IRC-Galleria

No oon mä jo melkein uudessa päivässä. Väsyttää taas penteleesti. Kiellettyä mennä nukkumaan näin aikasin, kun konekin on kerrankin vapaa ja huomenna ei tarvi mennä ees töihin. Onnellisuus.

Miks mä luulen tietäväni ja ymmärtäväni monia asioita, vaikka mä olenkin oikeasti vaan ihan pieni ihminen, joka ei tiedä mistään mitään? Onko mulla joku tarve päteä vai olenko mä vaan oikeasti niin helvetin tyhmä, että kuvittelen olevani fiksu? Kuka tietää ja ketä kiinnostaa.

Huomenna ehkä kotiin ja jos ei niin sitten Irinaa kattomaan syssen kanssa. :D Jee.. Harmittaa vaan ku Uusivirta jäi tänään näkemättä, pirun syntymäpäivät. Mutta toisaalta ei sais valittaa ku kuitenkin niin harvoin näkee niitä ihmisiä, jotka susta todella välittää. Niin harvoin nykyään ottaa kontaktia omaan perheeseensä.

Mä en ole rasisti, mutta just tällä hetkellä mä vihaan kiinalaisia enemmän ku ketään maailmassa. Ainakin noita, jotka asuu mun naapurissa ja oikeasti kuvittelevat osaavansa laulaa. Jos mä joudun kuunteleen niitä vielä kauankin mä varmaan heitän tän koneen niiden ikkunasta sisään, jos ne vaikka vaikenis ees hetkeks. Miten kenelläkään voi olla oikeesti noin kamala ääni? Äiti auta mua, mun pää hajoo.

Mä oikeesti luulin jo, että kaikki ois taas niinku "normaalia" ja mä oikeesti jaksaisin hymyillä kaikille tyhmille jutuille joille mun pitäskin hymyillä. Mikä on paskamaisempaa ku herätä aamulla ja tietää, että oikeesti sun sisällä ei oo enää mitään millä ois sulle itelle väliä?
Mä haluaisin oikeasti nähdä ihmisten pään sisälle, että mä voisin estää niitä satuttamasta mua aina. Ne sanat, jotka ne sanoo ystävänä.. Voi Luoja!

Mä en oikeesti osaa enää muutaku valittaa. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Alkaa ahdistaa itseä vielä enemmän se minkälaiseks muuttuu kun ei päästä tunteitaan ulos auringonvaloon mitä se mikä oikeasti polttaa sun sisälläs. Ois niin helppo ajautua vaan pois kaikkien ulosttuvilta. Sulkea puhelin ja olla vähän aikaa käpertyneenä itseensä ja tyhmyyteensä.
Pienuuteeni mä haluan hukkua.

Asiasta kymmenenteen..
Jos mä oikeesti joskus aion vakiintua, muistuttakaa, että mä en enää ikinä koske miehiin... Niitä on taas liian monta ja ne on taas sekottanu mun pään leikkimällä venäläistä rulettia mun tunteilla..
Toisaalta, mitä tunteita mulla niitä kohtaa ois ku mä vaan haluan leikkiä niillä niin kauan ku ne jaksaa kiinnostaa?
Mistäköhän sekin johtuu, että siinä vaiheessa ku jätkää alkaa kiinnostaa mua ei enää kiinnosta? Olenko mä siinä vaiheessa voittanut sitte pelini, vai pelaanko mä ollenkaan mitään? Jos mä vain kuvittelen kaiken...

Mä olen nyt sitten virallisesti päättänyt lopettaa ton koulun.. vuosi ois jäljellä tän jälkee, mut ku ei kiinnosta ni ei kiinnosta. minkä mä sille voin? ja jos ei kiinnosta nii tietää, että mä en siellä viihdy. tietää, et mua ei paljoa koulussa näy.. viimeset kaks päivää ollu taas poissa.. kolmosvaroitus lähestyy uhkaavasti.. kiitos luojan. :P sitte on ainaki vielä helpompi lopettaa ku se tulee.. ainoo ongelma täs koko paskas on nyt se, että mul alkais se työssäoppiminen.. kukaa ei tuu ottaa hyvällä jos mä lopetan ennen sitä, mut mitäs sitte jos mä jatkan kymmenen viikkoo vielä ja onnistun vaan pilaan kaiken? mä en tosiaankaan halua saattaa meidän koulua huonoon valoon niiden silmissä siel mis oon työssäoppimas..

