IRC-Galleria

Jerrynova

Jerrynova

Because love rules, baby

Näin äsken jotain sellaista, mikä kaikkien tulisi nähdä ainakin kerran elämässään.
Ehkä Sinun kannattaisi nähdä sama. -> www.ratemymullet.com/

Nuo ihanan sensuellit takatukat eivät ole silti
ainoa ihana muisto edesmenneistä vuosikymmenistä.
Huomasin nimittäin tuossa eräänä kauniina kevätpäivänä,
että poikavuosieni suursuosikki Power Rangers tulee yhä televisiosta.
Ainoa ero 15 vuoden takaiseen Power Rangers -sarjaan on se,
että "erikoistehosteiden" ja "näyttelijöiden" laatu on huonontunut runsaasti.
(Ennen luulin, ettei se olisi enää mahdollista.)
Pakko myöntää, että oli kyseinen sarja kyllä selvistä puutteistaankin huolimatta
erittäin jännittävä. Tässä jaksossa Rangereiden vihollisena oli Rumba-Monkey,
joka tanssi tappavaa rumbaa.
Melkein kastelin itseni,
oli se kyllä sen verran pelottavaa.

Tuon yhden jakson lisäksi en ole enempää ehtinyt uuden vuosituhannen
Power Rangersia seurata, ja tästä asiasta syytänkin naapureitani.
He nimittäin hankkivat äskettäin suuren lautasantennin,
ja nyt minunkin televisiossani näkyvät maksulliset kanavat.
On se kyllä ihanaa, että nyt voin katsoa huonoja elokuvia
läpi vuorokauden, ja vielä ilmaiseksi.

En voi silti väittää, että elämäni olisi vain ja ainoastaan ruusuilla tanssimista.
Minulla on nimittäin nyt edessä niinkin epämiellyttävä tilanne,
että irc-gallerian VIP-aikani loppuu huomenna.
Mitä minä nyt muka teen?
No en ainakaan hanki enempää VIP-aikaa.

Onneksi samana päivänä kun sain kuulla tästä kamalasta tapauksesta,
Finnair ilmoitti minulle, että saan lentää ensi kesänä valitsemaani kohteeseen
ilmaiseksi, business-luokassa.
Thank you, Mr. and Mrs. Finnair.

Pari päivää sitten koin vakavaa antipatiaa ilkeämielistä ystävääni Tuuliaa kohtaan,
koska hän hylkäsi minut ja lähti kihlattunsa kanssa kylpylään,
jonka maskottina toimii massiivinen, vaaleanpunainen olio,
joka on porsaan ja ankaan piirteitä omaava mutaatio.
Pelottavaa.

Monen päivän ajan koin lievää katkeruutta ystävääni Tuuliaa kohtaan, johtuen lähinnä siitä,
että hän sai nähdä PossuAnkan, kun taas itse jouduin tyytymään Rauman nähtävyyksiin,
mutta tiistaina sain kostoni, ja annoin Tuulialle anteeksi.
Lähdin nimittäin ystäväni Ellun (ja muutaman muun hullun, jotka eivät ansaitse mainintaa)
kanssa tiistai-aamulla Turkuun.
Matka oli oikein antoisa, huolimatta siitä, että koko tiistai-päivän
Ellu-parka yritti vilpittömästi väittää minulle,
että olemme Tampereella, mutta ei, emme olleet.

Koko päivän minulla oli vain yksi asia mielessäni: PossuAnkka.
Halusin nähdä PossuAnkan.
Minä näin PossuAnkan.

Tiedän, että minun ja PossuAnkan koskettava tapaaminen oli monelle
tärkeä kiinnekohta modernissa historiassa,
mutta tiistaina tapahtui myös jotain muuta historiallista:
RMJ-esiintyjät julkistettiin.
Eipä siellä oikein mitään ole, mutta kai sinne on pakko mennä,
ainakin PMMP:n keikalle pomppimaan.
Ja Kari Tapion, tietenkin.


Olen aina ollut sitä mieltä, että Rauma on muodin mekka.
Viime viikonloppuna suunnatessani ystäväni Sallan luokse
viettämään launtai-iltaa, sain varmistuksen siitä,
että olen aina ollut oikeassa.
Eräs vanha pariskunta, jotka olivat lähteneet yhteiselle pyöräilyretkelle
yhteensopivissa lederhoseneissa osoittivat, että suomalaisillakin on tyylitajua.

Ei minua kyllä yhtään silti harmita, että ensi viikon tiistaina olen jo
kauniin Lontoon pahamaineisen SoHon kaduilla haahuilemassa.
Ehkä Suomi elää hetken ilman minuakin. Ehkä.

Ja onhan tässä vielä aikaa tuohon reissuun.
Sitä ennen minun pitää vielä järkätä vauhdikkaat grillijuhlat.
Tällä viikolla on nimittäin minun lempijuhlani, joidenkin mielestä
kommunistisia piirteitäkin omaava Vappu.
Klara vappen.

