IRC-Galleria

En ole kirjoittanut mitään vähään aikaan.

Ei ole huvittanut. Pää lyönyt tyhjää. Havahtunut elämän pysähtyneisyyteen ja muuttumattomuuteen. Siihen, miten olen kuin olenkin se joka on erilainen. Ei erilainen söpöllä tavalla. En sillä tavalla että kenenkään silmät siitä kirkastuisi- päinvastoin. Olen masentavan erilainen.

Vuosikin vaihtuu. En tiedä miksi juhlistaisin sitä. Tiedän sataprosenttisella varmuudella ettei mikään tule muuttumaan paremmaksi ensi vuonna. Mielummin suljen silmät ja menen peiton alle kuuntelemaan ilotulitteiden pauketta. Ehkä kuvittelen sodan syttyneen. Sota. Mikä ihana tekosyy olisikaan olla onneton.

Nyt minä olen se joka murjottaa kun muut iloitsevat elämästä. Ehkä toisiinsa ihastuneet suutelevat ensimmäisen kerran kellon näyttäessä 00.00. Uusi vuosi uutena parina. Ah.

On se varmaan mukavaa olla normaali. Tuntea tunteita. Kohdata ihmisiä. Olla kiinnostuksen kohteena. Kiinnostua itse. Haaveilla ja katsoa kun haaveet käyvät toteen.

Yritän opetella lempeyttä itseäni kohtaan. Anteeksiantoa ja joustoa. Olla tuomitsematta itseäni "kamalaksi" yhden virheen takia.

Mutta voisin vannoa että olkapäälläni on piru. Se tarkkailee jokaista ilmettäni, elettäni, ajatustani ja sanaa joka suustani ulos tulee.

Todennäköisesti vielä kirjoittaa kaiken muistiin. Sen mielestä menneisyys ennustaa tulevaa ja mikään ei voi muuttua niin kauan kuin minä olen minä.

Sen mielestä olen lihava, tyhmä, hullu, laiska ja äärimmäisen heikko. Minua pitäisi kurittaa. Piiskata pois kaikenlainen lapsekkuus.

Jokainen lempeä ajatus itsestäni saa sen ärsyyntymään. Silloin se pistelee mua neuloilla poskeen- tai ainakin jollain terävällä ja hyppii vimmatusti.

Ei mutta oikeesti. Koitan tehdä asioita jotka rentouttaa. Pyrin välttelemään negatiivisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat liian tarvitsevia.

Suojelen itseäni. Herkuttelen. Harrastan liikuntaa kohtuudella. Kuuntelen välillä musiikkiakin joka rauhoittaa. Otan kuumia suihkuja ja seison siellä kauan.

Vittuun stressi. En tarvitse sitä. En halua sitä. Mua ei ole tarkoitettu tähän maailmaan kärsimään sadasta stressioireesta ja nukkumaan päin helvettiä.

Olkaa te vaan armottomia itsellenne. Mä sen sijaan olen tehnyt suunnanvaihdoksen.

Kukaan ei painosta mua enää mihinkään. Yhteiskunnan odotukset ja normit voi työntää jonnekin syvälle.

Ehkä se pirukin joskus vielä kyllästyy ainaiseen raivoamiseen.

En tiedä mikä siinä on mutta jostain syystä koen vastenmielisinä miehet joilla ei elämässään ole ollut suurempia kärsimyksiä.

Aivan sama kuinka "komea" mies muuten on tai kuinka samanlaiset kiinnostuksenkohteet meillä on- pumpulissa elänyt ei vaan iske.

Oikeastaan pahinta mitä mies voi mulle alkututustumisen aikana sanoa on jotain että "mulla oli onnellinen lapsuus..." tai "eipä tässä suurempia vastoinkäymisiä ole ollut.." tai

"mulla on hyvät vanhemmat ja olen heille kiitollinen..."

Niinkuin oikeesti, et joutunut kuuntelemaan riitelyä päivästä toiseen? Vanhempasi jakoivat mielellään saman sängyn toistensa kanssa? Sua ei kuritettu fyysisesti vähintään viikottain? Tulit aina mukavasti toimeen siskojesi kanssa?

Toisaalta- traumatisoituneet miehet on taas niitä oikuttelevia. Miehiä joita on vaikea tulkita. Miehiä jotka saattavat potea jatkuvaa ahdistusta ja/tai sitoutumiskammoa.

Ammun itseäni jalkaan tämän asian kanssa. Onko kyseessä kateus? Varmastikin. Ja ehkä myös se, että koen ettei "helpolla päässyt" voisi mitenkään ymmärtää minua.

