IRC-Galleria

Erosin viimeisimmästä poikaystävästäni kohta 2,5 vuotta sitten ja edelleenkin kun törmään häneen jossain, sydämeni hyppää kurkkuun ja jättää vaarallisen monta lyöntiä väliin. Eikä kyse kuitenkaan ole siitä, että haluaisin hänet takaisin: Tiedän vallan hyvin, että sen väärempää ihmistä ei minulle tämän maan päältä löydy. Mistä siis on kyse? Kuinka ihminen joka joskus aikojen alussa merkitsi minulle jotain, on edelleenkin henkeni salpaava näky kadulla?
Voisi kuvitella, että tämä kohtaaminen aiheuttaisi raivokkaan mustasukkaisuus kohtauksen, jos ex sattuu kulkemaan mukanaan uusi hemaisevan kaunis tyttöystävä, jonka sääret ylettyvät kaulaan saakka. Näin ei kuitenkaan ole. Mustasukkaisuus ei näyttele minkäänlaista roolia tässä draamassa. Tämä draama koostuu ainoastaan minun sydämeni ja silmieni välisestä yhteistyöstä, joka saattaa toisinaan johtaa myös onnettomuuksiin. Pitkä hapen puute tai sydämen pysähdys kun ei ole tunnetustikaan perin terveellinen idea.
Ja huolimatta järkeni uskottelusta, tämä ei ole ainoastaan minulle tapahtuva asia. Kyse on universaalista ilmiöstä, joka tiettävästi vaivaa satunnaisesti myös miesrotua. Myös miehillä on yleensä vähintään se yksi ex, jonka näkeminen saa aina sydämen pysähtymään.

Mikä siinä yhdessä tietyssä exässä sitten oikein on? Se juttu on kokeiltu ja huonoksi todettu. Sitä on siirtynyt elämässään eteenpäin ja silti exä kulkee mukana ihon alla. Kumpi tässä pelissä on hidasälyinen: järki vai tunteet?
Voiko olla niin, että vaikka juttu loppui ajat sitten ja sydän etsii jo uutta tietä, järki ei kuitenkaan voi uskoa, että on tuhlannut kallista aikaa elämästään juttuun, joka olikin tuhoon tuomittu? Onko ihmismieli niin itsepäinen, että koittaa väkisin työntää sydäntä takaisin sinne mistä on tultu? Josko siitä kuitenkin tulisi jotain…
Voisiko olla, että kaikki se rakkaus, intohimo ja jopa riidat, ovat jättäneet niin vahvan tunnemuiston aivoihin, ettei järki pysy perässä kun tulisi aika päästää irti? Mikä on se aika jonka jälkeen järkikin tajuaa sen minkä tunteet on tiennyt jo kauan?

Jokaiselle tulee myös se vaihe kun alkaa kuuntelemaan sitä pientä ääntä joka sanoo, että ”ehkä sittenkin”. Mitä jos se ihmeellinen ex olisi kuitenkin ”se oikea”? Jokainen etsii sitä yhtä ihmistä, jonka kohdattuaan kaikki maailman murheet katoavat ja jokainen aiemmin kärsitty vääryys korjaantuu. On ihanaa uskoa siihen, että jokaiselle on olemassa se yksi ihminen, se oikea ihminen, joka tekee kaikkien niiden väärien ihmisten kanssa kärsityistä asioista sen kaiken arvoista. Ehkä juuri siitä on pohjimmiltaan kyse: Kun näkee sen erään exän, joka saa vieläkin sydämen poukkoilemaan tai veren kiehumaan, alkaa miettimään, että josko on tullut tehtyä suuri virhe kun on haudannut sen suhteen. Eivätkö kaikki asiat ja ihmiset kuitenkin ansaitse toisen mahdollisuuden?