Familjen Gyllenbögel bor på en öde ö.Keskiviikko 19.04.2006 17:02


Minulla oli kohtalaisen suuret odotukset pääsiäiseni varalle,
mutta suunnitelmani muuttuivat raskaasti huonompaan suuntaan,
kuten aina silloin kun olen suunnitellut jotain mahdottoman hienoa.

En silti halua antaa sellaista vaikutelmaa,
että olisin potenut ahdistavaa tylsyyttä koko keltaisen munajuhlan ajan.
Olihan siinä hyvätkin hetkensä.
En ole vain koskaan ymmärtänyt pääsiäisen tarkoitusta.
Äitini opetusten mukaan olen aina luullut, että pääsiäinen on lähinnä
sateenkaarikansan juhla, (äitini ei ole kovin viisas.) mutta viime viikolla
intellektuelli ystävättäreni Tuulia kertoi minulle,
että pääsiäinen onkin alunperin ollut kristillinen juhla.
No sehän selittää kaikki ne keltaiset höyhenet ja loputtomat munajahdit.

Yllätyn aina uudelleen ja uudelleen Tuulian älykkyydestä.
Hän tuntuu tietävän kaiken.
Viime talvena, (ihanaa, että nyt on jo niin keväinen ilma, että voi sanoa VIIME talvena)
kun luulin, että olen vihdoinkin raskaana, Tuulia oli paikalla ja osasi kertoa minulle,
että en varmaankaan koskaan tule olemaan raskaana. No sehän nähdään.
Viime heinäkuussa, kun eräänä hikisenä ja pimeänä kesäyönä pohdin sitä ilmiötä,
jota niin monet nimittävät rakkaudeksi, Tuulia oli paikalla ja antoi minulle parhaan
selityksen, jota olen koskaan kyseisen asian tiimoilta kuullut. Kiitos.

Se, että minulla on ollut aikaa pohdiskella tällaisia ja muistella menneitä,
osoittaa kyllä pelottavan hyvin, että minulla oli tylsä pääsiäinen.
Mutta välillähän 'tylsä' saattaa todistautua varsin hyödylliseksi:
ehdin sentään pääsiäisen pyhien aikana järjestellä kaikki ihanat
(lue: kummalliset) valokuvani menneiltä vuosilta albumeihin.
Jostain kumman syystä isopovinen ystäväni Ellu oli melkein kaikissa niissä kuvissa.
Outoa.

Valokuvien kanssa näpräilyni jälkeen luin Jane Fondan muistelmat loppuun,
minkä jälkeen luin loppuun erään kirjan,
jota olen jopa rasittavan sporadisesti lukenut jo yli vuoden.
Tämän voittoisan kokemuksen jälkeen siirryinkin
Juha Itkosen uusimpaan romaaniin, Anna Minun Rakastaa Enemmän.
Valitsin kyseisen kirjan, koska muistin lukeneeni siitä Imagessa.
Paha virhe.

En silti halua antaa kenellekään sellaistakaan vaikutelmaa,
että olisin viettänyt koko pääsiäisen pitkän viikonloppuni kirjoihin uppoutuneena.
En oikeasti ole niin älykäs. (lue: lukutaitoinen.)
Vaikka pakkohan minun on myöntää, absoluuttisen rehellinen mies kun olen,
että jostain syystä päädyn aina lukemaan toinen toistaan kummallisempia
yleisönosastokirjoituksia. Eilenkin törmäsin sellaiseen kirjoitukseen, jonka kirjoittaja
oli vihainen, koska hänet oli heitetty pois linja-autosta sen takia, että hän oli
syönyt autossa lihapiirakkaa, jossa EI OLLUT EDES NAKKIA.
Kohtalo on kylmä.

Pääsiäisen pitkät päivät antoivat minulle mahdottoman hyvän tilaisuuden
uppoutua lempiharrastukseeni: nyyhky-chickflick-elokuvien katsomiseen.
Tähän mennessä olen viimeisen viikon sisällä katsonut
The Notebook -elokuvan jo neljä kertaa,
ja aion katsoa sen tänään vielä uudelleen.
Tällä kertaa Ellun kanssa.
Voin rehellisesti todeta,
että se on surullisin elokuva,
jonka olen eläessäni nähnyt.
Niin.

En kyllä halua antaa sellaistakaan vaikutelmaa, että olisin vain maannut kotonani
koko pääsiäisen ja vollottanut samalla kun Gena Rowlands tanssii televisiossani.
Tein nimittäin viime maanantaina jotain sellaista,
mitä en ole tehnyt todella pitkään aikaan.

