IRC-Galleria

Kalmari

Kalmari

QuakeNet: Kalmari^ (Kalm4ri)

Selaa blogimerkintöjä

15 - 17Tiistai 01.05.2012 22:41

http://kalm4ri.blogspot.com/


Aina vain sitä laiskistuu tämän suhteen. Voinee ollakin, että jää kuukauden tiivistelmäksi viikoittaisen raportoinnin sijaan. Ja niin todennäköisesti tulee käymäänkin.

Jos oikein osaan lukion matematiikkaa, näiden viikkojen aikana saldoksi kertyi 25. Uusina, siis juuri teatterilevityksessä olleet, elokuvina tuli nähtyä ”Nälkäpeli” ja ”American Pie: Luokkakokous”. Molemmat katsomisen arvoisia. Saattaa myös vaikuttaa laiskuudelta, mutta viikon (viikkojen) paskan ja flopin jakaa sama elokuva. Koska se yksinkertaisesti on niin paska. No, aloitetaanpa.

Viikkojen paska ja floppi: Che – Kapinallinen (2008)
Ei perkele. Ja minä kun aikanaan odotin tämän kaksiosaisen ”Chen” näkemistä. Kyllä nyt hävettää.
Jos ensimmäinen osa oli jollain tasolla katsottavissa, tämä ei sitä ainakaan ole. Kauhulla mietin sitä, kun nämä ”mestariteokset” on esitetty yhteen putkeen kidutettavalle yleisölle. Hyi hitto.
Minun piti oikin Googlettaa ja katsoa, miksi tätä leffaa ylipäätään pidetään edes kelvollisena. Niin, itsehän katson elokuvia enemmän ”taviksen” silmin kuin itseään täynnä olevan wannabe -hifistelijän, joka syö sipulijäätelö oreganolla. Itse en ainakaan pirullakaan saa tylsästä leffasta irti sitä, että ”Ooh, onpas kauniita maisemia Etelä-Amerikan maastoissa”. Jos haluan niitä maisemia katsoa, niin vittu sentään, Googletan vaikka ne kuvat sitten. Enkä tuhlaa elämästäni paria tuntia katsomalla paskaa elokuvaa todeten samalla: ”Kas, onpas kaunis maisema. Tämä elokuva on sittenkin hyvä”.
Niin, tämä osa kertoo Chen matkasta ”uudessa” maassa, missä hänellä on samat kunnianhimoiset tavoitteet kuin Kuubassa oli aikanaan. Eipä se sitten ollutkaan samanlaista Tuhkimo -tarinan riemukulkua. Että näin. Kerrotaan siinä toki taisteluhengen kariutumisesta ja blaa blaa.
Minun mielipide: Kaikki ne pässit hipsterit ja muut idiootit, jotka kulkevat Chen paita päällä kaupungilla ja kylillä ”wuu, vapaus lehmille!” -maailmankuvallaan kerättäisiin yhteiseen karsinaan ja tämä ”taideteos” molempine osineen esitettäisiin näille. Varmasti muuttuisi heidänkin käsityksensä vapahtajasta ja sankari-Chestä ja paidat katoaisi katukuvasta. Tai jos paidat liikkuisi yhä katukuvassa, tulisi heille lahjoittaa myös Stalinin paidat käytettäviksi. Samat ajatusmaailmat ja toimenpiteet molemmilla herroilla oli.
Del Toro näyttelee kelvollisesti, mutta ei se mitään pelasta. Ei Selännekään tekisi Mongolian jääkiekkojoukkueesta hyvää, jos hän liittyisi sinne pelaamaan.
IMDb arvostaa: 6.9

Oma arvio: 3


Viikkojen ”underdog”: Gamer (2009)
PERKELE!
Joku sankari varmasti vetää herneet nenään, kun haukun Chetä ja ylistän ”Gameriä”, mutta PERKELE! Kasarin toimintaleffat on tulleet takaisin!
Jokseenkin yliampuva ja hävettävän koominen juoni, mutta kyllä se iskee tällaiseen kasaritoimintaleffojen faniin. Näitä ehdottomasti lisää maailmalle.
Gerard Butler hiihtää spartalaisen voimin myös videopelien maailmassa. Vankilaan tuomitut taparikolliset (ja työttömät näyttelijät) istutetaan tehokkaan teknologian avulla videopeleihin hahmoiksi. ”Pelihahmo” voi ansaita itselleen vapauden voittamalla/selviytymällä 30 kertaa CS:n kaltaisessa killing spreessä, mutta videopelimogulilla on aikomuksena estää asia.
Voiko parempaa juonta enää ollakaan? No, ehkä ”Hobo With a Shotgun” vie vielä voiton. Mukaan juoneen astuvat vielä hakkerit, Dexter -sarjasta paremmin tunnetun Michael C. Hallin esittämä kiero videopelimogulin toiminnat sekä Gerard Butleria pelissä ohjaava nulikka Simon Silverton. Vilahtaa leffassa myös sellaisia tunnettuja nimiä kuin John Leguizamo ja Terry Crews pelihahmoina.
En ollut ennen kuullut tästä elokuvasta mitään, syynä on luultavasti ollut yleisön heikohko arvostus elokuvaa kohtaan. Mutta helvetti, jos joku nykypäivän toiminta saa samanlaisen pikkupojan innostuneisuuden kuin ”Die Hardit” ja ”Terminaattorit”, ei se elokuva voi olla paska. Olkoot ”ammattimaiset” kriitikot mitä mieltä tahansa.
IMDb arvostaa: 5.7

Oma arvio: 8


Viikkojen paras: Nälkäpeli (2012)
Jos itse treffit eivät onnistuneet, niin ainakin leffa oli hyvä. Kyllä, olin treffeillä katsomassa tämän.
Kieltämättä ennakkoluulot elokuvasta oli ”halpa kopio 'Battle Royalista'”. Noo, ehkä se elokuva vähän sitä olikin. Tai ei halpa, mutta yhteneväisyyttä leffoissa on. Ja paljon.
On parempi, että kopioin juonen Wikipediasta: ”Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suurimman osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruuasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem, kolmetoistavyöhykkeinen maa. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun, ja kolmastoista vyöhyke tuhottiin lopullisesti. Rangaistukseksi kehitettiin Nälkäpeli.”
Toisin kuin ”Battle Royalissa”, näistä kahdestatoista vyöhykkeestä valitaan säännöllisesti tyttö ja poika (huom! Tyttö ja poika, ei mies ja nainen) taistelemaan luonnonomaiselle areenalle kuolemaan saakka. ”Royalissahan” satunnaisesti valittiin koululuokka tappamaan toisiaan pitääkseen Japanin nuorison pelossa. ”Nälkäpeli” ei mässäile verisellä splatterilla ”BR”:n tyyliin, vaikka tappaminen onkin elokuvan oleellinen osa. Ehkä enemmänkin pureudutaan ihmistunteisiin ja nuorison (no, nuoren naispäähenkilön) kasvukipuihin. Heh, kipuihin. Nuorisorakkautta, ”sisar”rakkautta jne jne. ”Nälkäpeliä” voisi väittääkin nuorisoelokuvaksi, mikä kritisoi nykypäivän ”Big Brothereita”, ”Selviytyjiä” ja muita tosi-tv -ohjelmia.
Kuten odottaa saattaa, leffan näyttelijäkaarti on nuorta. Totta kai vanhempiakin näyttelijöitä on mukana ja nimekkäitä sellaisia Donald Sutherlandin ja Woody Harrelsonin johdolla. Jopa Lenny Kravitz jätti kitaran pimputtelun ja näyttelee stylistinä.
Eli joo, yhteneväisyyksiä ”Battle Royaliin” on ja ainakin omaa katselunautintoa hieman häiritsi alitajuinen vertailu näiden kahden välillä. Ehkä siksi en leffalle annakaan täyttä kymppiä. Kieltämättä loppu jäi myös odottamaan parempaa, sillä se tuntui olevan ennalta-arvattavissa.
IMDb arvostaa: 7.6

Oma arvio: 9

viikot 13 & 14Lauantai 07.04.2012 23:37

"Elokuvat ovat katsojia varten, ei kriitikoita varten" - Jasper Pääkkönen

Viime viikolta jäi kirjoittamatta katsottujen leffojen ”tiivistelmä”, mutta otetaan se nyt Jeesus-pyhänä kiinni. Hieman laiskasti en kirjoita viikoista erikseen, vaan summaan nämä kahden viikon leffat yhteen kirjoitukseen. Voi olla, että jatkossakin teen niin. Voi olla, että laiskistun ja tiivistän kuukauden katsotut leffat. Voi olla, mutta katsotaan.

