IRC-Galleria

Hemuliina

Hemuliina

odottaa ihmeitä

Tarina MakkarastaLauantai 13.05.2006 17:33

Kirjoitin joskus yläasteella kovin piristävän tarinan, tositapahtumiin perustuvan. Nauttikaa tästä.

Makkaran tarina

Yhtäkkiä joka puolelle syttyi sokaiseva valo. Siristelin silmiäni punaisen suojamuovin alla. Viimeöinen rekka-auton ryminä, miesten huuto ja laatikoiden raahaaminen oli ohi ja minä istuin turvassa sopivan vilpoisessa paikassa.Vieressäni makkaraveljet venyttelivät jäseniään ja kurkistelivat uteliaina ympäristöä. Siniseen tekstiiliin kääriytynyt vaaleakuontaloinen nuori ihminen kiirehti puolijuoksua ohitseni. Kurkistin hänen peräänsä ja samalla huomasin olevani valtavalla hyllyllä, jolla notkui lisäkseni monen kokoisia ja näköisiä makkaroita. Olin yksin muiden joukossa, hiljaa, kukaan muukaan ei puhua pukahtanut. Muutkin minun ohellani ihmettelivät, missä olivat.
”Äiti, miksi veli ei tullut mukaan kauppaan?” ihmispentu kysyi toiselta, joka kulki sen vaaleatukkaisen tavoin kiireellä.
”Petteri odottaa autossa. Hae minulle purnukka omenahilloa.” toinen sanoi ja otti käsiveskansa hartialta. Molemmat kiirehtivät hetken kuluttua toisen hyllyn taakse ja minä kadotin heidät näkyvistä.

Nojasin viileähyllyn takaseinään ja odotin. Paikka oli vähitellen tullut tupaten täyteen kiireisiä ihmisolentoja. Me makkarat vain olimme ilman kiirettä. Tutkin huvikseni kiiltävää ja uljasta muovikuorta, joka oli kiedottu vartaloni peitteeksi viime yönä. Yritin peilata pukuani kylmähyllyn sileään seinämään, kun joku puhui.
”Älä herätä huomiota, poju!” mattapintaiseen läpinäkyvään kuoreen pukeutunut makkara sihahti. Hän oli ohut ja hänen ruskea ryppyinen ihonsa kuulsi muovipuvun läpi. Katsoin häntä äimistyneenä. Kukaan ei koskaan ollut puhunut minulle noin töykeästi. Oikeastaan kukaan ei ollut koskaan sanonut sanaakaan minulle, joten ehkä minun olisi pitänyt olla tyytyväinen jonkun huomatessa minut.
”Anteeksi.” sanoin ja lysähdin takaisin istumaan. Paksu ja kimmoisa vartaloni painautui kurttuun kun olin niin kumarassa. Toinen makkara mulkoili minua hetken kuorensa alta ja kääntyi sitten kohti ihmisiä ja yritti pörhistellä rintaansa houkuttaakseen ostajia.
”Mitä sinä täällä teet?” minä kysyin mahdollisimman kohteliaasti. Toinen makkara oli hiljaa ensin, sitten käänsi yhä vihaisen katseensa minuun.
”Sitä mitä kaikki. Yritän tarjota itseäni kaupaksi.” hän tuhahti ja tunki vartaloaan muita makkaroita vasten yrittäessään päästä näkyville. Siinä onnistumatta hän tuhahti uudestaan, ja vajosi viereeni.
”Olen ollut tässä kaupan hyllyllä kaksi ja puoli viikkoa. Siksi kukaan ei ota minua.” ryppyinen makkara sanoi ja vilkaisi minun tuoretta ja kaunista vartaloani.
”En ymmärrä.” minä sanoin.
”Sinun pitää olla kunnianhimoinen ja yrittää saada ihminen ostamaan sinut. Se on makkaran päämäärä. Mitä tuoreempi makkara, sen helpompi tehtävä se on. Sinulla on vielä hyvät mahdollisuudet.” kurttuinen makkara sanoi ja tuijotti surkeasti omaa kuivuuden kuivattamaa ihoaan.

