Mietiskelin tässä, että kuinka lyhyt meidän ihmisten elämä onkaan. Me synnymme tänne maailmaan, missä pitäisi selviytyä eteenpäin oppimalla uusia asioita ja kertaamalla vanhoja. Opimme konttaamaan jo hyvin pieninä ja siinä 1-2 vuoden paikkeilla opimme kävelemään, osa aikaisemmin kuin toiset. Alamme oppimaan ja ymmärtämään puhetta, jonka jälkeen alkaa kirjainten ja numeroiden ymmärtäminen. Lähdemme kouluun opiskelemaan eri asioita, jonka jälkeen siirrymme luokalta toiselle. Ala-aste aikana olemme käyttäneet noin 6vuotta opiskeluun, jonka jälkeen siirrymme yläasteelle, jossa opiskelemme noin 3vuotta. Näistä muodostuu peruskoulu, jonka jälkeen opinnot yleensä jatkuvat. Aika kuluu loppuen lopuksi hyvin nopeaa. Jos ajattelet eläväsi 100vuotiaaksi, huomaat, kuinka vähän elinaikaa on enää jäljellä. 10 vuotta on 1/10 100vuodesta. Minun kohdalla jäljellä on vielä 4/5, eli ei kovin paljon, kun ajattelee, että tuo 1/5 vain hujahti ohitseni. Vaikka harva elää 100vuotiaaksi asti. 70-80 on varmempi elinikä. 30 vuoden ikäisenä alamme asettumaan aloilleen ja perustamaan perhettä. Käymme töissä ja harrastamme jotain. Yhtäkkiä huomaamme, että lapset ovat melkein aikuisia ja itse alamme syömään erilaisia pillereitä jo edellisten pillereiden lisäksi. Jäämme eläkkeelle ja muistelemme nuoruus hetkiä, jotka elimme mielestämme vasta. Lopuksi alamme kuihtua pois tästä maailmasta. Eikä enää ole mitään muuta paikkaa, kuin maa, jonne meidät haudataan ja vuosiensaatossa ehkä unohdetaan. Muutumme mullaksi, jonka sekaan meidät haudattiin. Ei enää muistoja, ei mitään. Ei edes mustaa. Ei yhtikäs mitään. Elämämme on lyhyt, eikä välttämättä edes ytimekäs. Yritämme nauttia siitä mitä meillä nyt on, ja yrittämiseksi se joillakin jää. Aluksi näemme kirkkaan valon, joka muuttuu lopuksi mustaksi ja katoaa lopullisesti.