18 on kahden viikon yhteisluku. Kolmen päivän sairaslomalla sain digiboksia tyhjennettyä entisestään ja monia 3-4 vuotta ”roikkuneita” leffoja sain aikaiseksi katsottua. Yhtenä mm. ”Ilmestyskirja. Nyt Redux”.


Viikkojen floppi: Che – Sankari (2008)
Oodi Happoradion biisille ”Che Guevara”. Tai sitten ei.
Vaikka leffa on jo näinkin ”vanha”, odotin tämän leffan katsomista. Jostain syystä tämä on ollut sellaisena ”tämä täytyy katsoa mahdollisimman pian”, mutta kuitenkaan ei ole jaksanut esimerkiksi käydä vuokraamassa tätä. Ja ihan hyvä niin, että ”Che” tuli katsottua ilmaiseksi Yle Fem -kanavalta.
Kaksiosaisen elokuvan ensimmäinen osa ”Sankari” kertoo Chen matkasta lääkäristä sissisotilaaksi, joka haluaa monen muun tavoin syöstä Kuuban diktaattorin Batistan pois vallasta. Matka vallankumoukseen siis alkaa.
Jos vaikka aloitetaan siitä, että elokuva on aivan saatanan pitkä. Ja toinen osakin vielä puuttuu tästä, ei helvetti sentään. Varmasti politiikasta kiinnostuneille tämä on osuva elokuva ja itsekin poliittisista trillereistä pitävänä jaksoin tämän joten kuten katsoa loppuun asti. Chen (Benicio Del Toro) taustat jäävät leffassa epäselväksi, hän tuntuu olevan se tyyppi, joka hengaa Fidel Castron kanssa ja omaavat kutakuinkin saman ajatusmaailman ja tavoitteen. Pitkä ja heikosti etenevä elokuva muistuttaa enemmänkin Perussuomalaisten kunnallisvaalikokousta, jossa moititaan ”vihollista” alusta loppuun ja välillä keskenään kärhämöidään erimielisyyksistä. Ja loppuvaiheessa kun elokuva tuntuu pääsevän vauhtiin, se loppuukin jo. Toisaalta ihan hyvä näin, että katsoja jää odottamaan toista osaa. Vaikka sen katsominen kyllästyttää nyt jo, vaikka leffa tulee vasta huomenna Yle Fem:ltä. Ensimmäisen osan perusteella ei Chestä saatukaan niin ikonimaista kuin luultavasti oli tarkoitus.
IMDb arvostaa: 7.2

Oma arvio: 6


Viikkojen ”underdog”: 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007)
Jopa Romaniassa tehdään elokuvia. Kelvollisia sellaisia.
Romaniassa abortit oli kiellettyjä toimenpiteitä 1980-luvulla. Leffassa seurataan naishenkilöä, joka auttaa ystävätärtään pääsemään ”pimeälle” puoskarille aborttia varten.
En oikein keksi, mitä tästä sanoa. Juoni on hyvin simppeli, mutta kohtaukset voimakkaita. Minun mielipiteeni elokuvista on se, että jos sen kohtaukset saavat katsojan täysin hallintaansa, elokuvaa voidaan pitää hyvänä. Mielenkiintoista on seurata, miten tarkasti ja varovaisesti asiaa on hoidettu itäblokin kehitysmaassa. Synkähkö ja ankea ilmapiiri on tuotu elokuvaan, mikä varmasti kuvaa sen aikaista Romaniaa erinomaisesti.
Vaikka leffa ei ole länsimaalainen ja aihe on naisia puhuttelevampi kuin miehiä (elokuvassa ei ole pyssynpauketta ja räjähdyksiä), suosittelen katsomaan. Onneksi Yle tuo välillä näitä ”tuntemattomia” elokuvia esiin.
IMDb arvostaa: 7,9

Oma arvio: 7


Viikkojen paska: Isi hoitaa 2 (2007)
Joopa joo. Toinen vaihtoehto tälle oli Shakespearen ”Romeo ja Juliaa” ylimielisesti plagioiva ”Twilight – Uusikuu”, mutta jopa se oli parempi kuin tämä mukahauska komedia.
Cuba Gooding Jr on huonoimpia näyttelijöitä, joita tiedän. Suuri vääryys elokuva-alalla onkin, että hänelle on myönnetty Oscar parhaasta sivuosasta. Kalamiehen kaveri? Kenties.
”Isi hoitaa 2” perustuu joten kuten ensimmäiseen osaan, mikä sekin oli heikko elokuva. Nyt on näyttelijät vaihtuneet (Eddie Murphy → Cub Gooding Jr) ja päivähoitola kesäleiriin.
Leffan on ohjannut monessa elokuvassa ja tv-sarjassa kinttuihin poljettu (mm. South Parkissa) Fred Savage. Menneen ajanjakson lapsinäyttelijä on luultavasti jämähtänyt lapsuudensa, näyttelijäuransa huippuhetkiin ja luottaa koko elokuvan ajan vessahuumoriin. Kun jotkut osaavat siitä repiä hyvääkin huumoria, tässä sitä ei osata. Kiitos Fred, poistuisitko vihdoin Scott Baion kanssa showbisneksestä?
Leffa on paska, voi helvetti kun se on paska. Ensin ollaan ”o-ou, nyt on asiat huonosti”, sitten aletaan kohennushommiin ja lopussa jengin huonoin/nössöin/nörtein/separein nousee sankariksi. ”Isä, oot paras ja rakastan sua”. Voi nyt helvetti sentään.
Ei minulla muuta. Älkää katsoko tätä. Älkää myöskään sitä Twilightia, tai ylipäätään mitään niistä.
IMDb arvostaa: 2,6.

Oma arvio: 2


Viikkojen paras: Ilmestyskirja. Nyt Redux (1979)
”Chen” kaltainen mammuttimainen elokuva. Erityisesti tämä Redux -versio on pitkä, juoksuaika ylittää kolme tuntia helposti.
Tämä on ollut yksi niistä klassikoista, joka on ollut jo vuosia listalla ”katsotaan pian”. Ensimmäisen kerran yritin leffaa katsoa yli 10 vuotta sitten, mutta jäi ensimmäisen tunnin jälkeen kesken. Nyt sen pystyi yhdellä ponnistuksella katsomaan.
Vietnamin sodan aikana kapteeni Willard (Martin Sheen) lähetetään ”poistamaan virasta” eversti Kurtz (Marlon Brando). Matkan varrella tavataan mm. sodan aikana päänsä mössöyttäneitä sotilaita ja ranskalaisia, jotka puolustava liki 100 vuotta vanhaa siirtomaataan. Lopulta itse virasta poistettava löydetään, joka on nostanut itsensä Jumalan asemaan.
”Ilmestyskirja. Nyt” ei ole räiskintämäinen sotaleffa. Enemmän siinä käydään läpi sotahenkilöitä, joilla on omat mielenpistoksensa ja luonteensa. Useasti parodioitu leffa sai ainakin minut alussa miettimään, onko tämä niin satiirinen sotaelokuva, että on osittain jo komediaakin. Erityisesti Robert Duvallin esittämä luutnantti on kaikessa mielettömyydessään niin absurdi hahmo, että tällainen on pakostikin ollut olemassa Vietnamin sodan aikana. Viidakko pistetään nurin napalmein Wagnerin pauhatessa taustalla samaan aikaan luodakseen miehiin taistelufiilistä. Ja miksi viidakkoa pistettiin nurin? Jotta päästäisiin surffaamaan. Ei helvetti.
Tästä oikeastaan alkaakin se seikkailu, jota Martin Sheenin ohjastama venekulkue lähtee suorittamaan. Käydään huvipuistonomaisessa paikassa seuraamassa Playboy -tyttöjä, rappioituneessa kenttäsairaalassa ja ranskalaisten liittoutuneiden luona. Lopulta päästään Kurtzin hallitsemalle alueelle, jossa hän tosiaan on noussut Jumalaksi. Vahinkoa tai ei, Jumalana olevaa Kurtzia esittää ison egon omaava, oman aikansa itsepäinen kusipää Marlon Brando. Voisiko Jumalaa esittää yhtään osuvampi näyttelijä?
Kyllähän leffassa ammuskeluakin nähdään, mutta tyypillisen sotaelokuvan tapaan siinä kritisoidaan itse sotaa. Alun toiminta on järjetöntä, lopun toiminta on toisella tapaa järjetöntä. Varrella tavattavat ranskalaiset tiivistävät Jenkkien sotimisen osuvasti.
Rooleissa nähdään nimekkäitä näyttelijöitä, joskin elokuvan ilmestymisen aikaan Harrison Ford ja Laurence Fishburne olivat tuolloin nuoria ja aloittelevia näyttelijöitä, Dennis Hopper jo mainettakin niittänyt. Fishburne itseasiassa alaikäinekin, vain 14-vuotias. Asenteella hän kuitenkin roolinsa vetää muiden ohella.
IMDb arvostaa: 8,6