Kaikki alkoi siitä, kun heräsin maanantai-aamulla siihen, että lämmin kevätaurinko
porhalsi suoraan kasvoilleni suuresta ikkunasta, joka katsoo merelle päin.
Nousin pikaisesti ylös rikkinäisestä sängystäni,
laitoin Scandinavian Music Groupin uuden cd:n soimaan ja puin päälleni.
Vain minuuttia myöhemmin löysin itseni ulkoa,
ikään kuin kevätauringon pakottamana.

Ja sitten se tapahtui.
Yhtäkkiä huomasin, että jalkani käyttäytyivät oudosti.
Ensin en edes ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, mutta sitten tiesin.
Minä juoksin.

Vuosia sitten minulla oli tapana juosta päivittäin 45 minuutin lenkki,
mutta tein hyvästä syystä (jätän sen syyn silti valtaosalle ihmisistä pimentoon)
sellaisen päätöksen, että en enää koskaan urheile.
Nyt silti luulin jopa, että minulla oli hauskaa.
Mutta tiistai-aamulla minulle avautui surkea totuus:
ulkona satoi vettä, ja jalkani olivat mahdottoman kipeät
turhanpäiväisen rasituksen seurauksena.
En urheile enää koskaan.

En ole hullu, vaan söin eilen pähkinöitä.

Viimeviikkoisen kirjoitukseni jälkeen päätin autuaasti jatkaa hiljaisuuden vuosiani,
mutta kun eilen luin ystäväni Tuulian pyhää kirjaa, Cosmopolitania,
jouduin taas kerran unohtamaan lupaukseni kauniista hiljaisuudesta.
Cosmopolitan nimittäin kehotti minua autuaasti vuodattamaan Internet-blogiini
kaikesta mitä mieleeni tulee, kuten esimerkiksi ”kundeista,
Nickin ja Jessican avioerosta ja salaisista kauneusvinkeistäni”.
No pakkohan Cosmoa on totella.

En silti halua, että kukaan luulee, että olen sellainen ihminen,
joka lukee ainoastaan tuollaisia kummallisia piiloeroottisia lehtiä.
Luin nimittäin muutama päivä sitten myös Hesburgerin pientä vihkosta,
jossa kerrottiin Lohjalle avatusta uudesta ja mielenkiintoisesta retkikohteesta kaikenikäisille:
Hesburgerin sponsoroimasta Raamattukylästä, Vivamosta.
Varasin heti itselleni ja ystävälleni sieltä Jeesuksen hengellä ladatun bambumajan.

Tämän kehittävän lukutuokion lisäksi olen viettänyt paljon aikaa
myös Jane Fondan loistavan My Life So Far –kirjan parissa.
Nyt alkoi kyllä harmittaa, etten käynyt Fondan booksigningissa
silloin kun hän Suomen maalle jonkun aikaa sitten eksyi.
Ehkä vielä joskus, ehkä vielä joskus.

Joudun vielä kerran kertomaan, että olen lukenut jotain.
(Ehkä olen innostunut hieman liikaakin nyt kun viimein opin lukemaan)
Luin nimittäin Hymy-lehdestä erään vanhahkon naisen ongelmista.
Tuulia Nyberg on joutunut turvautumaan terapiaan kuultuaan, että hänen idolinsa
(ja kyseisen naisen mielestä myös tuleva miehensä) Jari Sillanpää
pelaakin sulkapalloa sinisessä joukkueessa, ihanaa eufemismiä käyttääkseni.
Sanonpa vaan, että jos Nybergin tyttö ei osannut tätä ”shokkipaljastusta” ennakoida,
terapia saattaa tulla todelliseen tarpeeseen.

Niin. No onhan minulla vielä muutakin sanottavaa.
Lähdin nimittäin viime torstaina laivaristeilylle mahdottoman ihanan Ellun,
hurmaavan ja säkenöivän Tuijan ja uskomattoman kauniin ja lahjakkaan Mervin kanssa,
sivuuttaen täysin kaikki varoitusäänet, joita pääni sisällä kuulin.

1 3 4 2 BILEET!

Reissu tuntui alkavan oikein mainiosti torstai-päivällä
kun korkkasin ensimmäisen siiderin bussimatkallamme Turkuun.
Aurinko paistoi, Ellu nauroi, ja siideri oli kylmää ja maukasta.
Virheellinen turvallisuudentunteeni jatkui vielä silloinkin,
kun olimme jo päässeet kapuamaan laivaan ja korkkaamaan uusia alkoholijuomia.
Tietysti osa turvallisuudentunteestani saattoi johtua juuri alkoholin määrästä.

Syödessämme laivan seisovassa pöydässä tytöt tuntuivat löytävän
loputtoman paljon maukasta syötävää, kun taas minä tyydyin lähinnä viiniin.
Olimme jo jälkiruokien kohdalla kohtalaisen arvokkaissa aterioissamme,
kun Ellu löysi suklaamoussestaan muovisen tikun.
No mepä saimme ruoat ilmaiseksi ja suuntasimme suoraan Tax Freehen
ostamaan tuoreesti tienatuilla rahoillamme
kaksi pulloa maukasta Koskenkorvaa ja hieman kuplivaa kuohuviiniä.
No siitähän se risteily vasta käyntiin lähtikin.

