IRC-Galleria

Kaksmielistä:DLauantai 19.07.2008 21:14

Koivu ja pihlaja kasvoivat keittiön ikkunan alla melkein toisiinsa kietoutuneina. Vaikka ne olivat niin lähellä toisiaan, pihlajan suurin huoli oli, miten se herättäisi koivun huomion. Koivu puolestaan unelmoi pihlajasta, mutta sitä se ei voinut sanoa. Eihän sen sopinut näyttää liian innokkaalta. Mutta pieneksi vihjeeksi se kasvatti suloiset hiirenkorvat.
- Voi, kuinka hän on sievä! Pihlaja huokaili, - Mutta varmasti hän ei katsahdakaan meikäläiseen!
Ja tehdäkseen vaikutuksen koivuun pihlajakin kasvatti itselleen terhakat lehdenalut.
- Pihlajakin on puhjennut lehteen, koivu huomasi. – Eiväthän minun pienet silmuni ole mitään hänen silmujensa rinnalla!
Ääneen se ei kuitenkaan sanonut mitään, kasvatti vain lehtensä täyteen mittaan.

Koivun lehdet tuoksuivat ja havisivat, ja pihlajan pää meni aivan pyörälle.
- Voi kuinka hän on upea! Pihlaja humahti. – Ehkä hän ei huomannut silmujani. Tai ehkä hän pitääkin vain täysin puhjenneista lehdistä.
Ja niin pihlajakin kasvatti itselleen lehdet, moniosaiset ja sirot. Koivu tarkasteli niitä syrjäsilmällä ja tuumi:
- Tuohon minä en pysty! Ei pihlaja voi minusta välittää, minullahan on vain yksinkertaiset lehdet. Minun on kai korostettava muita puoliani.
Ja se tupsutti oksilleen siitepölypuuteria, heilautti lehviään ja vilkaisi pihlajaan.

Varmuuden vuoksi pihlajakin lisäsi kukkiinsa deodoranttia näyttääkseen, että piti huolta raikkaudestaan. Mehiläiset ja perhoset melkein pökertyivät tullessaan imemään mettä.
- Vau, mikä tuoksu! Ne surisivat pihlajan ympärillä. Mutta koivu ei ollut niitä huomaavinaan. Se keskittyi tuudittelemaan peipposen poikasia, joiden koti oli sen latvassa.
- Kuinka hän on suloinen, pihlaja suhisi hellästi. Ja niin äidillinen!
Mutta koivulle se ei tohtinut sanoa mitään.

Sitten saapui syksy. Koivu päätti muuttaa tyyliään. Se antoi kampaaja Pohjantuulen muotoilla hiuksensa ja värjätä ne kullankeltaisiksi. Sitten se odotti latva kallellaan, mitä pihlaja sanoisi. Tämä oli aivan mykistynyt. Miten tuollainen kultakutri voisi katsahtaakaan, pieneen, väärärunkoiseen pihlajaan? Hänelle piti varmaankin tarjota jotain vaivan erityistä! Niinpä pihlaja kasvatti itsensä täyteen hehkuvan punaisia marjoja.
Voi, koivu ajatteli. Hän tekee kaiken paremmin kuin minä. En pysty antamaan hänelle mitään. Minä luovutan!

Ja kun syystuuli alkoi puhaltaa, koivu antoi vastustelematta tempoa irti kaikki lehtensä. Pian se seisoi hentona ja viluisena sateessa. Samoin kävi murheellisen pihlajan. Tilhet lehahtivat sen oksille ja nokkivat kaikki marjat. Molemmat puut värisivät vierekkäin syysmyrskyssä, ja kyyneleet valuivat viljanaan kummankin oksilta. Sateen turvin ne uskalsivat itkeä vollottaa sydämensä pohjasta.

Silloin ne sattuivat vilkaisemaan toisiinsa.
- Miksi sinä itket? Ne kysyivät toisiltaan melkein yhteen ääneen, ja nyt ne olivat aivan paljaita toisilleen. Pihassa kävi kova kohina, sillä niin kiire puilla oli kertoa toisilleen toiveensa ja pettymyksensä ja lohduttaa toisiaan. Niillä ei ollut toisilleen enää mitään näytettävää, mutta kumpikin piti toistaan maailman kauneimpana puuna.

Kun talvi tuli, lumi leijaili lempeästi niiden ylle. Sen suojaisessa verhossa ei enää erottunut, mitkä oksat kuuluivat koivuun ja mitkä pihlajaan, eikä sillä ollut enää mitään väliäkään. Ei ainakaan niiden omasta mielestä, eikä tilhienkään.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.