IRC-Galleria

Käsillä voi nipistää ja raapia,
uhata ja lyödä.
Kädet voi sitoa.

Käsillä voi lohduttaa ja kuivata,
halata ja tukea.
Kädet voi avata.

Käsillä voi vaatia ja työntää pois.
Kädet voi luoda etäisyyttä.

Käsillä voi kantaa, antaa
ja ottaa syliin.
Kädet voi luoda läheisyyttä.


Käsillä on siis ihan oma kieli.
Kädet voi jutella, huutaa.

Mutta...


miten minun pitäisi oppia pitämään käsiäni,
jotta ne sopisivat sinun käsiisi? ♥

Ne olisivat sinulle avoimet aina.
Herkät ja lämpimät.

Katselen sinua ylhäältäpäin,

ja kuittaan tyynesti tekosi

tai


ajatuksesi yhdellä sanalla:


"Säälittävää."


Biaaattts!!

Kun sä katsot ulos ikkunasta ?
ja katsot tarpeeksi tarkkaavaisesti ihmisten silmiin,
näet,
että liian usea kantaa mustaa synkempää ruusua taskussaan.
Jokainen ihminen kantaa mustaa synkempää ruusua mukanaan.
Kuten hekin,
minä olen kävellyt siinä samassa mustassa sateessa.



¤
Tuntee silmät suloiset
ja hyväilevän silityksen.


Alko korventaa ja sisimmässä vääntään,
en kestänytkään jyskyttävää sydämeni ääntä.
Mut nyt on mieli kirkas, sileää.
En enää kipeä,
kato,
vaan ylös kiipeän
ja kunnes horisontis aurinko toi pimeään valon.


Mustat kyyneleet, ne surustani on peräsin.











Mustaa synkempi ruusu mun taskussani,
pistää piikeillänsä haavan mun rintaan.
Tuskaa kehooni jo sykkii,
se satuttaa.
Arveksi haava nyt muuttuu mun pintaan!

Mä seison ja katson merta.
Se on hopeinen, musta
ja se jatkuu ikuisesti.
Ei merta voi vihata, ei sitä voi unohtaa.
Ja silti,
mua pelottaa!

Mä tunnen,
miten mua vedetään sameaan syvyyteen.
Kosteat vesikasvit nuolee mun kasvoja,
ja kietoituu mun valkoisiin reisiin.

Mä vajoan.

Ja vihreän sameuden keskellä mä nään ne jo:
hopeiset hait liukuvat hitaasti läpi hämärän,
läpi kivien,
kuunsäteiden
ja
kuoleman.

Niiden silmissä ei ole mitään,
ne on mustat ja kylmät.
Ja vesi on pehmeä ja raskas mun ympärillä.
Ne sitoo mut tänne sameaan hiekkaan
ja vesikasvien vihreisiin sormiin.
Ne ovat jo niin lähellä,
niiden liikkeet pyyhkii kylmiä pyörteitä kasvoilleni.

Ja yläpuolella meri jäätyy jo.
Ja mä tiedän, jään tänne ikuisesti.
Mun keuhkot täyttyy vedestä
ja haiden sileät kyljet hyväilee mun ihoa.
Ne katsoo mua silmiin,
enkä voi liikkua.
Ihan hiljaa niitä liukuu
lisää
ja
lisää
mun ympärille.

Mä ajelehdin pitkin merenpohjaa,
enkä hengitä enää.
Hait kuiskii mun korvaan verisiä sanoja.
Ne on valmiita.
Ne odottaa vaan sitä hetkeä.
Kuunsäteet välähtää niiden hopeisissa kyljissä.

Katson sitä sakeaa vettä ja haiden verisiä hampaita.
Ei!
Enkä halua enää.
En halua kuolla,
haluan elää.

Sinisessä hämärässä nään ne:
Kultaiset auringonsäteet tanssimassa.

Kuolema on osa elämää.
Joten kun,
ihminen pelkää kuolemaa.
Pelkää ihminen myös elämää?


Ja kun ihminen pelkää elämää
ihminen haluaa kuolla.

Äh.

Ja onko

Pahinta rakastaa sitä jota ei voi saada?

Ei pahinta kun toivoo vain hänen olevan onnellinen.

Kyyneleet silti taas poskilla.