Mutta ei murhetta, lopulta sekin ihmeellinen ex kumppani katoaa mielestä. On ihmeellistä yhtenä kauniina päivänä kävellä kadulla vastaan ihmistä, joka on ennen saanut sydämen pysähtymään, ja huomata ettei enää tunne mitään. Vaikka ei koskaan voikaan unohtaa sitä ihmistä (eikä kuulukaan), niin jossain vaiheessa hän kuitenkin lopettaa ihon alla kulkemisen. Tulee päivä, jolloin sekä järki että tunteet ovat samalla viivalla ja ymmärtävät, että jossain on olemassa ihminen joka on oikeampi kuin se ex joka sai jalkasi pettämään. Joskus se vain vie hieman odotettua enemmän aikaa. Se on se elämän tarjoama haaste nimeltään ex-tekijä.

Minulla oli muutama vuosi takaperin panokaveri. Tai oikeastaan tajusin vasta jälkeenpäin, että hän oli nimenomaan juuri sitä.
Tapasimme töissä ja viaton flirttikierre alkoi. Lopulta törmäsimme baarissa ja päädyin hänen luokseen yöksi. Siitä tuli tapa. Aina kun tapasimme jossain, ja veressä oli ehkä muutama promille, päädyin hänen luokseen automaattisesti. Ajattelin kaiken aikaa että olemme kavereita jotka vain harrastavat satunnaista seksiä keskenään. Jälkeenpäin kylläkin ymmärsin, että emme olleet mitään mikä oikeuttaisi sanan ”kaveri” käyttöä: Jos tapasimme kadulla, vaihdoimme korkeintaan kohteliaan tervehdyksen, ei muuta. Aloin miettimään, että voiko olla mahdollista, ettei saman ihmisen kanssa voi olla sekä kaveri (puhumattakaan ystävyydestä), että harrastaa seksiä? Eikö meidän nykypäivän sinkkujen pitäisi jo pystyä molempiin yhtä aikaa?

Kuinka pitkään panokaveri-tilannetta voi muutenkaan pitää yllä? Eikö ihmismieli toimi kuitenkin niin, että ennen pitkään jompikumpi alkaa haluamaan/tuntemaan enemmän? Tai jossain vaiheessa toinen alkaa pelkäämään sitä, että juttu kehittyy liian vakavaksi. Panokaveri-suhde on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu ja pitkittyessään se alkaa väkisinkin tuntua toisesta ahdistavalta. Toisen tunteet syvenevät ja kaikki katastrofin ainekset ovatkin koossa siinä vaiheessa, kun se toinen löytää itselleen oikean kumppanin. Kannattaako panokaveria edes ottaa?

Tämä muinaishistoriallinen panokaverini tuli kerran jälkeenpäin baarissa pyytämään minulta anteeksi. Hän sanoi, ettei koskaan tarkoittanut loukata minua. Olin kuin halolla takaraivoon lyöty! Mistä hän oli saanut päähänsä, että olisi loukannut minua? En (itselleni epätyypilliseen tyyliini) missään vaiheessa halunnut sen jutun vievän yhtään sänkyä pidemmälle. Voisiko olla, että miehet automaattisesti olettavat naisen rakastuvan muutaman yhteisen yön jälkeen? Eikö miehinen ego kestä sitä, ettei nainenkaan välttämättä halua muuta kuin satunnaista seksiä?
Vietin kerran (vahingossa) yöni erään erittäin rakkaan ystäväni kanssa. Se oli katastrofi. Hän ei pariin viikkoon sen jälkeen tullut edes samaan huoneeseen kanssani. Jälkeenpäin kysyin, mistä oli oikein kyse. Hän sanoi, että pelkäsi minun ehkä käsittäneen, että hän haluaa enemmänkin kuin ystävyyttä. Välimme palasivat onneksi takaisin vanhoihin uomiinsa kun selitin hänelle, että kyseessä oli molemmin puolin pelkkä virhe, pelkkää seksiä, enkä ole millään tavalla kiinnostunut hänestä. Se miehinen ego! Mistä johtuu että yleensä miehet perustelevat panokaveri-suhteen päättämistä sillä, että nainen alkoi haluamaan liikaa? Onko kukaan heistä oikeasti kysynyt naiselta asiasta vai onko mies omassa kauniissa päässään päättänyt, että naisen on täysin mahdotonta olla rakastumatta niin upean seksin jälkeen? Vai olemmeko me naiset todellakin niin läheisyysriippuvaisia, että se selittää miesten käytöksen?