Oma arvio: 8

kriitikkona - viikko 12Maanantai 26.03.2012 19:03

Blogi luettavissa myös osoitteessa http://kalm4ri.blogspot.com/



Helpostihan sitä muisti ja viitsi tehdä tiivistelmän katsoituista leffoista viime viikon ajalta. Viime viikkoa (viikko 12) päihitti viikon 11 leffojen kokonaismäärässä; yhdeksän > kahdeksan. Siitä erikoinen viikko, että sain peräti kaksi yli kolme vuotta digiboksin kovalevyllä kummitellutta lehvaa pois viemästä arvokasta tallennustilaa (”Se mikä on totta” & ”Sideways”). No joo, ”Sideways” tuli lauantai-iltana MTV3:lta, mutta sen katsomisen myötä pystyin leffankin poistamaan.



Viikon floppi: Enkelit ja demonit (2009)
”Enkelit ja demonit” periaatteessa jatkaa siitä, mihin ”Da Vinci -koodi” jäi. Sillä erotuksella, että itse kirjat ilmestyi vastakkaisessa järjestyksessä.
Tom Hanks on taas yliluonnollisen oloinen professoritutkija, joka tieteen ja uskonnon rajamailla lähtee tutkimaan Vatikaanin Jeesus-keskuksessa sattunutta hämminkiä. Nooh, eihän kaikki olekaan miltä näyttää ja juonenkäännetä juonenkäänteen perään on luvassa. Taas.
Ei siinä mitään, onhan tämäkin ihan kiva elokuva, siinä missä ”Da Vinci -koodikin” oli. Kuitenkin leffa tuntuu mukailevan edellistä osaa ja ”isoiksi” yllätysmomenteiksi tarkoitetut kohtaukset tuntuu aavistavan turhankin helposti. Eihän sitä osaa sanoa, että mitä varsinaisesti tapahtuu, mutta sitä vain tietää leffan edetessä ”no joo, ei tämä näin helposti mene”. You know what I mean? Jos ei pitänyt edellisestä osasta, ei voi myöskään pitää tästä osasta. Tämä on vain minun olettama.
IMDb arvostaa 6,6.

Oma arvio: 6


Viikon ”underdog”: Kahden miehen helvetti (1968)
”Underdogin” valintaa arvoin tämän leffan ja ”Cellularin” välillä. Kallistuminen ”Kahden miehen helvettiin” johtui siitä, että ”Cellulariin” liittyviä kehuja olin kuullut monesta suunnasta ennen sen katsomista, kun tätä en ollut koskaan edes kuullutkaan.
”Klassikko” on kenties väärä termi tästä elokuvasta, sillä se on aikanaan jäänyt pahasti varjoon lukuisten muiden sotaelokuvien jalkoihin. Hyvä se on joka tapauksessa.
Erikoisena asetelmana on vain kaksi koko elokuvassa nähtävää näyttelijää. Samalle saarelle on haaksirikkoutunut Yhdysvaltojen ja Japanin sotilas/kapiainen (Lee Marvin – Toshiro Mifune). Ilman aseita saarella olevat toisiaan ymmärtämättömät sotilaat ”sotivat” toisiaan vastaan, kunnes vähitellen ”sotiminen” vähenee ensin henkiseksi kiusaamiseksi, kunnes tajutaan vain yhteistyön voivan auttaa heidät pelastautumaan tuntemattomalta saarelta. Sotilaiden välinen jännitys pysyy kuitenkin yllä alusta loppuun saakka ja jättääkin katsojan odottamaan, koska se viimeinen kitka heidän välilleen syntyy. Kaksi aikansa legendaarista näyttelijää hoitavat roolinsa hienosti ja yksikin ylimääräinen näyttelijä tässä leffassa olisi luultavasti pilannut jännän asetelman.
Ei ehkä paras, kantaaottavin tai sotaa kritisoivin sotaelokuva, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen.
IMDb arvostaa 7,3.

Oma arvio: 7.


Viikon paska: The Detonator (2006)
Jos Jenkeissä leffa on julkaistu suoraan videolle/DVD:lle, sen tietää jo siinä vaiheessa olevan kuraa. Eikä ”The Detonator” tee poikkeusta.
Kultaisella kasarilla toimintaelokuvat usein käsittelivät kylmän sodan asetelmaa Jenkit – Neuvostoliitto, nykyään C-luokan toimintaelokuvat käsittelevät itäisen blokin kehitysmaa-alueiden korruptiota, mafiosointia taikka terrorismia. Tässä elokuvassa Wesley Snipes on eläköitymisestä haaveileva CIA-agentti, joka lähtee Romaniaan estelemään massiivista asekauppaa. Tai jotain, elokuva oli paska ja menetin mielenkiinnon leffan aikana, en ole enää edes varma mitä siinä tapahtui. Googlen mukaan Wesley Snipes siinä näytteli, joten sen muistin ainakin oikein. Tämän katsominen loppuun saakka oli hyvin pitkälti sitä, että kyttäsi kelloa minuutin välein ja odotti loppumista. Näinkin hyvä arvosana vain siksi, että olen nähnyt paskempiakin elokuvia. Oikeasti.
IMDb arvostaa 4,7.

Oma arvio: 3


Viikon paras: Sideways (2004)
Pitkään digiboksillani vuoroaan odotellut, Oscar -voittaja ja monien mielestä parhaimmaksi komediaksi sanottu ”Sideways” tuli vihdoin katsottua. Ensimmäinen ajatukseni oli pettymys, sillä eihän se ollut paras komedia ikinä. Pienen sulattelun jälkeen leffa nosti arvostustaan mielessäni ja jopa nousi viikon parhaimmaksi. Joo, viime viikon leffasaldo ei ehkä ollut paras. Kuitenkin kuitenkin.
Keski-ikää tavoittelevat Miles ja Jack (Paul Giamatti & Thomas Haden Church) lähtevät Jackin astetta erikoisemmalle polttarireissulle suorittamalla viikon reissun Kalifornian viinitiloille ja golf-kentille. Eronnut ja elämänilonsa menettänyt Miles sekä tv-naama ja pinnallinen Jack lähtevät reissuun eri asetelmista. Miles haluaa nautiskella viineistä ja itkeän ex-vaimonsa perään, Jack haluaa päästä panemaan ennen häitä. Molemmille kehittyy reissun aikana myös orastava rakkaustarina.
Elokuvan huumori on sikäli ”haastavaa”, sillä se ei ”Scary Movien” tai ”Alastomien aseiden” tapaan tuo vitsejä esiin. Komedia tulee enemmän ”Lost in Translationin” tyylisistä pienistä asioista, joihin tulee kiinnittää huomiota. Samalla tavalla kuin ”Ketosessa ja Myllyrinteessä”: jos et jaksa vitsiä seurata kunnolla alusta saakka, se menee ohi. ”Sideways” voittaa ”Ketosen ja Myllyrinteen” siinä, että edellä mainitun jutut oikeasti naurattavat, eivätkä tuota kännisille suomalaisille kännihokemista vitsin päättävällä slapstickillä.
Itse en ole niinkään vahvasti draamaelokuvien ystävä, saati sitten rakkauselokuvien, mutta huumorinsävytteinen ”Sideways” kyllä toimii. Juoni saa katsojan otteeseensa, että halu kasvaa leffan edetessä, miten herrojen käy. Se, loppuuko elokuva ”oikealla tavalla”, on toki jokaisen oma tulkinta.
IMDb arvostaa 7,7.