Ennen kuin huomasinkaan, olin jo ehtinyt soittaa lyhytkasvuisen ystäväni
ihanalle avovaimolle erittäin epämukavan puhelun (Anteeksi, Henna)
ja tyhjentänyt molemmat Kossut.
Onneksi seuraavaksi törmäsin Marco Bjurströmiin hississä.
Siinä vasta on miesten mies.

Luulen, että alkoholi vaikutti myös seurueemme kolmeen älykkääseen naikkoseen
siinä vaiheessa, kun aloimme kaikki suoltaa
spontaaneja laulunpurskahduksia julkisilla paikoilla.
(Vaikka Tuija päättäväisesti väittikikin, että eihän laiva ole ”julkinen” paikka.)
Eräs tällainen spontaani (ja ihana) laulutuokio tapahtui ollessani sisarusten,
Tuijan ja Mervin, kanssa naisten saniteettitiloissa.
Kyseisessä wc:ssä samaan aikaan vaikuttanut laivasiivooja
otti asiakseen ilmoittaa meille, että meidän ei kannata pyrkiä Idolsiin.

Hetkeä myöhemmin, ja wc:n ulkopuolella, kun vahingossa (ja osittain myös Mervin vuoksi)
astuin juomalasin päälle murskaten sen, sama ”mukava” siivooja saapui paikalle ilmoittamaan,
että kotikasvatuksessamme on varmastikin ollut jotain vikaa.
Melkein pääsin katsomaan laivan putkaa tästä kehkeytyneessä tilanteessa,
mutta onneksi alter egoni Patrik Mastola pelasti minut julmalta tuomiolta,
ja pääsinkin siis nauttimaan iki-ihanan Kirkan musisoinnista.

Myöhemmin illalla olin jo täysin unohtanut tämän läheltä piti –tilanteen,
ja intouduin jopa varastamaan itselleni kauniin Martini-lasin,
joka viime reissulla jäi saamatta.
Tämän innoittamana Mervi innostui varastamaan tuhkakupin.
Niin, sellaisen mustan ja muovisen, jossa ei edes ole Siljan logoa.
Kyllä, Mervi on hieman poikkeava.

Osa illan tapahtumista on mielessäni jonkinlaisen mustan savun peitossa,
(johtuu varmaankin siitä ohuesta meri-ilmasta) mutta sen muistan,
että kolmen tunnin yöunien jälkeen sisarukset herättivät minut,
ja avatessamme hyttimme oven, ovenkahvassa roikkuivat naisten pikkuhousut.
Mutta enempää en voi kertoa. Sopimus on sopimus.
Mikä tapahtuu laivalla, pysyy laivalla.

Galna Dagar

Vaikka olenkin luvannut pitää hiljaisuuteni, sen voin ehkäpä kertoa,
että perjantaiaamulla ylös päästyäni löysin kengästäni oluttölkin
ja hävisimme tyttöjen kanssa tietokilpailussa rumille ihmisille.
Löysimme myös Ellun kanssa joukkoihimme uuden gay-pörriäisen, sinisen sellaisen.
Hän on Liisa.

Laivan saapuessa satamaan sisarukset jatkoivat matkaa Helsinkiin tähtityttö-Kian luokse,
kun minä ja Ellu jäimme vielä satamaan pohtimaan vaihtoehtojamme.
Päätimme, että koko se ’kaksi laivareissua putkeen’ –juttu on jo koettu,
joten tällä kertaa päätimmekin jäädä Turkuun.

Turussa vietetystä perjantaista en kerrokaan yhtään enempää,
enkä myöskään sitä seuranneesta lauantaista,
jonka vietimme Ellun kanssa Rauman yössä.
Siis kirjaimellisesti yössä, pimeässä ja kylmässä ulkona.
Mutta en kerro, miksi.
Ehkä en edes tiedä, miksi.

Sunnuntaina kävin maittavalla illallisella eriskummalliseksikin kutsutun äitini kanssa
ja maanantaina tarkoitukseni oli lähteä Poriin katsomaan arvostettua tanssi-näytöstä,
mutta noustessani autoon minulle ilmoitettiin, ettei minua huolitakaan mukaan.

No eipä tuo haitannut minun menoani.
Kävin kävelyllä puistossa, ja näin suloisen elämänsä syksyssä vaeltavan mummon
puhuvan oravalle siitä, miten menneinä aikoina kaikki oli paljon paremmin.

