Arvomme kaikkien heinäkuussa sisäänkirjautuneiden kesken 2 lippua Weekend festivaleille! Luo tunnus tai kirjaudu sisään! :)

IRC-Galleria

Heräsin tänään klo 4.30 aamulla. Olin päättänyt tulla vasta tänään kotio, ku ei oikeen innostanu jättää niitä yksiä Savonlinnaan pitään kliffaa ilman minua (toisn hyö piti sitä kuitenkin ilman minua, koska minulla oli taas paha päivä jostain täysin absurdista syystä enkä pitänyt siitä yhtään!!) Sitä paitsi he pitävät kuitenkin jotain istuntoja ilman minua, kun tulen Savonlinnaan takaisin vasta keskiviikkona, kun pitää mennä Helsinkiin hautajaisiin.
Ärsyttävää jäädä paitsi jostain hauskasta... Tietääköhän hyö, että mie masennun aina, kun jään ulkopuolelle? Vaikka vaan vähäksi aikaa. No, jos tietävät, niin eivät ole sille mitään tekemässä. (äh, nyt rupean taas kärjistämään ja ärsyyntymään vielä lisää, kun alan nähdä asiat ihan vääristyneessä valossa)
No, miksi sitten olen ulkopuolella? Jotain helvetin estoja, joita en itekkään ymmärrä, enkä pysty tekemään niille mitään. Kohta tekee taas mieli heittää jotain seinään ja kiroilla raskaasti ja todella kovaan ääneen. On tehny mieli tehdä niin todella usein viime aikoina. Etenkin jos on ollut kuvista tai muuta piirtelyä.
Tossa muutama viikko takaperin kuvataiteen perusteiden tunnillakin, kun tehtiin jotain reliefejä , kävi muutaman kerran mielessä, että 'mitähän noi muut sanois jos mie vaan yht'äkkiä heittäisin tän miun onnettoman tekeleen seinään?'. Syntyiskö jotain hälinään, ett 'miksi sie noin teit?', vai oisko kaikki vaan 'no, mitähän toi friikki taas sekoilee?'. Sitä mie olen: FRIIKKI. Todella omituinen ja tylsä nemo, joka ei osaa tehdä mitään kunnolla. Kaikki miun työtkin on vaan ollu joko todella omituisia, tylsiä ja/tai helvetin huonosti tehtyjä. Ei niitä kukaan ole vaivautunut kommentoimaankan. Kun ei ole sisältöä.
Aika onnetonta tää miunkin elo on. Koko ajan vaan masentunut ja/tai vihainen. Kuinkahan kauan tätäkään jaksaa yhtään kukaan? Testataanko? (voi helvetin helvetti...)
Tajusin muuten tänään (vasta tänään), kun bussissa istuksin, että mie oon todella pinnallinen tyyppi. Tai siis mie ajattelen tosi pinnallisesti, ja se tekee miusta todella tyhmän. Varsinkin, kun vertaa miun kavereihin, jotka ajattelee tosi syvällisesti. No, he on kasvanu syvällisessä ajattelussa, mie kun sitä en oo ikinä ennen lukiota tarvinnu. Kun ei kukaan miun entisen elämän kavereista tai tutuista saati sitten miun perhe, ollu syvällisiä, eikä sillon tietenkään voinu jutella mitään älykkäitä tai henkeviä, kun ketään ei kiinnostanu. Anuksesta oli sekin aika. Syvältä.
No jaa, tästä sitten hyppäämmekin aiheeseen, jonka ajattelin johtuvan tästä pinnallisesta kasvatuksesta, nimittäin miun taipumukseni ihailla joitain miun läheisiä.
Otetaanpa esimerkki: luokallani on tyttö, joka miun silmissä aluksi vaikutti ujolta ja ehkä hiukan persoonattomaltakin. Sitten kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että hän olikin varsinainen räävä, todella sosiaalinen ja erittäin mielenkiintoinen immeinen. ja tietenkin tämmöinen ristiriita hämmentää minua. Sitä paitsi hänellä oli juuri sellainen persoona, joka herätti minussa syvää ihailua.

Nyt iski epävarmuus. En oikein osaa jatkaa tästä. Sanonpa vaan, että kiitos oman harkitsemattoman törttöilyni, tulen aina tosi surulliseksi, kun mietin häntä. Olisi kiva jutella pitkästä aikaa ja vaikka mitä, mutta en oikein enää osaa puhua hänelle, eikä häntä näy koulullakaan liian usein, tuskin koskaan. Enkä uskalla laittaa viestiä enkä mitään, kun pelkään, ettei hän kuitenkaan vastaa. Sitä paitsi hävettää liikaa. Että sitä voi olla hölmö välillä.

Minulla on parina päivänä, kun oikein on masentanu, pälkähtäny päähän semmosii ajatuksen varjoja, joita voisi kutsua itsetuhoisiksi. Se pelottaa minua aivan kauheasti, koska se tarkoittaa, että alan menettää toivoani tulevaisuuden suhteen, johon vielä vähän aika sitten suhtauduin todella valoisasti. Alkaa tää itseinho ottaa liian tiukkaa otetta minusta, nääs. Oikeasti, tajusin tämänkin tänään bussissa: minusta on tullut kaikkea sitä, mitä halveksin ihmisissä: pinnallinen, tyhmä, epäsosiaalinen, masentunut, kiukkuinen... et ceteraa. Väitän, että se johtuu miun entisestä elämästä, ajalta ennen lukiota. En mielelläni muistelisi sitä sen tarkemmin. Siltä ajalta on kuitenkin iskostunut pari ajatusta, joiden päälle mie kasaan miun elämäni:
1. Et saa ajatella itseäsi, koska se on itsekästä.
2. Kaikki haluavat pahaa juuri sinulle.
Säälittävää eikös?
Todella säälittävää.
Nytkin tekee pahaa kirjoittaa miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Eihän kukaan jaksa sitä, että mie puhun vaan itsestäni, eihän se ketään kiinnosta. Harmi vaan ettei miulla oikeen oo muita puheenaiheita.

Jaha, nyt tuli äiti häätään koneelta. Jatkan taas joskus.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.