Että aina jotain jäisi puuttumaan eikä todellista henkistä yhteyttä voisi syntyä- kuten ei rakastumistakaan.

..toivon kovasti että olis syöpä.

Elämä on täyttä paskaa ja samoin kaikki ihmisetkin.

Tekis mieli taas mennä ennustajalle pitkästä aikaa. Ei vaan ole rahaa.

On niin hauska kuunnella niitä ns. "lupauksia" kun itsestä tuntuu kuin olisi kuolemaisillaan oleva syöpäpotilas jonka ainoa toivo on päästä taivaaseen.

Ne lupaukset kuulostaa siltä kuin se alkaisi hokemaan miten ruoho on sinistä ja Hitler oli pyhimys... järjettömiä juttuja.

"Pääset opiskelemaan, saat uran, hyvän miehen ja lapset..."

Ja toki aina ennen 30 ikävuotta. Yleensä vuoden-parin sisällä pitäisi Se Oikea jo saapua elämään.

Ei yksikään ennustaja sanoisi ääneen totuutta- vaikka niitä "lahjoja" olisikin.

Että:

"Tulet olemaan jatkossakin köyhä ja yksinäinen. Sairastut vakavasti. Paljon ahdistusta."

Joo, en sitten päässyt lähihoitajakoulutukseen. Ottivat mielummin pojatkin ja keski-ikäisen naisen. En edes varasijoille.

Samapa tuo toisaalta. Ehkä mä en ole hoivaihminen muutenkaan.

Olen taiteilija. Paska taiteilija.

Kiinnostaisi dramaturgia.

Dramaturgia[1] eli draaman estetiikka, näytelmäteoria[1], näytelmätiede[2] tai näytelmäoppi[1] tarkoittaa aineiston, yleensä tekstin muuttamista tai järjestämistä draamaksi tai esitykseksi. Useimmiten dramaturgiasta puhutaan teatterin yhteydessä, mutta voidaan puhua myös esimerkiksi elokuvan, konsertin tai muun tapahtuman dramaturgiasta. Kaikissa näissä tapauksissa dramaturgialla tarkoitetaan laajasti määriteltynä sitä, miten esityksen tai tapahtuman eri elementit järjestyvät ja rytmittyvät. Dramaturgian tekeminen vaatii materiaalin ymmärtämistä ja oman näkökulman löytämistä sekä esityksellisten ja draamallisten keinojen hallintaa ja tuntemusta.

Mitenköhän hankalaa tuonne(kin) olisi päästä?

Väkisin alkaa kiinnostaa ns. alternative-jutut kuin melkein kahteenkymmeneen "tavalliseen" haettu vuosien varrella. Matkailut, liiketalous, sosiaali- ja terveysala, farmanomi.... jopa eläintenhoitaja.

Oikikseenkaan musta ei oikein ollut. En jaksa viilata pilkkua. Musta ei ole rahanahneeksi nutturapääksi joka saivartelee ja kokee itsensä niin helvetin älykkääksi ja tärkeäksi kun "minusta tulee juristi!"

Osaiskohan kukaan sanoa mitään vai jääköhän tämäkin kirjoitelma ilman kommentin kommenttia.

Voisin kyllä hakea näyttelijäksikin... ööö... lauluääneni on tosin surkea.



En tiedä itkeäkö vai nauraa..

Ei siitä mitään tule.

Laihduttamisesta stressaantuneena, stressaavassa elämäntilanteessa.

Laihduttamiseen täytyy keskittyä. Jos mieli on muutenkin täynnä ties mitä murhetta ei siihen vaan yksinkertaisesti pysty.

Ja jos lopetat ns. stressisyömisen, mitä tilalle?

Jos stressaantuneena on muutenkin vaikeaa nukkua, miten paljon vaikeampaa on vielä nälässäkin?

Pitäisi kirjoittaa ylös kaikki mitä on syönyt. Ei jumalauta. Lisää painetta ja stressiä- ja lopulta pettymys ja itseinho epäonnistumisesta.

Stressihän tutkitusti lihottaa muutenkin, ilman lohtusyömistäkin.

Miten tässä nyt ensin saisi itsensä rauhalliseen mielentilaan?

En oikein enää pysty keskittymään treenaamiseenkaan. Salilla mietin vain kotiinlähtöä. Ei jaksa kiinnostaa teinkö 6 vai 8 toistoa.

Sama nauha pyörii päässä:

"Entä jos tapahtuu niin.... entä jos en pääsekään... mitähän vittua teen elämälläni.... miksi mulla on näin huono olo... mitäköhän hyötyä tästäkin touhusta on...mitä mulle on tapahtumassa..."