Oma arvio: 7

"underdog" giovanni ribisiPerjantai 23.03.2012 01:22

Blogi luettavissa myös http://kalm4ri.blogspot.com/


Ketä helvetti se on?”

Olen aina pitänyt termistä ”underdog” ja erityisesti siitä, mitä se meinaa. Suomennettuna se tarkoittaisi kutakuinkin altavastaajaa, joka vetäisi kaikkia turpaan ja voittaisi pelin. Urheilussakin suosikkipelaajani eri joukkueissa eivät useimmiten ole olleet niitä tähtiä, vaan enemmänkin näitä ”underdog” -henkisiä. Esimerkiksi Porin Ässistä suosikkini on Sami Mutanen ja tällä hetkellä NHL:ssä pelaavista suomalaisista Edmontonin kaksikko Lennart Petrell ja Teemu Hartikainen.

Pidän myös Giovanni Ribisiä ”underdogina”. Siksi myös hänen leffauransa kiinnostaa minua.

Suurin osa, hädin tuskin ehkä kukaan, ei osaisi tunnistaa heppua nimeltä. Onnettomimmat saattaisivat sekoittaa hänet Christina Ricciin (”Addam's Familyn” tytärhahmoon Wednesday). Jos osaisin (ja mikäli ehkä joskus vielä osaan), niin linkittäisin Ribisin kuvan tähän alle.

Giovanni Ribisi tuli tunnetuksi ”Frendeistä”, jossa hän esitti Phoeben veljeä Frank Buffay nuorempaa. ”Jaa juu joo se tyyppi”. Vaikka näyttelijän uraa oli jo takana useampi vuosi mm. ”X-Filesin” ja ”My Two Dadsin” tasoisista sarjoista, oli nimi jäänyt tuntemattomaksi. Tunnettuutta tuskin edesauttoi taiteilijanimeksi otettu ”Vonni” Ribisi. Joissain tilanteissa ”Vonnista” oli toinen vokaali hukassa ja se korvattiin kirjaimella ”a”; ”Vanni”.

Näyttelijäntyö oli vielä ”Frendien” alkuaikoina huteraa. Mieshän pyörähti vain extrana/avustajana 2. tuotantokauden alussa kondomia tarvitsevana sankarina. Kuitenkin, tyypillistä suomalaista hevari-amista muistuttava, Anthraxin paitaa kantava idioottimainen ”redneck” jäi mieleen. Giovanni sai säännöllisen epäsäännöllisen roolin Phoeben veljenä.

Ulkonäöllisesti Steve Buscemin väsynyttä serkkua muistuttava Giovanni Ribisi ei ole se persoona, joka voittaisi ”People” -lehden vuoden seksikkäimmän miehen tittelin. Kuten Busceminkin tapauksessa, ulkoinen habitus on kuitenkin sen verran erikoinen, että leffaura on taattu. Tähtikastiin ei ylletä, mutta vahvoja rooleja kuitenkin tarjoutuu.

”Frendien” jälkeen leffaura starttasi alkuun sellaisilla merkkiteoksilla kuin ”Pelastakaa Sotamies Ryan”, ”That Thing You Do!” ja ”Lost Highway”. Näiden elokuvien myötä myös rooli leffoissa kasvoi. Isompia rooleja tarjoutui mm. elokuvissa ”Puhallettu 60 Sekunnissa”, ”Sky Captain and the World of Tomorrow” ja ”Flight Of The Phoenix”. Osasta näistä rooleista on tarjottu myös ehdokkuuksia. Jos ei nyt Oscarin tasoisia pystejä kuitenkaan, niin herran osaamistaito on silti huomioitu muuallakin kuin narsistisen euralaisen silmissä.

Tiedä sitten, halusiko Giovanni välissä ottaa vähän taukoa ja etäisyyttä leffamaailmasta. 2000-luvun puolen välin jälkeen Ribisi oli mukana muutamissa projekteissa, jotka eivät niinkään breikanneet. Paluu huipulle, jos hänen tasoisesta leffastarasta voi niin sanoa, oli aika järisyttävä. Vuonna 2009 ilmestyi sellaiset pienen budjetin paskaleffat kuin ”Avatar” ja ”Public Enemy”. Kai joku on nistä edes kuullut?

Ulkonäöstä riippuvainen tekijä tai ei, Giovanni Ribisi ei paljon esiinny julkisuudessa. Varjeltu yksityisyys onkin saattanut olla osasyy, että orastava Hollywood -tähteys ei pienen pulkkamäen jäljiltä lähtenyt perseelleen median pöllyttäessä. Oikeasti, montako kertaa olet nähnyt herran kuvia ”Seiskassa” tai muussa laatumediassa rähjäisenä ostamassa röökiä lähikioskilta? Tai palatakseni tekstini ensimmäiseen kysymykseen, kuka herran loppujen lopuksi tunnistaisi, ellei hän käyttäisi t-paitaa, jossa lukisi hänen nimensä. Luultavasti tällöinkin hänet sekotettaisiin Steve Buscemiin.

Tulevaisuutta on hankala ennustaa, mutta toivoisin Ribisin vielä breikkaavan itsensä kunnolla läpi. Sivuosan roolit vaihtuisivat päärooleihin Kidmanien ja De Nirojen rinnalle megabudjetin elokuvaan. Niin hieno ajatus ja toive kuin se onkin, en itsekään usko Giovannin toimivan pääosan esittäjänä. Aivan yhtälailla en usko Sami Mutasen tai Teemu Hartikaisen olevan ne ykköstykit, joilla Colorado Avalanche voittaa Stanley Cupin. Jääkööt Giovanni ehkä sittenkin ikuiseksi ”underdogiksi”. Vai...?




Jos jotain paskaa pitää miehestä keksiä, niin hänen uskontokuntansa on skientologia.

Tuohon mietelauseeseen on hieno lopettaa.




http://www.imdb.com/name/nm0000610/
http://en.wikipedia.org/wiki/Giovanni_Ribisi

kriitikkona - viikko 11Sunnuntai 18.03.2012 22:34

Blogi luettavissa myös osoitteessa http://kalm4ri.blogspot.com/


Jotta blogini ei täysin jäisi toimettomaksi, ajattelin tuoda siihen vähän eloa. Hyviä ideoita kirjoittamiseen ei tunnu tulevan jatkuvalla syötöllä (LOL oli joku kahdeksan kuukauden taukokin parhaimmillaan X---DDD ebin), joten päätin yhdistää yhden harrastuksistani kirjoittamiseen mukaan.

Elokuvat.

Taidemuoto, joka on yksi suosituimmista viihteenlajeista. Ainakin Wikipedian mukaan.

Alustavasti suunnittelin kirjoittavani joka viikko neljästä leffasta, jotka jakaisin omaan kategoriaansa. Saa sitten nähdä, jaksanko taikka muistanko kirjoittaa viikottain. Tai edes joka toinen viikko, saati sitten kuukausittain. Mutta kokeillaan.

