Ruisrock täällä myös, kolme päivää Marian kanssa heiluttiin.
Avauspäivä alkoi osaltamme niin, että saavuimme festarialueelle juuri kun Stam1na lopetti settinsä. No, se siitä siis. Toisaalta eipä ole UKK-levyn ylikuuntelun jälkeen ko. orkesteri hirveästi kiinnostanutkaan. Uusi levy on aika kökkö.
Kuuntelun aloitin At The Gatesista. Bändi ei ollut aiemmin oikeastaan tuttu lainkaan, kuuntelin bändiä eka kertaa noin viikkoa ennen festaria. Sitähän se oli, melodödöä. Varmaan ihan hyvä. Puolessa välissä siirryttiin katsomaan...
Ensiferumia. Megadethin lämppärinähän Enskat tuli nähtyä alkukeväästä, ja silloin eivät vaikuttaneet. Eivätkä nytkään. Tylsä bändi ja tylsää musaa. Eivätkä edes soittaneet Guardians Of Fatea, joka on ainoa veisu bändiltä joka potkii.
Sitten siirryttiin Anti-Flagin pariin. Taas tällainen semi-legenda jota en tuntenut yhtään. Sellaistahan se oli, Ameriikan punkanderia. Politiikkaa oli kovasti mukana. Ei sitä kauheasti jaksanut.
Seuraava kohde oli Porcupine Tree, jota on tullut kuunneltua viimeisen vuoden aikana melkoisesti. Hyvä orkesteri, parhaimmillaan loistava. Ja olihan se livenäkin hieno. Soundit olivat ehkä koko festareiden parhaat. Tykkäsin, erityisesti Blackest Eyesista. Kolme biisiä kuunneltiin ja sitten siirryttiin katsomaan toiselle puolelle festarialuetta...
Raised Fistiä. Nämä Ruotsinmaan ihmeet kyllä jaksavat hyppiä ja hyppyyttää. Reiskat paiskoivat uskomattomalla intensiteetillä, kuten myös viime näkemällä Jurassic Rockissa viime elokuussa. Ja sopivasti setin lopussa kuultiin parhaat biisit, eli Killing It ja Message Beneath Contempt. Toimi, hiton hyvä meno.
Sitten olikin jo jokavuotisen festarituttavuuden, eli Sonata Arctican vuoro. Sonata on tuttu ja turvallinen, aina tietää mitä saa. Paitsi että tällä kertaa keikka meinasi mennä vähän ohi vieressä karjuneen ja heiluneen känniurpon uhoamisen takia. Onneksi sekin siirtyi lopuksi kauemmas. Mutta ei ollut Tony Kakko ihan parhaimmillaan. Vähän laimeasti vetivät, ja kiipparit olivat turhan hiljaisella. Ei paska, mutta ei kovin kummoinen. Varmaan huonoin Sonatan veto mitä olen nähnyt.
Joo, ja sitten tuli illan etukäteen ajateltuna vaikein juttu, eli Nightwish/Ministry-akseli. Päätettiin, että mennään aluksi katsomaan Nightwishiä, ja siitä sitten katsotaan eteenpäin. Wishi aloitti Bye Bye Beautifulilla, jatkoi Dark Chest Of Wondersilla, ja eteenpäin Dead To The Worldilla. Tässä vaiheessa mitta tuli täyteen laiskahkoa soittoa ja erityisen tuhnuja soundeja, ja The Sirenin alkaessa siirryttiin autuaammille apajille...
Ministryn tykö. Ai perkele mitkä kekkerit olivatkin. Yksi parhaita keikkojani ikinä, siinä ei paljon enää yksi väsynyt Nightwish itkettänyt. Al Jourgensenin lavapresenssi ja karisma ovat sellaista luokkaa, että heikompia hirvittää. Bändi paiskoi kaikki kovimmat vedot, kuten No W, Waiting, Just One Fix, N.W.O., Lies Lies Lies sekä Señor Peligro. Kyllä ei paljon paremmasta väliä. Helvetti mikä meininki. Kyllä saan kiitellä itseäni että tulin nähneeksi Ministryn ennenkuin lopettivat. Hyvä minä.
Ensimmäinen päivä olikin sitten siinä.