eli siis lähenkö mä heti vai hetken päästä? kuka tietää, kuhan vaan pääsee menemään pois. ahistaa kaikki siellä ja täällä. eikä ne nää. ei ne nää, että mä en oikeasti viihdy missään, jos viihtyisin en ois enää minä. ei mua luotu kouluun, ei mua luotu ees elämään. mitä ihmettä mä silti teen täällä? vielä vaan olen täällä, vaikka oon jo kauan tienny et en kuulu minnekään.
ja kun mä sitten päästän irti, mä todella päästän irti.
nyt mä päästän irti koulusta.
ehkä mä tulen sitten ens vuonna olemaan onnellinen ku tämäkää vuosi ei paremmin ala ku viime vuosi. ehkä ens vuosi on erilainen, vihdoinkin.

Mä alan oikeesti olla huolissani kaikesta tästä mitä mun pään sisällä liikkuu.. Tai sitten tää mun olo johtuu vaan siitä, että mä olen taas mokannut. Jännä miten mä aina onnistun.
Haihtuminen ois oikein loistava sana kuvaamaan mun suurinta haavetta tällä hetkellä. Mikään ei ois oikeesti mieluisampaa ku päästä ees hetkeks irti kaikesta tästä, mitä ei periaatteessa jaksa enää edes kattoa, miettiä. En mä halua kuolla, mä vaan haluan himmetä toisilta ja jäädä hiljaisuuteeni.

Mun pääni hajoaa. Pieni palanen kerrallaan siitä lähtee irti. Ruuvit on tippunu jo kauan sitten. Mä vaan odotan sitä päivää, että mun ei tarvi kannatella enää itteäni vaan mä vajoan pimeyteen lopullisesti. Mä odotan sitä päivää ku mun ei enää tarvi leikkiä selväjärkistä vaan mä voin olla täysin sellainen ku mä olen - sekopää. Vaikka toisaalta kaikki sen tietää jo mitä mun sisälläni oikeesti asuu.
Kaikki on nähnyt jokaisen likaisen valheen läpi jonka mä olen peitokseni vetänyt. Kaikki on jo nähnyt, että mun hymyni ei oikeesti ole se vääristynyt, mihin ne on tottunut. Kaikki on jo kuullut sen mun katkeruuteni.
Miten mä vaan saisin ihmiset todella ymmärtämään mun rikkinäisyyttäni?

Mä vajoan pois.
Aina vaan pois.

Ikuisesti pois.

Joskus te vielä ymmärrätte tämän kaiken.

Niin, oikeesti jos mä vaan voisin oppia lentämään niin mä voisin hukuttaa murheeni siihen, enkä viinaan niinku mä täl hetkel teen ja ehkä ne mun murheeni ei osais vastata lentämiseen sillä tavalla ku ne vastaa juomiseen - kellumalla.
Kenen on oikeesti pitänyt päättää, että murheet osaa kellua? Kaikki ois paljon yksinkertasempaa jos ne hukkuis vaan ainakin hetkeks ja antais mun pään olla hiljanen ees jonkin aikaa. Alkaa ärsyttään enemmän ku vähän se, että mä en saa ees nukuttua ku joku koko ajan puhuu mun päässäni. Se joku on tietenkin mun omatuntoni, joka jaksaa nalkuttaa mulle siitä, miten mun pitäs olla erilainen ku mä olen tällä hetkellä, miten mun pitäis kuuluuttaa maailmalle, että mä olen yhä vieläkin rikki ja tuun olemaan aina, koska en halua olla kokonainen missään vaiheessa.
Kuka ihminen on ees onnellinen kokonaisena? Mitä se auttaa, mitä se muuttaa? Turhaa ees yrittää voittaa jotain joka on niin suuri osa sua ku rikkinäisyys on osa mua. Mä elän siitä, että mä olen rikki ja en päästä ketään liian lähelle. Mä elän siitä, että kaikki mun elämässäni ei oo täydellistä.
Rakastan rakastaa rakastamista. Rakastan rakastaa yksinäisyyttä.
Se olen minä.

Ja vielä joku päivä mä oikeesti lennän tän kaiken yläpuolella.
Siihen asti mä vaan pelaan.
Pelaan itteeni.

