IRC-Galleria

Vihdoinkin loma tulossa.

Joskus mulle on sanottu, että mun pitäis lakata murehtimasta. Silloin en edes pahemmin mistään murehtinut, luulen että se vaihe elämästäni oli sillä hetkellä jo ohi. Opiskeluaikana murehdin paljonkin. Elin niin tunteella. Sitten se yhtäkkiä lakkasi. Oli usea kuukausi, kun ei tarvinnut murehtia mistään. Elämä hymyili, töissä meni hyvin ja muutenkin alkoi tulla jonkinlaista merkitystä elämälle.

Ei mun elämässä mitään valittamista oikeastaan nytkään ole. Asun rakkaan kanssa saman katon alla, kihloissa, palkka juoksee ja on kaikki mitä tarvitsen. Paitsi aika. Aika rentoutua, aika nollata, aika vain olla. Työajattomassa työssä vapaa-aika on hyvin suhteellinen käsite. Ei ole aikaa olla olematta töissä.

Edellinen lomani oli 5 päivää, jota odotin enemmän kuin mitään. Oli niin hektistä töissä, että nyt oli pakko saada vähän rauhoittua. Mutta ei, lähes joka päivä joku soitti sellaisen puhelun, johon yksinkertaisesti vain pakko vastata. Ja eihän sellaisia puheluita saisi olla, mutta tuo tuleva Unkarin matka ei anna paljoa vaihtoehtoja. Jotta matka onnistuu, tietyt asiat vain on pakko hoitaa, oli loma tai ei. Sitten se viikon pätkä jota olin niin odottanut, teki täysin päinvastaisen vaikutuksen kuin olin odottanut. Olin vain entistä stressaantuneempi, kun olin vain niin täynnä koko ajatusta, etten saanut yhtään lomapäivää olla olematta töissä.

Maanantaina 2 viikkoa lomaa. Mutta nyt ainoa, mitä lomalta odotan on ettei minun tarvitse tehdä mitään muita työhön liittyviä juttuja kuin noita Unkari-asioita sähköpostitse. En saa odottaa liikoja. Suuri kivi on vierähtänyt nyt sydämeltä, että muut leirit, niin ihania kuin ne loppujen lopuksi olivatkin, ovat nyt takana. Ei tarvitse suunnitella kolmea asiaa yhtäaikaa, on vain tuo yksi jäljellä, ja sekin on mieleinen. Mitä nyt pari päivää tässä kärvisteltiin ja laskeskeltiin rahoja ja stressattiin ja koottiin ajatuksia, mutta nyt alkaa rauha laskeutua. Se on kumma mitä sanat "et saa tehdä tuota, minä teen" saavat aikaan.

Katsotaan millä mielellä sitä huomenna ollaan. Nyt on näytelmässäkin jotain järkeä, välillä meinasi usko loppua. Huomenna ensi-ilta. En ole ehtinyt edes jännittää, vaikka on omiakin soololauluja, joihin en olisi ikinä pystynyt 5 vuotta sitten. Mutta nyt alan saada motivaatiotani takaisin vähän kaikkeen. Oli se kateissakin ihan tarpeeksi kauan.


Quule kuinka sydämeni hiljaa lyö...