Kakkospäivän avasi meidän osalta 22-Pistepirkon letkeän minimalististen garagerock-popin parissa. Letkeys oli sitä luokkaa, että nukahdettiin molemmat aurinkoon puolessavälissä keikkaa ja herättiin noin vartti keikan loppumisen jälkeen. Eihän siinä. Hartiat käristyivät kun eihän sitä aurinkorasvaa tullut käytettyä. Poets Of The Fall oli sillä aikaa jo ehtinyt aloittaa settinsä. Mentiin sitten loppupuoli kuuntelemaan, ja onhan ne ihan no joo. Hyviäkin biisejä löytyy.
Seuraavana katsottiin Scandinavian Music Groupia, tosin itse lähinnä söin sillä aikaa viinirypäleitä ja torkahtelin. Ei iske.
Sitten oli vuorossa mielestäni himpun verran yliarvostettu ruotsalaispoppoo Opeth. Tuskassa 2006 meinattiin velipojan kanssa nukahtaa seisaalleen keikan aikana, ja viime vuoden Ruisrockissa en jaksanut paneutua ollenkaan bändiin. Nyt katsoin koko setin, mutta... Öhh. Ei se vaan pure. Taitavia soittajia ja varmaan ihan hyviä biisejä, mutta kun ei nappaa.
Opethin lopeteltua oli vuorossa koko festareiden eniten odotettu keikka, ja samalla myös ehkä isoin conundrum. Elikkä Risto soitti pikkulavalla, ja sen päällä Flogging Molly Niittylavalla. Ongelman ratkaisu: Ensin katsomaan Ristoa, ja ai perkele. On se vaan nero. Ritari Ässän Ihmeauto KITT, mikäli se on biisin nimi, oli vitun kova, kuten myös Levy-yhtiön Jätkät -biisistä tehty perin notkea sovitus. Ilta-aurinko Hymyilee oli hieno. Ja Rakkauden Rock tietysti, yksi nerokkaimpia biisejä koskaan. Loistoa. Rakkauden Rockin jälkeen siirryimme sitten katsomaan loput...
Flogging Mollyn keikasta. Irkkupunkin lähettiläät tempoivat keikkansa loppuun hienosti, ja hienosti kuulin kaksi suosikkibiisiäni, eli What's Left Of The Flag sekä Seven Deadly Sins. Kyllä ne osaa humpata. Ja tanner tärisi.
Tässä vaiheessa oli vuorossa Ruisrockin ikinumero, eli Hanoi Rocks. Kyllä sedät jaksaa edelleen heilua, ja mikäs on heiluessa, kun uusin levy on melkein yhtä hyvää kamaa kuin vanhatkin klassikot. Uudemmista veisuista Fashion ja Power Trip toimivat hienosti, vanhemmista eniten päräyttivät Tragedy, Back To Mystery City, Don't You Ever Leave Me (feat. Andy McCoyn sekoiluspiikit), Boulevard Of Broken Dreams sekä CCR-coveri Up Around The Bend, joka on sekä paras cover ikinä, myös parempi kuin alkuperäinen. Kerrassaan mainio keikka.
Tästä siirryttiinkin Von Hertzen Brothersin 70-lukulaiseen semimassiiviseen fiilistelyrockiin. Aivan hyvä orkesteri. Let Thy Will Be Done on hieno kappale. Jotakuinkin kahden kolmasosakeikan jälkeen siirryimme seuraamaan...
The Arkin toimintaa. Pakko sanoa, että vaikka bändi ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, tai oikeastaan en ole edes hirveästi pitänyt, niin jumaleissön että livenä toimi. Ola Salon rokkikukkoilu on toimivaa ja luontevaa, mies omistaa lavan. Show'ssa oli terveen ylilyötyä Queen-henkeä, ja olivathan The Worrying Kind ja Father Of A Son aika hienoja. Voisikohan tästä oppia pitämään?