Siitä hetkestä lähtien jatkoin ruskean makkaran opastuksella pyrkiä kohti makkaroiden päämäärää. Yrittäessä meni päivä, meni toinen, kolmaskin. Neljänen päivän aamuna minä istuin taas ruskean makkaran kanssa hyllyn perällä. Makkaraystäväni iho oli tummunut ja kurtistunut entisestään.
”Kohta minua viedään.” hän sanoi alakuloisesti.
”Mihin?”
”Roskasäiliöön. Sinne joutuvat kaikki rumat, vanhat ja huonot makkarat.”
Päivän uurastuksen jälkeen ilta oli koittamassa. Ihmisiä kulki enää harvastaan, mutta minä sekä ruskea makkara yritimme vielä. Silloin sama vaaleakuontaloinen sinipukuinen ihminen lähestyi meitä ja tarttui ystävääni vartalosta.
”Hyi, millainen makkara.” ihminen haukkoi henkeään ja lähti harppomaan kohti suurta ovea. Makkaraystäväni huusi henkensä hädässä ihmisen kourassa, mutta turhaan. Yritin nojata eteen päin nähdäkseni, mihin ruskeaa makkaraa kuljetetaan. Samassa tunsin pehmeän otteen puristavan punakuorista vartaloani. Hämmästyksen valtaaman sekunnin sisällä minut oli napattu hyllyltä ja paiskattu metallisen ostoskärryn pohjalle. Tuijotin vähintään ruskean makkaran ikäisen ihmisolennon sumeisiin, ryppyjen peittämiin silmiin. Silloin ymmärsin. Minut ostettiin, olin selvinnyt makkaran päämäärään.

Minut lykättiin muoviseen pussiin kurkun, säilyketölkin ja maitoputelin sekaan. Vanha ihminen kuljetti minut ulos kaupasta, tien yli bussipysäkille. Hän nousi linja-autoon ja veti minut mukanaan bussin puoliväliin. Ihminen istuutui äheltäen ja laski muovipussin jalkojensa juureen. Minä kipusin kurkkua ja maitopurkkia pitkin pussin yläosaan ja tarkastelin uutta ympäristöä. Bussi hurisi äänekkäästi korvissani ja vauhti kiihtyi kiihtymistään. Ajatukseni palasivat kauppaan ja ruskeaan makkaraystävääni. Hänet oli mitä varmimmin viety roskasäiliöön, ikuiseen helvettiin jos niin voisi sanoa. Minä sen sijaan olin matkalla ihmismummon muovipussissa kohti ihanaa määränpäätä, mikä se sitten olikin. Hymyilin itsekseni ja juuri kun olin sulkemassa onnesta silmiäni, vanha ihminen potkaisi pussin kylkeen ja se kaatui heittäen minut korkeassa kaaressa bussin käytävää pitkin monta metriä eteen päin. Ihmisvanhus murahti surkeana jotain ja kasasi ostoksia hätäisesti takaisin pussiin, mikä näytti vaivalloiselta hänen konkatessa käytävän lattialla keppi toisessa ja pussi toisessa kädessä. Bussin ovi aukesi ja vanha ihminen nousi pois.
”Sinä unohdit minut!” minä ulvoin ihmisen perään. Ovi sulkeutui ja bussi kaahasi taas matkaan pyöräyttäen minua monen penkkirivin verran taaksepäin. Pyörin linja-auton pohjalla ja kaunis punainen kuoreni likaantui ihmisolentojen jaloissa kuljettamaan mutaan. Pyörähdin taas liikkeelle bussin kaasuttaessa, kun nuori ilkeäkasvoinen ihmispentu ryömi käsi ojennettuna minua kohti.
”Mene pois, ihminen!” ärisin. Poika kuitenkin tarttui liattuun kuoreeni ja nosti minut korkealle ilmaan. Yritin liukua pois ihmispennun otteesta, mutta turhaan.
”Kundit hei, tsiikatkaa mitä mä löysin!” poika hekotti ja suuntasi askeleensa kohti bussin ovea. Lauma ihmispentuja seurasi minua pitelevää poikaa ja he kaikki minä mukaanlukien astuivat ulos. Bussi kiihdytti pois ja minä jäin poikien ihmeteltäväksi.
”Se on ihan sotkuinen.” yksi ihmispojista sanoi ja työnsi sormeaan kohti nahkaani.
”Joo. Mitä me tehdään sille?” toinen kysyi. Muut kohauttivat olkiaan ja minä yritin riuhtoa itseni irti.
”Mä heitän sen pois.” kolmas, minua pitelevä poika sanoi ja hekotti taas. Tunsin irtoavani ihmisen otteesta ja tömähdin kyljelleni ojan penkalle. Katsoin ihmispentujen menoa niin kauan kuin erotin heidät.

Ojan pientareella istuin viikon. Jano kuristi kurkkua ja tunsin pian muuttuvani samanlaiseksi kuin makkaraystäväni. Ystäväni, joka tällä hetkellä oli roskasäiliössä. Olisin mieluummin hänen kanssaan siellä, kuin yksin penkalla, syksyisen kylmässä heinikossa, ikuisessa helvetissä.

Tekijänoikeudet minun :P

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.