Kategoriat olen ajattelut jakaa neljään:
-viikon floppi
-viikon ”underdog”
-viikon paska
sekä
-viikon paras

Tarkoituksenani ei todellakaan ole seurata uusimpia teattereihin tulevia elokuvia, vaan ihan oman tottumuksen mukaan. Toisinsanoen, suurimmaksi osaksi seuraan leffoja tv:n esittämän tahdin mukaan. Näistä valitsen neljä ”arvosteltavaa”, jotta osaan varoittaa ja suositella teille leffoja. En pyri tekemään syväluotaavia analyysejä elokuvista, vaan lyhyesti ja simppelisti. No, katsotaan onnistunko tässäkään. Jos joku on jaksanut tähän saakka jo lukea, uskoisin mielipiteeni olevan tärkeä teille. Tai sitten vain elän narsistisessa haavemaailmassani.

”Viikon floppi” on elokuva, johon minulla on kohdistunut isohkot odotukset, mitä se ei pysty lähimainkaan täyttämään. Se ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö itse leffa olisi kuitenkin hyvä, mutta ei kuitenkaan ole se kympin elokuva. Eikä välttämättä edes yhdeksikön.

”Viikon 'underdog'” on leffa, joka yllättää positiivisesti. Useimmiten tällainen on elokuva, josta en ole kuullut mitään, joka osoittautuukin kelvolliseksi, jopa hyväksi elokuvaksi. Voi myös olla sellainen, jota muut kehuu paskaksi, mutta itse siitä pidän. Kuten ”Jäätävä polte”.

”Viikon paska”. No, uskoisin itse nimen kertovan, mitä tällä haen. Samoin kuin myös ”viikon parhaalla”.


Niin. Aloitetaanpa ammattimainen kriitikon ura.



Viikon floppi: Hook – Kapteeni koukku (1991)
Tälle viikolle (sunnuntai – sunnuntai) kertyi ”vain” kahdeksan elokuvaa, jotka sain aikaiseksi katsottua. Mietein viikon floppaajaksi kahta vaihtoehtoa: tätä ja ”Avataria”. Avatar kuitenkin oli aavistuksen parempi kuin uskoin sen olevan, vaikka tarina onkin kierrätetty mm. ”Tanssii susien kanssa” -leffasta. Mutta ”Hookista”.
Elokuva kertoo aikuiseksi kasvaneesta Peter Panista (Robin Williams), jonka mukulat Koukku (Dustin Hoffman) on vienyt Mikä-mikä-maahan. Peter on nuoruudensa sankariajoista vieroittunut ja muistamaton, jonka salaista alter egoa herätellään henkiin pitkin elokuva. Wihii.
Leffan asetelmat ovat kyllä hienot, mutta sen potentiaalia ei osata kunnolla tuoda esiin. Itse tarina jää aika heppoiseksi ja välillä pistää pohtimaan, onko kohdeyleisö lopulta lapset, vai vanhemmat. Tarina on jokseenkin lapsellinen, mutta sisältää mm. itsemurhalla leikittelevää ”huumoria”; onko se 5-vuotialille Jonne-Koriantereille se ideaalinen aihe? Todellakin!
Näyttelijäkaarti on massiivinen ja nimekäs, pienissä cameo-rooleissa nähdään mm. Glenn Closen tasoisia nimitähtiä. Ihan kiva, mutta se ei elokuvasta tee täydellistä, eikä edes hyvää. Ihan kelvollinen se loppujen lopuksi on.
IMDb arvostaa elokuvaa arvosanalla 6,3.

Oma arvio: 6


Viikon ”underdog”: Easy A (2010)
Viikko sitten Viasat (vai onko se taas TV1000, kuitenkin) tarjosi leffaviikonlopun. Sunnuntai-illan viime tunteina tarjottiin komediaa, ns. ”high school” -leffaa. Täytyy myöntää, tällaiset high school – college -leffojen kasvutarinat ja komediat iskevät jotenkin minuun. Olisinko itse halunnut elää jenkkiläisen koulusysteemin? Kenties.
Emma Stone esittää itsensä täysin (?) tiedostavaa Olivea, joka puolittain vahingossa käynnistää itsestään huhumyllyn, jonka koulun puskaradio hyödyntää täydellisesti. Välittömästi Oliven kimpussa on joukko koulupoikia, jotka haluavat kohentaa mainettaan koulussa ja boostata egoaan. Olive hyödyntää tätä mahdollisuutta, menee jopa ”sen” rajan yli ja lopulta hakee todellista minäänsä.
Monista nykypäivän teinileffoista ”Easy A” poikkeaa siinä, ettei siinä ole yliampuvaa härskiä huumoria. Melkein voisi sanoa, että leffa on se ”helmi” teinileffojen suossa. Henkilöhahmot toimivat ja näyttely sujuu, ei tarvita ylinäytteleviä pilvenpolttajia, kiikarilasit omaavaa nörttiä tai jääkaappipakastimen kooista urheilijanuorukaista.
Leffa kuitenkin päättyy melko arvattavasti ja tyypillisesti onnelliseen loppuun. Jos tähän olisi tullut poikkeus, olisiko leffa pystynyt olemaan vielä parempi? Ehkä. Tuskin siltikään olisi ”Breakfast clubin” tasolle.
IMDb arvostaa arvosanalla 7,1.

Oma arvio: 7


Viikon paska: Riemukas Robinsonin perhe (2007)
Disney ei takaa sittenkään laatua.
Myönnettäköön tässäkin, että pidän myös animaatioista. Tuntuu, että niihin saadaan upotettua huumoria paremmin mukaan kuin lukuisissa muissa komedioissa. Ne herättävät myös tunteita, varsinkin Disneyn elokuvat tuntuvat alituisesti saamaan katsojan itkemään.
No joo, ehkä tämäkin ”Riemukas Robinsonin perhe” sai ajoittain paskuudellaan itkemään. Tiivistettynä: Orpo muksu haluaa keksijäksi, tulevaisuudesta tulee paha setä tuhoamaan lupaavan keksijän uraa ja mukula päätyy tulevaisuuteen seikkailemaan.
Elokuvassa kieltämättä oli pari kohtaa, joille naurahdin (miten Tom Selleckin pärstä onnistutaan mahduttamaan elokuvaan äksdee äksdee), mutta muutoin tuntui, kuin katsoisin keskittymishäiriöistä kärsivän taiteilijan kuuntelemassa Skrillexiä ja samalla pyrkii luomaan jotain ainutlaatuista. Eh... Ainakin itseäni vituttaa monissa tusina-animaatioissa järjetön vauhti ja muka-huumorin lykkääminen ja tuputtaminen. Siihen 10 sekuntiin ei tarvitse heittää 47:ää ”davidzuckermaista” sketsiä, joista 45 on paskoja, yhtä ei pysty edes ymmärtämään huumoriksi ja yksi ehkä onnistuu aiheuttamaan jonkinmoisen hymyn tapaisen reaktion. Senkin vain, kun muisteli eilistä Fingerporia.
Annoin arvosanan ehkä hieman yläkanttiin, mutta olkoot.
IMDb arvostaa asteikolla 6,8.