Tämän mielenkiintoisen kokemuksen jälkeen sain selville,
että myös ystäväni Tuulia puhuu eläimille.
Minun harmikseni hän ei ehtinyt osoittaa taitojaan minulle eilen,
koska lähdimme viimeinkin katsomaan elokuvaa,
josta kaikki puhuivat neljä kuukautta sitten.
Siis sitä homo-cowboy-elokuvaa.
Niin, tiedän, että kyseisen elokuvan nimi on Brokeback Mountain,
mutta minusta oma nimitykseni mahdollistaa paljon värikkäämmän ilmaisun.

No olihan se nyt ihan hyvä, ja hyvin tehty, elokuva.
Olen kyllä nähnyt parempiakin.

No niin, ehkä mä olen nyt taas sanonut tarpeeksi, ainakin hetkeksi aikaa.
Mun täytyy nyt hiljalleen aloittaa henkinen valmistautuminen siihen,
että keskiviikko-aamulla menen pitkästä aikaa kampaajalle.
Olen aina pelännyt kampaajaa enemmän kuin hammaslääkäriä.
Torstaina olisinkin sitten lähdössä Helsinkiin pääsiäisen kunniaksi järjestettävään munajahtiin.
Täytyy vain saada lyhytkasvuinen ystäväni innostumaan tästä ajatuksesta.
Kyllä hän varmaan innostuu.
Kukapa ei haluaisi lähteä munajahtiin?

Näihin säkenöiviin tunnelmiin, ja tämän ihanan linkin seuraan
hylkään taas hetkeksi Internetin ihanan maailman.
Hei hei.

http://www.thesuperficial.com/archives/2006/01/26/david_hasselhoff_is_hooked_on.html

Elämän tarkoitus on tavaroiden siirtely.

The ComebackTiistai 04.04.2006 17:16


Kevät on nyt sen verran voimakkaasti iskenyt rintaani, että olen jopa yllättävän hyvin
pitänyt kiinni lupauksestani olla kirjoittamatta päiväkirjaa.
Nyt huomasin silti taas kerran sopivan hetken tulleen,
ja päätinkin siis hyökätä suoraan asian ytimeen.

Tämän lyhyehkön, mutta pitkältä tuntuneen, kirjoitustauon aikana
olenkin ehtinyt puuhailla monenmoista mukavaa ja kehittävää.
Olen muun muassa katsonut Hollywoodin kulta-ajan elokuvia
ja rakastunut Katharine Hepburnin aksenttiin,
käynyt poliisien huutokaupassa tutustumassa kiltteihin poliisi-setiin,
jäänyt täysin koukkuun Baari-ohjelmaan,
ja oppinut jotain todella mielenkiintoista:
Ennen toista maailmansotaa Suomi oli maailman johtava lankarullien tuottaja.

Vaikka ymmärrettävästi voisi olettaa, että nämä aktiviteetit olisivat vieneet
kaiken aikani, tämä olisi silti virheellinen olettamus.
Olen nimittäin ehtinyt käydä näyttäytymässä myös Porissa, Laitilassa ja Helsingissä.
Ja Helsingissä jopa viihdyin.


Nicht mit dem Wagenführer sprechen!

Viime lauantaina kun heräsin hieman ennen aamukuutta, aioin jo vakavissani
perua koko matkan, mutta nyt olen kyllä tyytyväinen, että kerrankin heräsin aikaisin.
Matka Helsinkiin alkoi kohtalaisen mielenkiintoisesti.
Ainakin itse olin sitä mieltä istuessani linja-autossa, jonka kuski puhui saksaa
ja jossa pauhasi koko kolmen tunnin ajomatkan repeatilla kaikkien aikojen suosituin
dagen efter -karaoke-hitti, El Viva España á la Marion Rung.

Kolmetuntisen Marion-rupeaman jälkeen tuntui ihanan rentouttavalta kiertää
Kiasman ARS 06 -näyttelyn hiljaisuudessa ja kuulla pitkästä aikaa jopa omat ajatuksensa.
(Kyllä, minulla on välillä ajatuksia.)
Tosissaan matka pääsi kylläkin vauhtiin vasta sen jälkeen,
kun saavuin Arabianrantaan, Krisse Shown nauhoituksiin.
Nauhoitusten alkua Studio Lumeessa odotellessani lähdin odotusalueelta
harhailemaan ja löysinkin saniteettitiloja etsiessäni Toni Wirtasen pukuhuoneen.
Ihanaa.
Hetkeä myöhemmin törmäsinkin Outi Mäenpäähän yleisössä.
Ihanaa.

Tämän vauhdikkaan alun jälkeen otinkin suunnakseni
kaikkien maailmantähtien unelmalomakohteen, Lauttasaaren.
Bussimatkalla keskustasta Laruun aluksi mukavalta vaikuttaneet Lauttasaaren mummot
hyökkäsivät ahnaasti kimppuuni ja yrittivät tuhota elämäniloni.
Onneksi Pekka palautti vauhdilla elämäniloni.
Hänellä oli niin nätti pusero.