Olen lukenut jostain, että seksin aikana naisen aivot alkavat erittämään hormonia, joka saa meidät kiintymään seksikumppaniimme. Onko tämä hormoni syypää kaikkeen siihen itkuun ja hiusten repimiseen jolta miehet säästyvät? Ja onko tietoisuus tästä hormonista syyllinen miesten pullistelevaan itsetuntoon? Voisiko olla, että luonto onkin syypää siihen, etteivät panokaveri-suhteet yleensä toimi? Ja jos näin on, voimmeko kiertää tämän biologian kirjoittaman säännön?
Kun kaksi ihmistä viettää tarpeeksi aikaa keskenään (seksillä tai ilman), syntyy heidän välilleen väistämättäkin tunneside. Vaikka molemmat olisivatkin panokaveri-suhteessa pelkän seksin takia, niin lopulta tunteita alkaa kehittyä. Molemmille. Ehkä tässä onkin syy miesten pelkoon: Heille alkaa itselleen kehittyä tunteita ihmistä kohtaan, josta he haluavat pelkkää seksiä. Homma menee helposti liian vakavaksi ja kohta sitä jo huomaa seurustelevansa. Ja koska on tosiasia, että naisille tunteita kehittyy miehiä nopeammin, onko ihme, että miehet pelästyvät? Siinä vaiheessa kun mies alkaa miettimään seuraavaa tapaamiskertaa kaihoten, on syytä ottaa jalat alleen ja nopeasti. Jälleen kerran: molempien. Minkälainen tulevaisuus olisi suhteella, joka koko alkuajan perustui vain ja ainoastaan seksiin?

Kaikki tämä herättää väkisinkin kysymyksen, miksi ihmeessä kukaan sitten ottaa itselleen panokaveria? Jos kaikki kuitenkin päättyy hiusten repimiseen ja itkuun, onko siinä mitään mieltä? Hyvin toteutettuna panokaveri-järjestely voi kuitenkin olla jokaisen naisen sinkkupäivien lohtu. On helpottavaa saada suht säännöllistä seksiä ihmiseltä, jonka tuntee jo sentään jonkin verran. Pitää vain pitää mielessään, ettei kyse todellakaan ole mistään muusta kuin seksistä, eikä siitä koskaan mitään muuta tule. Pitää myös olla valmis kohtaamaan panokaveri kadulla toisen naisen kanssa, koska koko kyseisen järjestelyn syvin olemus piilee siinä, ettei kumpikaan ole tilivelvollinen toiselle mistään. Kun pitää tunteensa sivussa, panokaveri on lähes Diorin vertainen loistava hankinta. Mutta pitää myös muistaa, että panokaveri on sama asia kuin vakipano. Koko hommalla ei ole mitään tekemistä kaveruuden kanssa. Seksi ja ystävyys ovat asioita, jotka eivät sovi yhteen.
Koskaan.

Lauantai alko aivan loistavasti. Otettiin ystäväni kanssa koko päivä viunaa ja istuskeltii auringossa. Musiikki soi ja meillä oli kivaa. Oikein kunnon kesäpäivä.
Sitte ku veressä oli sellaset 3,5 promillea, saatii aivan mahtava idea: lähdetään Lahteen. Ja alamäki alko... :)