Oma arvio: 4


Viikon paras: Scott Pilgrim vastaan maailma (2010)
Viasat -viikonlopun hienoin lahja. ”Lahja”, olisihan tämän voinut toki aiemminkin katsoa omatoimisesti.
En ole koskaan lukenut Scott Pilgrim -aiheisia sarjakuvia. Helvetti, en ollut edes kuullutkaan tällaisesta. Mutta miten loistava leffa siitä saatiinkaan.
Juoni on hyvin nokkela: Scott on ”muusikko”, joka ihastuu Ramona Flowers -nimiseen neitoon. Jotta Scott voittaisi hänet itselleen, tulee Scottin kohdata Ramonan seitsemän exää.
Sarjakuvalle uskollisena (olettaisin) leffa on toteutettu, kuin selaisi sarjakuvaa. Tai pikemminkin, leffa on kuin pelaisi videopeliä. Nintendo-sukupolven kasvattina sitä innoissaan bongaa tuttuja kilahduksia ja piippauksia peleistä, ruutuun tuodaan pelielementtejä lifebareista ja ”K.O!” -huuhdatuksista lähtien. Huumori on osuvaa ja hauskaa, erityisesti jos pitää tämän päivän internet -huumorista ja ”Alaston ase” -tyylisistä elokuvista. Michael Cera on täydellinen henkilö esittämään nörtähtävää tulevaisuuden toivoa Scottia, jonka ääni toisinaan tuntuu hukkuvan ujoutensa taakse. On jokseenkin myös hämmentävää, miten paljon Cera muistuttaa Jesse Eisenbergiä. Se taas ei liity tähän leffaan mitenkään, enkä tiedä, miksi minun piti tämä tuoda esille.
Täyttä arvosanaa en leffalle suostunut antamaan, sillä tietyssä kohtaa leffa tuntui laahavan paikallaan ja muuten huumoria täynnä oleva elokuva ehti olemaan hetken tylsähkökin. Kuitenkin, tämä tulee kestämään useamman katselukerran.
IMDb arvostaa elokuvan arvosanalla 7,6.

Oma arvio: 9


Jee olen nyt leffakriitikko? Katsotaan, onko ensi sunnuntaina saatu luotua toinen tällainen mokoma.

tonni käteen ja känni toteenLauantai 28.01.2012 23:47

”Uutiset kuolemastani ovat liioiteltuja.” -Mark Twain


Tuskin kukaan nyt uskoi minusta liikkuvan vastaavia huhuja. Blogini suhteen edellä mainittu kuolematon lause on melkoisen pätevä. Milloin olen unohtanut kirjoittaa jonkun hyvän idean, milloin taas ei ole aika riittänyt. Päällisin puolin syynä on melkeinpä pelkästään ollut ideoiden puute, en jostain syystä tykkää harrastaa kirjoituksia, jotka saan tiivistettyä Facebookin tilapäivitykseen. Miksi sitä repimään kahden lauseen virkettä väkisin ~ 10 lauseen mukaelmaksi. Toisaalta, jaksaako kukaan lukeakaan näitä, itseni iloksi näitä tykkään kuitenkin häseltää.

Mutta joo.


Tipaton tammikuu, tammikuun tipaton. Itse en ole koskaan harrastanut tipattoman viettämistä. Tajusin kuitenkin viettäneeni tipattoman (noh, kännittömän, konjakki on Jumalten nektaria) tammikuun. Viimeksi avasin korkin uutena vuotena, vaikka ei silloinkaan ollut tarkoitus. Jos tuota lipsahdusta ei laskettaisi, olisin kuta kuinkin kuusi (6) viikkoa viettänyt tipatta. Ja ensi viikkokin toki vielä.

Ja miksi tästä pitäisi sitten boostata egoa? Satuin tuossa taannoin törmäämään ihmisten ihmetyksiin elämäntyylistäni. ”Mitä vittua, sulla on viikonloppu vapaata etkä ryyppää?” ”Häh, olis loppiaisen takia vapaata etkä vedä kännejä?” ”Täh, huomenna on iltavuoro, etkä lähde radalle?”

Niin. Olisihan sitä aina voinut.

Silloin joskus kun tahdon riipaista kännit, odotan viettäväni hyvän tai huvittavan, mutta ennen kaikkea ainutlaatuisen illan. Tai päivät. Uskonkin monien tietävän, että minun kanssani lähtiessä esim. laivalle tai festareille (huom. GooM odottaa viikon päästä) tykkään vetää illan tai päivät tappiin saakka. Jos tarpeen on, niin vaikka nukkumattakin. Meno noudattaa sitä luokkaa, että heikommat tippuu vauhdista ja heikot sortuu elon tiellä. Silloin eletään hetkessä ja nautitaan elämästä. Haetaan ainutlaatuisia elämänkokemuksia, joita voi hyvin mielin muistella 40 vuoden päästä hengityslaitteessa. Siksi pyrinkin välttämään juomista katatoniseen tilaan. On muuten vitun siistä silloin 40 vuoden päästä muistella, kuinka aloitin illan klo 18, menetin muistin pari tuntia myöhemmin ja sitten sammuin.

Olen ehkä jollain tapaa lyhyeni ajanjaksoni aikana päätynyt olemaan ”hunningolla”, jolloin kännit oli pakko vetää. Syytä siihen ei tarvinnut olla, riitti vain seuraavana päivänä häämöttävä vapaapäivä tai vaikkapa opiskeluista siunaantuva joustamisen mahdollisuus. Ja juuri tämä sai minut miettimään elämän arvoasteikkoa uudelleen. Liian monta kertaa tuli vietettyä iltoja, jolloin lähdettiin aloittelemaan vasta iltayhdeksän jälkeen, tunnin – parin päästä lähdettiinkin jo baariin, joista 90% poistui ekan vartin jälkeen. ”Ei täällä ole mitään, mää menen nukkumaan”. Oliko siinä sitten taas järkeä satsata rahat juomiin ja sisäänpääsyyn baariin, että pääsi parin tunnin ajan vetämään ”no joo” -fiiliksellä? Oliko siinä sitten järkeä hakea seuraavaksi aamuksi ”ei-niin-hyvä” olo? Ehkä joistakin, mutta minusta ei. Toki, näkeehän siellä niitä tuttuja, mutta onko se kiinnostus kuitenkaan maximissaan, kun rinnakkaisluokallasi ollut Aatu-Amis seuraa sinua koko illan selittämässä, kuinka ”kahen litran oohoocee turbokolmosenkautta nelosenpuhaltimella sierra jättää sen”. Ja muistaa muistuttaa tämän faktan kolmen minuutin välein.

Tiedostaessani nuo hetket tajusin, että voin viettää huomattavasti mukavempaa aikaa ilman alkoholia. Olkoonkin, että vietän esimerkiksi nyt taas yksin lauantai-illan hikikomerossani, naputtelemassa ”kyrpämummomaista” tekstiä, sivusilmällä suomalaista ”laatukomediaa” Putousta seuraten. Mutta tästä minä pidän. Pidän siitä ajatuksesta, että voin ottaa rauhassa etäisyyttä känniääliöihin ja pian katsoa jonkun mieleiseni elokuvan, tai alkaa hakkaamaan Pleikkaria aamuneljään saakka (niin, uskon kuitenkin nukahtavani puolen yön tienoilla). Tai mitä ikinä sitten keksinkään. Olen nautiskelija, ja haluan nauttia elämän tarjoamista pienistä iloista. Ei ole tarvetta soittaa puhelinta läpi ja etsiä raivolla jotakuta, joka jaksaisi lähteä vetämään pään täyteen Osmantupaan. Koska on viikonloppu ja on ”pakko” päästä vetämään nuppi jumiin. Jos vain flunssakuume antaisi mahdollisuuden, niin kävisin aamusti verestämässä inttimuistoja tekemällä hiihtolenkin. Jäänee kuitenkin myöhemmäksi ajankohdaksi toteutettavaksi.

Kyllä minä edelleen lähden laivalle tai festareille. Tai vaikka sitten sinne Osmantupaan. Kunhan joku osaa vain pyytää lähtemään mukaan ja tarjota mukavan illan. Eikä sillä ole väliä, onko mukana yksi, neljä vai 27 henkilöä. Itse en vain halua lähteä ryyppäämään pelkästään siksi, että on viikonlopun suoma ”pakko”.


Ihmisten mielipiteet ja arvomaailmat ovat erilaisia, mutta tämä on minun.