Alkuilta menikin sitten oikein rattoistasti Lauttasaaren perukoilla.
Minä, Pekka ja Heidi kuljimme eteenpäin elämässä alkoholin voimalla
ja villeinä ja vauhdikkaina päädyimmekin Rose Gardeniin juomaan jäähdytettyä Freixenet'tä.
Ihanaa.
Varsinkin kun en itse joutunut maksamaan siitä mitään.


Dagen efter

Dagen efter iskikin sitten voimakkaasti seuraavana aamuna herätessäni siihen,
että jokin iso ja karvainen olio makaa rintakehälläni ja nuolee minua.
No Pekan Pallihan se siinä oli.
(Palli on kissa.)
Tämän mysteerin selvittyä aloin ihmetellä, mikä se iso ja karvainen olio oli,
joka nukkui vieressäni silmät auki ja kuorsasi oikein äänekkäästi.
Ihanaa.

Pizzan ja aamuoluen jälkeen aloimmekin Pekan kanssa suunnitella
mielenkiintoista puuhaa sunnuntai-päivämme ratoksi.
Pekan loistava idea oli virkistävä "retki" helsingin ghettoon. (Mellunmäki)
Tämä ihana retki jäi nyt silti odottamaan aikaansa,
koska iki-ihana Mari ei halunnut kahta kuumaa lihakimpaletta luoksensa.
(Eli siis minua ja lyhyttä ystävääni.)

Hänen (huonoksi) onnekseen törmäsimmekin häneen ollessamme matkalla
toteuttamaan toista Pekan suurta suunnitelmaa - matkaa Suomenlinnaan.
Runsas lumisade siirsi Suomelinnan visiittimme keväämmälle,
ja siitä johtuen saimmekin viettää laatuaikaa Marin kanssa.
Ihanaa.

Viikonloppuni kohokohta oli helposti se, kun menimme Pekan ja opettaja-Marin
kanssa "yksille". Pekan viikonlopun kohokohta taisi kyllä olla se,
kun törmäsimme Hanna-Riikka Siitoseen, Taikapeilin entiseen laulajaan.
En halua edes tietää, miksi Pekka tunnisti kyseisen naikkosen.

Tämän ihanan julkkisbongauksen ja niiden "yksien" jälkeen suuntasimmekin
Kallion tyylikkäimpään baariin ja otimme taas yhdet. (lue: yhdeksät.)
Niin.


Dagen efter dagen efter

Niin.
Maanantai-aamulla heräsinkin taas Lauttasaaren ihanimman pariskunnan kodista,
Hennan vaaleanpunaisista My Little Pony -lakanoista.
Huomasin äkkiä, että olinkin unohtanut Raumalla odottaneet velvollisuuteni.
No kyllähän ihmisen välillä on pakko hankkia elämänkokemuksiakin.
Jopa opettaja-Mari olisi samaa mieltä kanssani tästä asiasta.

Maanantai-päivä meni jotenkin mahdottoman nopeasti ohi
kuunnellessani Milla Jovovichin musiikkia (!) ja rapsutellessani Pekan Pallia.
(Palli on kissa.)

Pekan heittäessä minut Lauttasaaresta Kamppiin minulle tuli jotenkin mahdottoman
haikea olo. Kamalaa lähteä ihanasta Helsingistä traumaattiseen Raumaan.
Kamalaa.
Mutta kyllähän tämä elämä jatkuu, siitä huolimatta,
että joudunkin viettämään nyt hetken Raumalla.
Torstaina lähden villille laivaristeilylle Ellun, Tuijan ja Mervin kanssa.
Ihanaa.
Niillä naisilla ei ole kyllä minkäänlaisia moraaleja.
Eikä ole minullakaan.

The EndKeskiviikko 22.03.2006 14:44


Elämäni on ollut lähiaikoina niin hektisen kiireistä,
etten ole kuluneiden päivien aikana ehtinyt edes kirjata syvällisiä aatteitani tänne.
Onhan se täysin ymmärrettävää, että minulla on aina kiire,
kun kaikki haluavat viettää aikaa kanssani. Olen niin ihana.

Nyt huomasin sopivan hetken tulleen, ja päätinkin lyhyehkön
luovan tauon jälkeen palata estradeille.
Minun on nyt harmikseni kyllä pakko ilmoittaa Suomen kansalle,
(toisin sanoen niille molemmille, jotka tekstiäni täältä lukevat)
että minulla ei ole enää mitään sanottavaa.

En aio enää kirjoittaa päiväkirjaa.

Löysin tänään aamulla keittiöni pöydältä
mielenkiintoisen ranskankielisen aikakauslehden.
Kyseinen lehti yritti väittää,
että Sveitsissä kaikki kotieläimet ovat harmaita.
Tai sitten se lehti oli mustavalkoinen.