Tai oli sielä ihan hauskaa jonkin aikaa mut sit suunta muuttu. Lyhyestä virsi kaunis: Huomasin yhtäkkiä istuvani keskellä Lahden keskustaa naama verta vuotavana, polvet paskana ja käsi auki. Auts. Ja mä itkin... siis MINÄ ja julkisella paikalla. En voi siis virallisesti enää koskaan mennä kyseiseen kaupunkiin =)
Noh, onneks paikalla oli muuan tuttava joka luotsasi mut turvalliseen paikkaan, rakkaan ystäväni Sarpe^n luokse. Menin sinne nuolemaan haavojani ja itkemään vähän lisää. Ja siis tässä vaiheessa on pakko kiittää sitä nuorta herraa, joka piti musta huolen ja Sarpe^a, joka heräsi keskellä yötä kuuntelemaan mun traagista tarinaa :D

Kaikkihan me tiedetään miten asiat on aina niin kamalan dramaattisia kännissä ja tuntuu, että koko elämä kaatuu just nyt ja siihen paikkaan. No sellanen olo mulla just oli. Tuntu, että maailman tulee loppuunsa ellen pääse omaan kotiin, ja heti. Ja kenelle mä sitten soitan? No sille jätkälle johon olen ollut palavasti ihastunut mutta jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä kahteen kuukauteen. Siis oikeesti. Luoja yksin tietää, miks mä sille soitin mutta soitin kuitenki. Ja mitä se uskomaton ihminen tekee? Tulee hakemaan mut. En pysty vieläkään ymmärtämään sitä. Meikä soittaa ympäri juovuksissa naama veressä sille keskellä yötä ja se nousee sängystä ja ajaa hakemaan mut. Uskomatonta... on ihanaa huomata miten ihania ihmisiä maailmassa vielä on ja vielä ihanampaa on huomata, että ainaki kolme niistä ihmisistä on mun elämässä. Lucky me :)

Joka tapauksessa oli taas vaiherikas reissu. Yleisen sensuurin ja hyvän maun takia on pakko jättää osa kertomatta, mutta yleiskuva välittynee silti :) Täytyy kuitenkin todeta, että on suoranainen ihme, etten tässäkään reissussa kuollut. Makasin sentään jossain vaiheessa keskellä katua Lahden keskustassa :D
Nyt on aika, että tämä tumuprinsessa rauhottuu ihan asteen tai pari... hyvä tuurikaan kun ei kestä ikuisesti.
Mutta kiitos kaikille asianomaisille, jotka varmaan itsensä tunnistaa =)

Masennus. Se imee syvimpiin syövereihinsä eikä sieltä pääse pois. Tuntuu, että hukkuisi. Jalat eivät enää jaksa polkea loputtoman syvää vettä, jotta pää pysyisi pinnalla. Mieli turhautuu, kun tajuaa, että ellei pian tee jotain, kaikki on menetetty. Sieluun kasvaa viha. Viha kaikkea ja kaikkia kohtaan. Kukaan ympärillä ei ymmärrä, et edes itse ymmärrä. Tuntuu pahalta, surulliselta ja eksyneeltä, muttet ymmärrä miksi. Ja siinä vaiheessa kun ymmärrät miksi siltä tuntuu, olet jo niin syvällä vedessä, että hukut.

Tiedän, ehkä hieman melodramaattista. Pistetään väsymyksen piikkiin.
Ja miten ihminen voiki olla näin väsyny?? Enkä siis tarkota sellasta ”voisin nukkua koko ajan” väsymystä, vaan enemmänki sitä ”en jaksais nostaa edes kättäni”. Eikä asiaa auta siis lainkaan ne iänikuiset sydänsurut ja maailman masentavimmat unet, joita olen nähnyt muutamana yönä. Sit vielä ku siihen lyödään sekaan tän viikon työvuorot, ni saadaa mustaki puristettua ulos pientä teiniangstia :)

Eli tämä viikonloppu on siis kaikenkaikkiaan villi. Olen iltavuorossa koko viikonlopun joten fillaroin siis illat pitkin keskustaa ja katselen, kun muut suuntaavat kohti baaria. Jeij.
On se sitten loistavaa olla sinkku. Ei nimittäin ole velvollinen tilittämään menemisiään kenellekään. Ja jos tästä menosta pitäs alkaa raporttia jollekin pitämään, ni uskon, että mielummin purisin irti oikean käteni.