Myönnettävähän se on itselleni. Olen epätoivoinen.

Itseasiassa epätoivo on värittänyt kaikkea mitä olen elämässäni tehnyt.

Johtuneeko huonosta itsetunnostani, ikävistä kokemuksista, halustani kontrolloida kaikkea, vainoharhaisuudestani vai tavastani ajatella aina pahinta mahdollista?

Varmasti kaikista noista.

Epätoivo on sinällään mielenkiintoinen asia. On mielenkiintoista miten totaalisesti ihmistä voi nöyryyttää ja häpäistä osoittamalla toisen epätoivo.

"Oletsä vähän epätoivoinen"... "Taidat olla vähän epätoivoinen.."

Mitä epätoivoisuus oikeastaan edes tarkoittaa? Sitäkö ettet usko "kaiken järjestyvän kuin itsestään" ja kannat huolta omasta elämästäsi? Että aktiivisesti yrität tavoitella jotain uskomatta täysillä mahdollisuuksiisi?

Kuulostaa varsin viattomalta. Silti raivostuttavinta mitä voi toiselta kuulla.

Epätoivo sotkee pään täysin. Kun yrittää tarrautua "vain johonkin" ei enää näe mitä tahtoo ja miksi. Valinnat ei ole omia. Tai ainakaan aitoja.

Epätoivo myös langettaa kirouksen kaiken mahdollisen päälle- joka osa-alueella. Miehet haistaa epätoivon kilometrienkin päästä ja jopa koneen takaa. Epätoivoisena et onnistu saamaan opiskelupaikkaa. Työhaastattelussa haastattelija ei itsekään usko että saisit paikan.

Ja kun et meinaa onnistua missään... epätoivo kasvaa entisestään. Olet ihmisenä lopulta enää vain kasa epätoivoa.

Miten kierteen voisi katkaista? Miten epätoivosta pystyy luopumaan?

Kysyn tätäkin epätoivon valtaamana.


Toivotonta.

Tääkin asia on varmaan kaikille "ihan itsestäänselvyys" mutta kroonisena kyseenalaistajana en itse voi olla asiaa pohtimatta.

Jos nainen on heteroseksuaali. Viehättyy miehistä. Tykkää katsella miehiä. Kuuntelee mielummin miehen rosoisenmatalaa ääntä kuin naisen kimakkaa falsettia. Tykkää miehen vahvoista käsivarsista, leveästä rintakehästä...karhumaisesta sylistä johon voi uppoutua vaikka tuntikausiksi. Miehen tuoksusta.

Ylipäätään kaikesta mitä mies edustaa ja mikä on miehelle ominaista- niin luonteen kuin ulkonäönkin puolesta.

Mutta. Se miehen haarovälistä löytyvä. Entä jos siihen ei osaakaan muodostaa rakkaussuhdetta? Entä jos ei kykenekään sellaiseen peniksenpalvontaan kuin mitä mies sinulta odottaisi?

Entä jos ei vaan innostukaan nähdessään "sen"?

Nainen ei ehkä ole aseksuaali. Eikä lesbokaan. Olisivat liian helppoja selityksiä.

Voihan asia olla toisinkin päin. Että mies ajattelisi samoin naisensa genitaaleista. Mahdoton tosin kuvitella mutta...

Anything's possible. I guess.

Mä en osaa kuvitella millaista olis, jos vanhemmat olis yhdessä. Tai että niillä olisi ollut normaali parisuhde.

En käsitä ihmisiä joiden vanhemmat eivät takerru lapsiinsa. En samaistu. En osaa kuvitella sellasta vapauden, turvallisuuden... normaaliuden tunnetta.

Isä teki musta tyttöystävän. Monta vuotta nukkui mun kanssa. Raahasi patjan mun huoneeni lattialle. Nukkui siinä.

Opin, että mulla ei ole lupaa työntää isää pois. Hengitän isääni. Isä on aina lähellä.

Isi sanoo... "sä et mene ikinä naimisiin, oot vaan isin kanssa..."

Ei isi. Olen yksin loppuelämäni.

Harmi että isi on nyt mennyt naisiin. Rikkonut meidän suhteen.

Isi otti musta miljoona valokuvaa. Olin kauniimpi kuin äiti.

Kun murrosiän jälkeen aloin ottamaan itsestäni kuvia pojille, isä närkästyi. Isä halveksi ja kuvaili eleillään miten naurettavalta näytän.

And now I'm fucked up.