IRC-Galleria

Mä pelkään sitä että liukastun kylppärissä hammasharja kädessä ja että kaadun niin että se menee mun silmästä läpi suoraan aivoihin, tästä syystä en pese hampaitani koskaan.

No ei toi kyl oo totta. Oikeestaan yhtään, mut joskus tulee mieleen tommosta.

Tuli yksi omasta mielestäni outo juttu mieleen itestäni. Tämä ei nyt varsinaisesti ole mikään tapa vaan enemmänkin ominaisuus, mutta kummallinen silti.

Aamuisin kun olen herännyt en pysty kävelemään kuin noin puoli kilometriä yhteen menoon, ennen kuin olen pakotettu pysähtymään hetkeksi, koska penikkataudin oireet ovat niin kovat. Olen melko varma, että se johtuu siitä, että askeltamistyylini on aamuisin ja vastaheränneenä melko vammaista ja virkoaa siitä päivän mittaan, sillä minulla ei ole koskaan ollut mitään suurempia ongelmia (ainakaan penikkatautiin liittyen) kävellä sanotaan nyt vaikkapa viikonlopun iltoina kotiin kymmenen kilometrin ylittäviä matkoja.

Tänään näin kolme kertaa Sedu Kettusen. Mietin että menisinkö sanomaan sille että "Moi ootko Sedu? Vitsi miten sä oot noin lyhyt?"

Tiedätte varmaan ihmistyypin joka pyyhältää joka paikkaan ja huomatessaan muita ihmisiä huokailee "Ohhoh, niin se menee", tai "Jep jep!" tai pahimpana "Sellasta se on, kyllä..." kommentteja, ilman että ne varsinaisesti liittyvät yhtään mihinkään tai että juttu edes jotenkin jatkuisi siitä. Nämä repliikit vain jäävät roikkumaan ilmaan eikä ketään kiinnosta tietää, onko niiden takana minkäänlaista tarkoitusta saati sitten avata jonkinlaista keskustelua niiden perusteella. Tällaista sanailua harrastava ihmistyyppi ärsyttää minua!

Pakkoko on huudella jotain jos ei ole mitään asiaa. Jos tällaisten viisauksien viljelemisellä haluaa jotenkin ilmaista omaa olemistaan (mikä olisi ainoa tarkoitus joka kuulostaa edes jotenkin järkevältä), tai osoittaa älykkyyttään toteamalla jotain maailman tilasta, niin eikö kannattaisi vain sanoa, että "Vieläkin olen olemassa", tai "Tässä olen nyt", tai ehkä kaikkein toteavampana "Kuuntelette nyt ääntäni"?

Seuraavan kerran jos joku sanoo "Sellasta se on", niin vastaan että eikä ole, tai kysyn että miten niin, että pääsisin porautumaan syvemmälle tähän outojen ajatusten maaperään.

Huoraan nyt sit itteeni huomion alttarille ku kerta tää on joku villitys! Täs on yks tapa mistä ei ehkä kaikki tiedä...

Aamusin ku herään ni pistän soimaan jotai paskaa synamusaa ja sit puen ja heräilen sen tahdis. Jotkut voi juoda jotai kahvii tai käydä suihkus et ne heräis mut kyl mua potkii perseelle enemmän Klaus Doldingerin musat tai Delta Forcen tunnari ku joku Kulta Mokka. Sitäpaitsi jos herää vaik ein Fall für Zwein tunnarilla ni must on kiva kuvitella et siitä käyntiin lähtevä päivä ois semmosta haaleenlaimeeta saksalaisdekkarii ja se aamu on sen alkutunnari.

Sit ku aamutunnelmat on noin tollasia vapauttavia ni voin mennä työpaikalle ja olla siel tosi hillitty ja pidättyväinen.

bonusfakta musta:
täs syksyllä oli semmonen formulatietopeli nois photoplay-koneis ja sit suomenlaajunen ranking nii ni mä olin siin toiseks paras.

...että oli kevät ja lämmin ja aurinko paistoi ja kukat olivat nupullaan ja lumi oli jo sulamassa.

Miksei aina voi olla kevät yhyy.

Jumankvita ku tuli tossa mieleen että mitä tänne piti kirjottaa mutta ku ehdin jo unohtaa. Käykö muillekin joskus näin arjen harmaassa virrassa?

Mun mielestä kerran vuodessa pitäisi olla semmonen päivä, jolloin kaikki ihmiset saavat ostaa rajattomasti vapaasti räjähteitä ja pamauttaa ne missä haluaa, vaikka lumihangen sisällä, toisten ikkunoiden edessä tai korvien äärellä, ja voisi niillä räjähteillä vaikka käydä leikkisästi sotaakin eri ryhmien kesken.
Tätä päivää voisi niittää vaikka Talvisodan muistopäiväksi.

Nyt loin postmodernin kannanoton viestintään, valtaan, elämään ja yhteiskuntaan, tiukasti ja tarkasti pysyen pois monomediaalisesta ja origokeskeisestä kirjallisesta itseglorifoivasta akateemisesta masturbaatiosta, jonka intertekstuaalisuuden alkulähteistä (semiotiikasta puhumattakaan) ei sen luoneella tuottajalla (ja, älkää erehtykö, hyvät lukijat, käytän tätä sanaa sen kaikista sävyistä mahdollisimman halventavassa) ei ole pienintäkään aavistusta, sillä kirjallisuus on kuollut jumalan kanssa, tai ehkä kumpikaan ei koskaan ollutkaan, toisaalta silläkään ei tunnu olevan minkäänlaista merkitystä, mistä huolimatta kuitenkin lopulta elämme pseudovisuaalisuuden kyllästämässä relativistesti antropomorfisessa mikrokosmosmaailmassa vailla suuntaa, vailla tarkoitusta, mutta silti sitä alati janoten, minkä tajuaminen on masentavaa, joten tyydyin heittäytymään virran mukana lainehtivaksi lehdeksi - sillä siten voin sentään piirtää omat aallonharjani veden pintaan ja määrätä niiden suunnan - ja valitsin ilmaisukeinokseni uuden ja vanhan, viktoriaanisen maailman murroksen vaiheilla synnytetyn viihdemuodon, sarjakuvan: mikä kuvaisi paremmin nykyajan kokijan sirpaloituneeksi särjettyä maailmankuvaa ja -katsomusta kuin peräkkäinen hetkellisten, vain näennäisesti toisiinsä liittyvien surrealististen kuvaotosten sarja, sillä siinä on tulevaisuus; elokuvaa ei nykyään (tänään) arvosta enää kukaan, mutta huomisesta en voi sanoa sitäkään.

http://www.kolumbus.fi/ville.vasara/matti.gif

Mietin tässä, että olisi hyvä, jos arki ja juhla vaihtaisivat keskenään paikkaa.