Pääsin kuin pääsinkin rokkaamaan yhdeksi illaksi... toivottomalta näytti jossain vaiheessa ja kävin jo melkein pumppaamassa pyörän kumit fillarireissua varten. Mutta onneksi paikalle saapui uljas prinssi upealla punaisella jenkillään :)

Voi että... sitä fiilistä on mahdoton sanoin kuvata kun istuu jenkin etupenkillä kellohame päällä, rokki pauhaa ja kauniit kesämaisemat vilistää ohi. Ihan sellanen Suomi-leffa-tunnelma :) Täytyy kyllä myöntää, että mä oon aika vähään tyytyväinen, mut jo se pelkkä matka sinne olis riittäny pelastamaan mun puol kesää.

Noh, ilta meni sitte ihan kivasti. Selvinpäin reissuun lähdin mut sitte jotenkin harhauduin ottamaan "ihan vaan muutaman paperinohuen". Illan loppusaldo olis sitte melko värikäs.... mutta toki hauska =)
Likat makso mulle 10€ siitä, että käyn kehumassa (seksipuhelinäänellä) kahden hyvin yrmynnäköisen poliisin "pamppuja"... Sarjassamme, älä yllytä yllytyshullua :D Ja sitä sarjaa sitte kestikin koko loppuillan. Kävin mm kokeilemassa voimiani siinä pelissä jossa pitää lyödä jollain ihme lekalla mahdollisimman kovaa ja saada se juttu "kilahtamaan" sinne kymppiin. You know? Ton sekavammin sitä ei kai voi edes yrittää selittää :)
Ainii, sit mä tietty aivan häpeilemättömästi flirttailin sellasen aivan käsittämättömän upean järjestyksenvalvojan kanssa... oli meinaan aika porno mies :) Koko ilta oli hyvää osoitusta siitä, miksei mulle pitäs antaa viunaa... ja miksei mua ikinä, IKINÄ, saa yllyttää mihinkään :D
Mut olipa ainaki yhden illan niin hauskaa, etten muistanut mitään pahaa moneen tuntiin. Mukaan lukien sen jätkän jota ei saa mielestään kuin vain lobotomialla :)

Kaikenkaikkiaan aivan loistava yö... Rokki pauhas ja hameenhelmat hulmus. Mitä muuta voi pyytää? :)

Jepjep... se viikko sittenkin loppui. Loputon perjantaipäviä päättyi onneksi onnellisesti kun rakkaani unelmaiseni Sarpe^ saapui Heinolan villiin maailmaan. Tosin villiä tämä meno ei ole... kaukana siitä.

Eilinen oli niin mycket traumaattinen, ettei siitä ilmeisesti selvitä ilman lobotomiaa vastaavaa määrää alkoholia. Tequila saattaisi tässä tapauksessa toimia parhaiten, sekun kihoaa suoraan otsalohkoon. Tosin voi olla, että vastassa olisi fataali alkoholimyrkytys ennen kuin päästäisiin siihen mielentilaan, ettei mikään enää tunnu missään.

Onko ihminen luonnostaan masokisti? Siis silloin, kun sattuu eniten sitä vaan kaataa suolaa haavoihin. Ja hieroo. Kun mieliala on muutenkin ihan ranteet auki, ni ei muuta ku nyyhkybiisit pauhaamaan ja juhannuksen kuvat diaesityksenä pyörimään. Talk about pain! Jessus... :) No mut hey, sitä kai saa mitä tilaa... tai sillee. Kuka siis pakottaa rakastumaan?