Ruotsinpojista siirryimme toisiin samanlaisiin, kun teltassa esiintyi skeittipunkin suurmenestyjä Millencolin. Yhden biisin tuntemuksella (THPS2:sta ylituttu No Cigar) lähdin keikalle aika ummikkona, ja niinhän siinä kävi kuin pelkäsinkin: ei oikein irronnut. Vain em. No Cigar sai pään nytkymään, muuten bändi junnasi kovin tasapaksuna ja samanlaisena läpi keikan. Mutta pääsi sentään yleisön joukkoon lämpimään, kun pihalla kävi vähän vilpo tuuli.
Illan päätteeksi tarkastimme kotimaisen vientiylpeyden HIMin kisakunnon. Itse olin nähnyt Valon ja kumppanit edelliskesänä Metallican lämppärinä Stadionilla, ja silloin jäi aika kitkerä maku suuhun nihkeästä esiintymisestä. Tällä kertaa oli kuitenkin eri vaihde silmässä, ja pojat vetivät harvinaisen kovasti. Bam Margera spiikkasi bändin sisään, ja kävi lavalla pelleilemässä. Ville Valon esiintyminen oli upeaa, ja spiikit jopa hauskoja. Etenkin kestohitti Join Men esittämisen rinnastaminen housuun ulostamiseen osui kohdalleen. Kelpasi tätä kuunnella, hyvä veto.
Kolmospäivä valkeni odottamattoman lämpimänä, ja siinä olikin hyvä syy missata YUP ja siirtyä suoraan Raappana & Sound Explosionin reggaerytmien pariin. Aurinko, lämmin hiekka, reggae: lähes pyhä kolminaisuus. Toimii. Vaikkakin tykkäsin huomattavasti enemmän setin alussa puhetaidetta esittäneen Seppo Paarman flow'sta kuin itse Raappanan vastaavasta. Mutta kyllähän sitäkin diggaili.
Siirryimme ennen keikan loppua toisaalle seuraamaan festarien toista Euroviisuedustajaa, elikkä kotimaan virallisten soturien Teräsbetonin esitystä. Marian kommentti tiivistää tämän bändin: "Miun on hiton vaikee ottaa Teräsbetonia tosissaan". Eihän sitä voikaan. Vitsihän nämä ovat, mutta eniten pelottaa se, etten ole varma tiedostavatko herrat tämän itse. Toivottavasti tiedostavat. No, keikan anti oli tieto siitä, että Taivas Lyö Tulta on edelleen bändin ainoa hyvähkö biisi.
Sitten siirryttiin ruokailun kautta merenrantaan tsekkaamaan Ismo Alankoa. Mutta kas, väsymys ja auringonpaiste veivät voiton, ja heti appeen mentyä mahaan kävi uni silmään, ja nukahdettiin molemmat. Heräsin vasta Levottomien Jalkojen lopussa, ja sitten keikka loppuikin. Nohh. Ei mahda minkään.
Seuraava uusi tuttavuus oli Stalingrad Cowgirls, jonka livemeiningistä olin kuullut paljon hyvää. Ja ei olleet puheet väärässä. Kovin nuoret tytöt olivat lavalla kuin kotonaan, ja esiintyminen oli luontevaa, mutkatonta ja ennenkaikkea rokkaavaa. Keikka oli hyvä ja vauhdikas, kaikki toimi tasapainoisesti. Ehdottoman iloinen yllätys. Tähän pitää tutustua enemmänkin, ja toiste livenä näkeminen on varmasti edessä myös.
Lapin tyttöjen jälkeen suunta kävi takaisin rannalle, jossa nykymetallin messiasbändi (?) Bullet For My Valentine esiintyi. Etukäteistutustuminen bändiin oli osoittanut, että vaikka heput vetävät muodollisesti pätevää thrash-henkistä nykymetallia, tuntuu aitous ja rockhenki olevan kaukana, ja etenkin hoilottavan valittavat vokaalit aiheuttavat vahvan torjuntareaktion. No, ainakin pikkutytöt saivat kirkumisesta päätellen pikkuhousunsa märiksi. Varmasti hyvä keikka jos tykkää bändistä. Itse en pahemmin.