Ja minun mielipiteeni on aina oikea.

kulkuri haulikollaSunnuntai 01.05.2011 21:29

[Teksti on luettavissa myös blogissani http://kalm4ri.blogspot.com/ ]


"Viihde on yleisnimi kevyelle ajanvietteelle, sellaisille tapahtumille, esityksille tai toiminnoille, joiden tarkoitus on tuottaa huvia tai mielihyvää yksittäiselle ihmiselle tai suuremmalle yleisölle. Yleisö voi osallistua viihteeseen passiivisesti (esimerkiksi television katsominen) tai aktiivisesti (esimerkiksi videopelin pelaaminen)."
(Wikipedia 2011, http://fi.wikipedia.org/wiki/Viihde)

Elokuvat on harrastukseni urheilun lisäksi. Elokuvat on minulle tapa seurata oma, pieni tarinansa. Elokuvissa pidän niiden nopeasta tavasta kertoa tarinansa, toisin kuin tv-sarjoissa. Kun missaa yhden jakson tv-sarjasta, on tarina pilalla. Elokuvassa tätä ongelmaa ei ole, ellei sitten päätä pitää vessataukoa, kauppareissua tai työpäivää kesken elokuvan. Mikä taas sinänsä olisi hyvinkin typerä asia.

Elokuvissa nautin niiden tuomasta tunteiden kirjosta. Yllättyneisyys, pelko, ilo, vitutus ja innostus on muutama vaihtoehto tunteille, jotka voi kokea elokuvan aikana. Toisaalta esimerkiksi vitutus elokuvan aikana voi olla vääränlainenkin: ei-toivotunlainen loppu aiheuttaa erilaisen vitutuksen kuin yksinkertaisesti täysin paska elokuva (kuten "Nörttien Kosto III" tai "The Adventures of Sharkboy and Lavagirl").

Erityisen paljon pidän elokuvista, joihin ei ole minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kun elokuvan sitten katsoo, iskee se tavattoman lujaa, vaikka ei itsessään olisikaan mestariteos. "Training Day" ja "Mean Girls" osasivat aikanaan yllättää positiivisella tavalla, joita voi hyvin mielein uudelleenkin katsoa. "Vihreä Maili" taas on yksi suosikkileffoistani.

Sitten taas joskus tulee elokuvia, joita katsoessa tunnen samanlaista lapsenomaista innostuneisuutta kuin katsellessani showpainia tai suomalaisten onnistumista olympialaisissa. Eikä sitä fiilistä osannut odottaa, eikä kukaan sitä voi pois ottaa.

"Hobo With A Shotgun" on tällainen elokuva.

Pelkästään elokuvan nimikin on jo NIIIIIN eeppinen, että sitä ei voi yksinkertaisesti jättää kukaan väliin. Ei saatana ketään.

"Hobo With A Shotgun" alkaa, kun elokuvan pummi, "hobo" (Rutger Hauer, mm. elokuvissa "Blade Runner" ja "Sin City"), saapuu kaupunkiin. Haaveena on uudessa kaupungissa tienata "pummaamalla" riittävä summa rahaa ruohonleikkuriin, jolla aloittaa oma bisnes ja askel kohti parempaa elämää. Kaupunki on kuitenkin pahasti korruptoitunut ja The Draken (Brian Downey) jengin hallitsema. Kaupunkilaisten ihmishenget ovat yhdentekeviä The Drakelle ja mikäli heidän pillin mukaan ei tanssita, saa tervehtiä kuolemaa. Toisinaan ei tarvitse edes tehdä mitään päästäkseen hengestään. Elokuvan nimen perusteella voikin arvata, että "hobo" sijoittaa rahansa ruohonleikkurin sijasta haulikkoon ja tuo järjestystä kaupunkiin.

Pummi/irtolainen/kerjäläinen (you name it) on henkilö, joka useimmiten tuo vastenmielisiä ajatuksia. Hyljitty henkilö, koditon ja työtön, joka on epäonnistunut elämässään. Stereotyyppisesti pummit notkuvat ostoskeskusten ja liikkeiden nurkilla kerjäämässä rahaa, rahoittaakseen päänuppinsa päihtämisen. Elokuvassa kuitenkin luodaan "hobosta" sympaattinen mielikuva, juuri siksi, että hänen haaveena on askel parempaan elämään. Sankari onkin sellainen, jonka voisi kuvitella mielipuolisena hulluna, eikä järjestystä tuovana sheriffinä. Ihmiselämän arvomaailmassa kaikista pohjimmaisena oleva henkilö kasvaa siis katsojan silmissä sankariksi.

"Hobo With A Shotgun" perustuu ns. "valetraileriin", jota esitettiin paikoitellen Pohjois-Amerikassa "Grindhouse" -elokuvan yhteydessä. Toinen "valetraileri" on ollut "Machete", josta niin ikään on tehty myös elokuva. Kuten "Grindhousessa", myös "Hobo With A Shotgun" -leffassakin on haettu kuta kuinkin 70-luvun roskatoimintaleffojen henkeä, mikä käy hyvin ilmi jo heti elokuvan alkuteksteissä. Kun esimerkiksi "Death Proofissa" Quentin Tarantino yritti hakea 70-luvun halpojen, likaisten leffateattereiden tunnelmaa pätkivällä elokuvalla ja omalla taiteellisuudellaan, "Hobo With A Shotgun" ei sorru tähän.

No, ehkä sortuukin. Onhan tässä väri- ja äänimaailma "Death Proofin" kaltaista. "Hobo With A Shotgun" on "aavistuksen" yliampuva toiminnallaan, splatterillaan ja yltiöpäisellä väkivallallaan. Mutta se toimii. Perkele vie toimii. Ja lujaa, eikä yritä leikkiä Tarantinon tyyliin tekotaiteellista paskaa.

Elokuva iskee niin lujaa, että sitä katsoessa tekee mieli hakata huonekalunsa paskaksi seinää vasten. Innostuneisuus, järjetön teurastaminen ja pummin kannustaminen elokuvassa eteenpäin on jotenkin niin absurdia, ettei sitä voi purkaa kuin rikkomalla paikkoja. Pelkästä innostuneisuudesta. Siksi "Hobo With A Shotgun" onkin elokuva, jonka kaikkien, KAIKKIEN, tulee katsoa. Vähintään kaksi kertaa, onhan kyseessä selkeästi vuoden 2011 paras elokuva. Jos joku ei tätä elokuvaa katso, niin olen valmis henkilökohtaisesti antamaan näille Juudaksille selkään. On myös silkka vääryys, että IMDb:ssä katsojat ovat arvostaneet elokuvaa vain arvosanalla 6.7, kun taas joku "Kuudes Aisti" omaa arvosanan 8.2. Löytyy "edestä" vielä David Lynchin "Inland Empire" arvosanalla 7.0, minkälaista tekotaiteellista roskaa ei yksinkertaisesti voi arvostaa kuin wannabe-kriitikot, jotka luulevat olevansa muiden ihmisten yläpuolella veikkaamalla tällaiset leffat "kympin" elokuviksi.

Olit sitten surullinen, iloinen, krapulassa tai anopin luona kylässä, "Hobo With A Shotgunin" voi katsoa missä vaan, milloin vain. Pilke vain silmäkulmaan.

Ja aivot narikkaan. Kirjaimellisesti.


Suosittelen, 5/5.

"I hate to tell you this, but if you grow up here, you're more likely to wind up selling your bodies on the streets, or shooting dope from dirty needles in a bus stop. And if you're successful, you'll make money selling junk to crackheads."

[Teksti on luettavissa myös blogissani http://kalm4ri.blogspot.com/ ]
[Teksti on luettavissa myös blogissani http://kalm4ri.blogspot.com/ ]

On asioita, joita vihaan ylikaiken: suolakurkut, Matti & Teppo sekä jääkiekon jokakeväiset MM-kisat. Sinänsä huvittavaa, sillä olen lajin harrastaja ja aktiivinen seuraaja.

Joka kevät kuitenkin vitutus kasvaa juuri näihin aikoihin. 11 kuukauta kiven alla amistuunatuissa autoissaan päristelleet Karjala-lippikset kokoontuvat televisioiden ääreen seuraamaan ainoaa lajia, jossa Suomi menestyy, keihäänheiton lisäksi. Ensimmäinen viikko on yhtä juhlaa, Suomi voittaa Ugandan 9-3 ja heti perään Zimbabwen jatkoajalla 5-4. "Perkele, tänä vuonna se mestaruus tulee, sen verran varmalla tyylillä Suomi on voittanut". Torijuhlia jo valmistellaan.