Eilen siivotessani löysin vaatekaappini pohjalta
kaiken muun oudon rojun joukosta vanhan Starsailorin cd:n.
Pakko myöntää, että tämä on kyllä hyvää musiikkia.
Pitkästä aikaa olen itsekin sitä mieltä,
että minulla on hyvä musiikkimaku.

Katsoin äsken Happy Endings -elokuvan.
En odottanut siltä paljoakaan etukäteen, mutta huomasin,
että se on yksi parhaita elokuvia, mitä olen koskaan nähnyt.
Vaikka en onnellisiin loppuihin aina uskokaan.

Uskon silti vahvasti, että oma tarinani tulee loppumaan onnellisesti.
Olen niin mukava ja ihana ihminen, ettei tarinani voi loppua huonosti.
Tänäänkin todistin mukavan luonteeni olemalla mukava rumalle ihmiselle.
(Puhelimen välityksellä kylläkin, mutta silti.)

Päivän hyvä teko on tehty.

Aina oppii uuttaLauantai 18.03.2006 22:45


Rakas päiväkirja,
tänään huomasin, että minulla on kymmenen (!) varvasta.

Tämä päivä on ihana päiväPerjantai 17.03.2006 22:20

En saanut millään viime yönä unta,
joten aloin katsoa homoeroottista nyrkkeilyä EuroSportilta.
Ei sen katsominen nukkumiseni kannalta auttanut,
mutta olihan se kohtalaisen huvittavaa katsottavaa.
Tämä saattaa olla yksi syy siihen, miksi olen ollut erityisen iloinen tänään.
Toinen potentiaalinen selitys poikkeavaan käytökseeni saattaisi olla se,
että sain väärän reseptin eilen lääkärissä käydessäni.
The nice doctor gave me some happy pills.

No, olipa syy mikä tahansa, olen ollut koko päivän tänään huolestuttavan iloinen.
Aamulla herätessäni innostuin jopa yrittämään taas kerran koitosta,
joka on aina ennen päässyt voitolle minusta: kravatin solmiminen.
Tänään onnistuin viimeinkin tavoitteessani,
ja pääsinkin siis koululleni seksikäs kravatti kaulassa.

Opinahjolleni selvittyäni sain selville, että Jane Fonda on Suomessa.
Olen hieman pettynyt siitä, että kukaan ei ottanut asiakseen kertoa tätä minulle aiemmin.
Olisin halunnut nähdä naisen, joka teki aerobicista lähes tyylikästä.


Joku omituinen ja hullu nainen soitti minulle äsken,
ja pyysi minua lähtemään hänen kanssaan Roomaan pääsiäisenä.
No kyllähän minä suostuin.
Pääsiäisen tarkoituksenahan on kuitenkin saada munaa,
ja eiköhän Roomasta saa paljonkin munaa, jos vain haluaa.

Nyt toinen hullu nainen, ihana ja kaikkien rakastama Ellu,
soittelee minulle viiden minuutein välein ihania puheluita.
Ilmeisesti joudun/saan lähteä viettämään iltaa hänen,
Hennan ja Super-Teron kanssa.
That's Super.

There are 22 Five Star hotels in Baghdad.Perjantai 17.03.2006 00:08

Tunsin kuuman auringonpaisteen kasvoillani
katsoessani satama-alueella sulavaa jäätä haikeasti.
Ruosteiset laivat työntyivät hitaasti eteenpäin hauraan jään vastustellessa laiskasti.
Tiesin, että minun pitäisi olla jossain muualla, mutta en välittänyt siitä.
Minulla oli mukavaa juuri siinä, missä olin.
Minulla oli todella rentoutunut olo.
Ainakin siihen saakka, kunnes takaani kuului auktoritaarisen voimakasta huutoa.
Näin pitkäsäärisen, seksikkääksi hoitsuksi pukeutuneen kauniin naisen huutavan
uudelleen ja uudelleen "Peltola, Peltola, Peltola!"

Yhtäkkiä heräsin todellisuuteen.
Heräsin Rauman Terveyskeskuksen kirkkaiden halogeenivalojen alla,
ja edessäni seisova sairaanhoitaja etsi seuraavaksi vuorossa olevaa Peltolaa.
Potilas Peltola paljastui 84-vuotiaaksi vanhaksi mieheksi,
joka kärsii varmaankin virtsankarkailusta. Näin ainakin arvelisin.
Peltolaa etsinyt hoitsu taas ei muistuttanut unessani esiintynyttä hoitsua juuri ollenkaan.
Hänen pulleat säärensä olivat lyhyet, hänen mahansa pullotti
aivan kuin hän olisi ollut raskaana, ja hänellä oli paksut itävaltalais-tyyliset viikset.
Hän oli mies.