Ei huomaa mitenkään, että mulla ei ole elämää, ainakin tuntuu pahasti siltä, että ei oo. :D Semmosta se on aina.
Pitää jatkaa tilittämistä.. Mua vaan ärsyttää ku ei tiedä enää mistää mitää. Ei oikeesti osaa päättää että mitä tekis/jättäis tekemättä. Jos vaan antaa asioiden olla ja sanoo ittensä irti niistä kokonaan.
Ainakin mä selviäisin sillä tavalla tästä hengissä.

Okei. Mä nyt siis päästän irti kaikista enkä jää kaipaamaan niitä?
P***a puhetta, mutta elämä on. Tietenkin mä tulen kaipaamaan sitä läheisyyttä minkä saa toisen vieressä nukkuessa, mutta miten mä voin olla satuttamatta sitä toista ku aina satutan kaikkia? Eli siis parempi kertoa totuus nyt, ku se ei vielä oo myöhäistä. Vielä.

"How beautiful is my loneliness, how great is my pain"

Järki jättää mut taas. Mun pää on niin sekasin. Mistä johtuu, että mä olen niin tyhmä jätkien suhteen? Mistä johtuu, että mun pitää kerätä niitä ympärilleni aina enemmän ku tarpeeks? Mistä johtuu, että mä en osaa sanoa kenellekään niistä ei?
Ja mistä johtuu, että mä en osaa/halua sitoutua keneenkään?
Mä kaipaan elämääni vakautta, hieman onnea, mutta tuntuu aika epätodennäköiseltä, että tulisin missään vaiheessa saavuttaan sen pisteen, missä kaikki olis mun mielestä niin täydellistä, että siitä pitäs kiinni eikä vaan sylkis ulos niinku tällä hetkellä aina tekee.
Vitsi mä joskus laukasin totuuden siitä, että olisin läheisyydenkaipuinen.. Ehkä se on totta, mutta mä alan kyllä uskoon, että mä vaan haluan pelata. Mä haluan nähdä, että musta välitetään, että musta kiinnostutaan. Miks pitää olla niin järkyttävän huono itsetunto? Sen siitä saa kun on ollu koulukiusattu. Kukaan tuskin ees ajattelee mitä mulle teki kaikki ne sanat, joita ne ei ees itse muista.. Ei saa valittaa pitäs vaan olla kiitollinen niille ihmisille siitä, että ne teki musta tämmöisen. Olenhan mä "vahva" ihminen. Tai niin mä tahdon kaikkien uskovan.
Mä nyt kyllä aina yritän peittää sen, mitä mun silmät haluais kaikkien näkevän. Mä haluan peittää kaiken sen katkeruuden ja itseinhon, mikä mun sisälläni elää. Ei sitä turhan monet osaa etsiäkään mun sisältä, hyvä niin. Ei koskaan tarvitse kertoa kenellekään, että mä pelkään elää.

Taas kerran kaikki tuntuu niin pieneltä ja merkityksettömältä, millään ei vaan yksinkertasesti tunnu olevan väliä. Pelottavaa ja ärsyttävää.
Pitäis saada aivot pois toiminnasta. Pitäs lopettaa asioiden ainainen vatvominen, vain että vois ees hetken olla rauhassa - piilossa- omalta pahalta ololtaan.
Kun sais riisutta päänsä alastomaksi.
Kun vois nukkua pidempään ku viis minuuttia heräämättä siihen, että inhoaa olla tässä.
Mitä se toisaalta auttais jos hetkeks pakenis, jäis vaan asiat selvittämättä -taas. Mä olen jättänyt niin paljon taakseni tässä vähän ajan sisässä, että mä luulen sen takia menettäväni järkeni. Mä luulen, että siitä johtuu tää tunne, että mä en enää jaksa kattoa ketään vaan haluan piiloutua peittoni alle. siel ois ainakin lämmin olla.

Eikä ees tunnu siltä, että joulu on kohta. Mistään ei oo saanu kiinni. Kaikki joululahjat on vielä ostamatta, mutta kaupunkiinkaan ei jaksa raahautua, ku siellä näkis niin paljon kavereita ja pitäs vääntää se valheellinen hymy niille, että ne varmasti sais sen kuvan, että kaikki on okei. En mä halua niiden olevan huolissaan musta - niinku yleensä aina ovat (ainakin väittävät olevansa).
Mä haluan kotiin, syömään äitin pipareita, se jos mikä herättäs takas tähän päivään.