BFMValentinea seurasi festareiden kovin kuorolaulanta, elikkäs Apulanta. Kuten hud asian ilmaisi, kyllä se vaan niin on, että yleisön interaktio tekee keikasta auttamatta paremman, ja Apulannan kohdalla tämä pitää paikkansa aina. Koska bändin biisit ovat kaikille enemmän kuin tuttuja, on Apulannan keikat aina ylivetoja laulukonsertteja. Ja niinpä nytkin. Kaikki tutut suosikit kuultiin - paitsi että olisin toivonut Plastik-levyltä jotain kamaa. Ja tietysti Ehjä/Kolme-ajan biisejä voisi olla aina enemmän. Mutta silti, hieno keikka. Onhan Apis etenkin nykyään melko kaavamainen ja biisit toistavat itseään, mutta livenä ne vaan toimii. Parhaita näkemiäni Apulanta-keikkoja.
Sitten olikin illan odotetuimman aktin vuoro, eli Apocalyptica. Aina kova. Paitsi että... Miksaajalle oli sattunut vähän moka. Bassorumpu ja lattiatomit oli nimittäin miksattu aivan vitun järjettömiksi, jytinä oli niin kova, että se peitti ajatuksetkin alleen, selloista puhumattakaan. Tilanne tasoittui hieman keikan edetessä, mutta parin ekan biisin ajan ei selloista valehtelematta kuullut juuri mitään. Harmi, etenkin keikan avanneen Refuse/Resistin kohdalla. Mutta onhan tämä hieno orkesteri. Ja edelleen olen valmis tekemään vauvoja yhtyeen rumpalin Mikko Sirénin kanssa milloin vain. On se vittu niin kova jätkä. Mutta jättivät Somewhere Around Nothingin soittamatta! Tästä miinus.
Ja niin päästiin festarien päätökseen, jonka meidän osaltamme tarjoili EHEI ei suinkaan emorockbändi Interpol, vaan viikinkimetallin messiaat elikkä Turisas. Paviljonkilavan hiekkakentästä tulikin varsinainen humppa/sotatanner, kun LOTRin örkkejä muistuttava rankaisupataljoona pisti ranttaliksi. Niin ja Eurooppaan kadonneen haitaristin tilalle oli löydetty korvaajaksi kovasti nätti naisihminen. Toimi. Ja perkele muuten että musiikkikin toimi. To Holmgard And Beyond! One More! In The Court Of Jarisleif! Fucking Rasputin! Battle Metal! KYLLÄ. Bändi kuvasi keikalla matskua tulevalle DVD:lleen, ja tästä intoutuneena yleisön joukossa pistettiinkin sellaiseksi polkaksi koko keikan ajan, että harvoin tulee nähtyä. Letkajenkkaa, rinkiripaskaa, käsikynkässä villisti pyörimistä, ynnä perinteistä pittailua tuli harrastettua niin että vittu. Ja tietysti kunnon Braveheart-henkinen yhteentörmäyskin suoritettiin. Wall of death siis. Eli ennen Rasputinia yleisö jaettiin kahtia joukkueisiin A (apina) ja B (banaani), ja sitten laulettiin käskyn mukaan, ja kun biisi alkoi, niin rytisi. Valtavan upeaa. Keikan lopuksi bändi veti täysiverisen valssin, jonka aikana vedettiin Marian kanssa ihan aitoa lavatanssivalssia... Kunnes valssi muuttuikin yllättäen keikan päättäneeseen Battle Metaliin. Vittu mikä keikka. Aivan järjettömän hauskaa. Turisasta suosittelen kaikille, aina, estoitta.
Sellanen ol' Ruisrocki, sellanen ol' Ruisrocki, turkulainen festari! Toimi, kuten aina ennenkin. Tämä oli itselleni neljäs kerta Ruissalossa, ja kolmas peräkkäinen. Ikinä ei ole huonoilla mielin oltu tai lähdetty. Vitun hyvää oli kaikki. Tietysti nuo jotkut päällekkäisyydet harmitti vähän, mutta niitä nyt joskus vaan tulee, ja näinpähän kaikkea haluamaani ainakin osittain. Ensi vuonna taas!
Top 5 keikat:
1) Ministry
2) Turisas
3) Risto
4) Stalingrad Cowgirls
5) Apulanta
Post scriptum: George W. Bushia kritisoitiin. Ainakin Anti-Flag, Ministry (duh...) ja Flogging Molly haukkuivat tuota vapaan maailman ruhtinasta. No, pian siitä päästään.