Katsoin kelloa ja huomasin, että olin odottanut vuoroani jo yli kaksi tuntia.
Hetken aikaa jo pelkäsin, että vuoroni oli jo ollut ja mennyt, minun nukkuessani.
Helpotuin silti nopeasti huomatessani minua ennen tulleen
vanhan rouvan istuvan minua vastapäätä.
Helpotukseni muuttui nopeasti harmitukseksi ymmärtäessäni,
että joudun siis odottamaan vieläkin.
Saadakseni ajan kulumaan nopeammin aloin kuvitella
ympärilläni istuvia ihmisiä alastomana.
Se oli järkyttävä kokemus.

Lopetettuani tämän aktiviteetin, huomasin, että vieressäni
äitinsä sylissä istuva pieni poika tuijotti minua tuima katse silmissään.
Yritin hymyillä suloiselle lapselle, ilmeilinkin jopa hieman, saadakseni hänet hymyilemään.
Pojan ilme ei värähtänytkään, kovimmista yrityksistäni huolimatta.
Poika vain tuijotti minua kylmä katse silmissään.

Hetken aikaa yritin vielä ilmeillä hänelle, näytinpä jopa kieltänikin,
mutta hän vain tuijotti minua vihaisella katseella,
jota voisi hyvinkin verrata katseisiin, joita amerikkalaisille turisteille lankeaa
Baghdadin vilkkaassa ja hyvin organisoidussa keskustassa.
Näin ainakin arvelisin.

Minun onnekseni nimeni huudettiinkin juuri sillä hetkellä,
ja pääsin pelottavaa kakaraa karkuun.
Lähes kolmen tunnin odotukseni kliimaksina
oli kolmen minuutin visiitti oudon lääkärin luokse.
Hän vilkaisi korvaani, kysyi olinko lähiaikoina ollut uimassa,
ja kirjoitti minulle antibiootti-reseptin.
Hyvin käytetty päivä.

Ugly people should always date ugly peopleKeskiviikko 15.03.2006 23:15

Olen kohtalaisen innostunut siitä, että kevät alkaa viimeinkin lähestyä.
Niinpä lähdimmekin tänään Tuulian kanssa kevään inspiroimana lounaalle,
samalla haukkuen ja pilkaten kaikkia muita ihmisiä.
Viihdyimme molemmat oikein mahdottoman hyvin
kävellessämme Rauman aliarvostetuimpaan pizzeriaan.
Mikäpä voisi olla mielekkäämpää kauniin kevätpäivän ajankulua,
kuin vastaantulijoiden, ja lähinnä kaikkien maailman ihmisten pilkkaaminen.
Harmikseni minun täytyy kertoa, että ilomme loppui lyhyeen,
johtuen siitä faktasta, että kevät tuo aina tullessaan suuria vesilätäköitä.
No minäpä astuin juuri siihen suurimpaan.
Selvisin koettelemuksesta elossa, mutta menetin toisen sukkani kosteudelle.
Ja se oli vielä oikean jalan sukkani.
En halua syrjiä vasemman jalan sukkaani, mutta oikeanpuoleinen oli jotenkin ihana.

Surressani menetettyä sukkaani tulin myös kosketuksiin todellisuuden kanssa,
ja ymmärsin, että minun on pakko mennä huomenna hakemaan itselleni antibioottikuuri. Korvatulehdusta varten.
Jotenkin pelottaa jo nyt, koska muistan vieläkin elävästi,
millainen viimekertainen visiittini Rauman Terveyskeskukseen oli.
Tekisi mieli mennä yksityiselle lääkärille, mutta kun en jaksa näin pienen asian takia.
Toivottavasti Terveyskeskuksessa on edes se hyvännäköinen lääkäri päivystämässä.
Olisipa ainakin jotain iloa sitten kaikesta siitä ronkkimisestakin.


Olen nyt hieman pettynyt Suomen tv-tarjontaan.
Televisiosta tulee elokuva, joka vaikuttaa uhkaavan paljon
Sipoon harrastelijateatterin tuotokselta.
No, minäpä vaihdoinkin kanavaa odottaen jotain edes asteen verran parempaa.
Päädyin katsomaan ohjelmaa, jossa suomalaiset homo-ikonit muuttivat
mauttomien heteromiesten tyyliä mauttomaksi homo-tyyliksi.
Ehkä mun kannattaisi nyt vain sammuttaa tuo toosa kokonaan.

Televisio-ohjelmien tulevaisuus ei ole silti tällä hetkellä pahin pelkoni,
eikä edes huomenna pahaenteisesti odottava lääkärissä käynti.
Olen alkanut nimittäin epäillä, että minulla on hullu vainoaja. Taas.
Eilen löysin sängystäni suurehkon ruuvin,
jota minä en todellakaan ollut sinne laittanut.
Tänään joku oli strategisesti asettanut kirjan samaisen sängyn päälle.
Kirjan nimi oli '101 Tapaa Parantaa Elämääsi'.
Kirjassa ei kertaakaan mainittu,
että kyseisen kirjan lukemisesta olisi minkäänlaista hyötyä.