Valoa on kuitenkin tunnelin päässä... kirkastakin jopa. Huomena (jos hyvin käy) meikä tyttö bailaa aivan sairaan nättinä Nastolan Rautalankafestairella. Hip hei hurraa!! =)
Tosin, mun tuurin tuntien, sekin kaatuu johonkin älyttömään yksityiskohtaan, jota en ole huomioinut. Kuten kyytipolitiikkaan... Mutta jossei muuta, minä vaikka saatana fillaroin sinne :D

Oh God! Mä oon aivan vakuuttunut ettei tämä viikkon lopu koskaan... Se, joka väitti, että torstai on toivoa täynnä, tarvis jonkin näköisen mielialalääkityksen. Onko olemassa kamalampaa päivää?
Viikkoa on siis kulunut jo ainaski sata vuotta eikä silti ole vielä edes viikonloppu. Siis oikeesti! Kuinka kauan voi yksi viikko oikein kestää?!?
Koko päivän kruunasi tietysti se, että olet pyöräillyt kaatosateessa 8,5 tuntia. Jei!

Ja juuri kun luulee, että päivä ei voi enää huonontua, se tekee juuri niin. Törmäät siihen ihmiseen, jota olet koittanut koko viikon vältellä. Kyllä te tiedätte sen tyypin: Teillä on aina ollu vähän jotain, välillä enemmän, välillä vähemmän. Molempia kiinnostaa kovasti mutta toista ei ilmeisesti ihan niin paljon, että asia koskaan etenisi kovinkaan pitkälle. Sitte te vietätte juhannuksen yhdessä ja on niin saatanan ihanaa. Tämä on siis se ihminen, jonka nähdessäsi haluat näyttää hyvältä. Tai ei, ei hyvältä, vaan tappavan hyvältä. Ja eikö se ihminen kävele tänään paikalle juuri silloin, kun olen ilman meikkiä, hiukset sekaisin, paskasissa vaatteissa työntämässä tortillaa naamaani. Siinä minä sitten istuin salsakastike valumassa pitkin leukaa ja tuijotin epäuskoisena miestä, johon olen palavasti ihastunut, ja joka näyttää AINA tappavan hyvältä. Oikeesti, ranteet auki!

Eli, kuten todettu, torstai on aivan perseestä. Koitan lohduttautua sillä, että huomena on ihan oikeasti perjantai ja viikonloppu alkaa. Luojalle kiitos! :)

Olet ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, käytännöllinen ja pidät asiat järjestyksessä. Ihmistyyppisi on ylpeä kyvystään tuoda harmoniaa, viihdyttää ja pitää huolta toisista. Velvollisuus ja vakiintuneet tavat ovat sinulle toisarvoisia. Kaltaisesi ihmiset ovat lämpimiä, ystävällisiä ja luonnostaan työskentelevät toisten ihmisten kanssa, organisoivat ihmisiä ja tapahtumia. Sinulle soveltuvat ammatit myyntitykistä, terveysalan, opettamisen ja juontamisen alueilta. Saatat löytää itsesi kerhoista, yhdistyksistä, komiteoista ja muista toimielimistä, joissa ryhdyt siekailematta vapaaehtoiseksi vaikkapa avustustyöhön. Olet perinteitä kunnioittava, konservatiivinen ja lojaali. Teet ahkerasti työtä, ja uhraat aikaasi perheelle ja ystäville. Sinun voi olla vaikea sietää ihmisiä, jotka toimillaan tai tekemättä jättämisillään loukkaavat toisia. Usein annatkin heidän kuulla kunniansa! Vaikkakin saat tyydytystä siitä, että voit olla hyödyksi, tarvitset toisten sanallista ja näkyvää arvostusta ja kiitosta hyvästä työstäsi. Jos sinua ei kiitetä, vaikka omasta mielestäsi olet tehnyt hyvää työtä, sinusta voikin saada ikävän vihollisen.

Linkkivinkki johdatti kyseisen testin luo ja pakko myöntää, että on pelottavan paikkaansapitävä tuo kuvaus... kiitos vaan Brisco =) Enpä keksinyt mukavampaakaan tekemistä synkkänä sadepäivänä kuin katsastaa, että minkälainen sekopää mä oikeasti olen.
Alan muutenki uskomaan pikkuhiljaa siihen, että elämä saattaa sittenkin voittaa... Juhannus on rankka juhla, ei voi muuta sanoa =)