Puolivälierissä sitten tuleekin se ensimmäinen todellinen vastustaja vastaan; Suomi häviää. Alkaa syksyyn saakka kestävä poru ja huuto ja itku. "Vittu se Jalonen kokosi taas paskan joukkueen".

Jokainen lippispäinen pälli oluttuoppi kädessä olisi varmasti osannut valita paremman joukkueen. Jos ei parempaa joukkuetta, niin olisi varmasti valmentanut paremmin. Olisi ihan varmasti valinnut siihen ratkaisevaan peliin sen oikean, voittavan maalivahdin. Ja Sami Heleniuksen siivoamaan maalinedustaa.

Suoraan sanoen vituttaa jokakeväiset lätkätietäjät, jotka kännipäissään kertovat miten sen joukkueen olisi pitänyt pelata eikä niin, kuin tv:ssä äsken näkyi. Kuitenkin nämä pässit ovat niitä, jotka sanovat fanittavansa esimerkiksi Lukkoa, mutta tietävät Lukon joukkueesta vain yhden pelaajan. Ja sekin on Erik Hämäläinen. Seuraavat siis jääkiekkoa yhtä antaumuksella kuin itse katson maalin kuivumista seinällä. (Esimerkissäni Lukon tilalla voi olla mikä tahansa joukkue.) No, kun on annettu syy ryypätä niin silloinhan voi esittää olevansa yhtä ylivertainen kuin Kai Suikkanen. Vaikka laji ei kiinnostaisi.

Näinhän se menee, on mennyt jo useamman vuoden. Suomalaiselle junttikansalle kelpaa vain mestaruus.

Kyllä itsekin mukulana aina odotin kevään kisoja innolla. Vuosisadan vaihtuessa nykyiseen olomuotoonsa oma innostus jääkiekon MM-kisoihin laantui. Naganon olympiakisoihin pääsi ensi kertaa mukaan myös NHL-pelaajat, mikä johti MM-kisojen inflaatioon. Kun omaa maataan pääsee arvostetuimmassa arvokisassa edustamaan, ei millään jokavuotisella maailmanmestaruuskisoilla enää väliä olekaan. Monet NHL-pelaajat jättävätkin kisat väliin vedoten "loukkaantumisiin" tai "sopimusneuvotteluihin". Ei ole 90-luvun alun tasoisia Kanadoja ja Jenkkejä vastassa. Ei itselläkään ole enää kisoja seuratessa sitä tunnetta mukana, kun mukana on vain lomailijoita tai Jääkiekkoliiton kalakavereita.

Suomi on kolmessa viimeisimmässä isossa arvokisassa (olympialaiset 2006 & 2010, World Cup 2004) menestynyt hyvin. Näissä kisoissa Suomella on ollut tiivis ydinryhmä mukana (mm. Selänne, Koivut, Ruudut, jne jne jne), mutta sukupolven vaihtuessa alkaa Suomen menestys näissä kisoissa olemaan aika kusinen. Pitäisikö silloin myös panostaa MM-kisoihin?

Vaikka kisat onkin _maailmanmestaruudesta_, näkisin niiden asemman enemmän kasvattajakisoina oikeita mittelöitä varten. Tätä ajatellen Jalonen valitsi (jälleen) paskat pelaajat kisoihin. Joukkueesen olisi tullut valita nuoria pelaajia, joissa uskotaan olevan potentiaalia nousta 2014 olympialaisten pelaavaan joukkueeseen. Mitä helvettiä siellä sitten tekee sankareita kuten Välivaara ja Peltonen? Monista muistakin valinnoista voisi nostaa porun ja metelin. Nooh... Jos vakavissaan puhutaan, niin Jalosen projektin on tällä hetkellä hakea menestyvää joukkuetta ensi vuoden kotikisoja ajatellen. Silti, onhan nuo valinnat jotenkin surkuhupaisia.

Jos tosissaan mestaruutta lähdetään hakemaan, eikös pitäisi ottaa edellisestä voittajatiimistä mallia? Jutilan tilalle lihava puolustaja (Tero Määttä) ja ykkösmaalivahtina NHL:ssä jumittanut maalivahti (Hurme). Eihän se sen vaikeampaa ole?

No, meinaanko itse katsoa kisoja? Totta helvetissä, mutta melko varmasti eri kantilta kuin moni muu. Seuraaminen keskittyy kisojen kaikkiin pelaaviin maalivahteihin, Jalosen loistovalintoihin (Välivaara) ja nouseviin tähtiin. Eniten kiinnostaa kuitenkin Suomen pelaavan maalivahdin kohtalo. Vehasta asetellaan aloittavan maalivahdin tontille, mutta herran pelaaminen on maajoukkueessa aina ollut arpapeliä. Ja sitä se oli myös viimeisimmässä höpöhöpö-höntsässä Venäjää vastaan. Lähtisinkin rohkeasti asettelemaan Ruotsia vastaan loistavasti pelannutta Lassilaa aloittavaksi maalivahdiksi. Kisojen alussa kuitenkin pelataan näitä turhia, Karjalalippis-kansan unelmapelejä, joiden lopputuloksella ei kuitenkaan loppujenlopuksi ole mitään virkaa. Ihan sama se sitten on, voittaako Suomi jonkun kääpiömaan 9-1 vai 9-5.

No mutta ihan kivaa se on, että suomalaisilla on ryyppyjuhla vapun, juhannuksen, itsenäisyyspäivän ja keskiviikkojen lisäksi.

[Teksti on luettavissa myös blogissani http://kalm4ri.blogspot.com/ ]
Monet varmasti tietävätkin minun omistavan lempinimen "Kalmari". Nimi on käytössä niin arkielämässä kuin internetin maailmassa, ja tottelen nimitystä yhtä hyvin kuin kelvollisesti koulutettu koira. Tai kissa. Hieman tuntemattomampi ja erikoisempi nimimerkkini internetissä on "jokojoumään" (ääkkösten ollessa tabu netissä, nimi väännetään toisinaan myös muotoon jokojoumaan), puhekielessä lyhennetty eräiden tahojen toimesta myös muotoon "joko". Kyseinen nimimerkki liittyy vahvasti Jippiin Minigolfiin ja kuinka ollakaan, ajattelin kertoa hieman tarkemmin asiasta.

Seuraavat asiat ovat täysin hämärän muistini varassa ja asiasta paremmin tietävät saavat korjata väitteitäni.

Viettäessäni villiä nuoruuttani vuonna 2001 olin perjantai-iltana pitkästynyt ja päätin etsiä aktiviteettia internetin maailmasta. Tuolloin muistin sivuston, jossa voisin pelailla eri pelejä ihmisiä vastaan; Yatzya, minigolfia, biljardia ja ties mitä. Kirveelläkään en muista, oliko sivusto tuolloin vielä Pasimaailma vai Jippii. Jokatapauksessa Pasimaailmassa ennen toimi kyseinen pelimaailma ja siirtyi myöhemmin Jippiin alaisuuteen. Kuitenkin.

Päädyin pelaamaan minigolfia ja ihastuin peliin täysin. Peli oli sopivan simppeli, mutta omalla ihastuttavalla tavallaan siinä riitti myös haastetta pelatessa muita pelaajia vastaan. Ryhdyinkin pelailemaan sivustolla säännöllisen epäsäännöllisesti.

Joulun tienoilla yhdessä golf-huoneessa huomasin joidenkin pelaajien puhuvan "koodikieltä" keskenään: "r1?", "rankkia?" "r2?". Yleensä tätä "koodikieltä" keskenään pelanneet häipyivätkin pelaamaan toisiaan vastaan. Kyselin asiasta muilta "koodikieltä" puhuvilta, mutta vastausta en saanut.

Meni viikko, meni toinenkin, kunnes sain vastauksen. Kyseiset "koodit" liittyivät Minigolf Ranking -liigan sääntöihin. "R1" tarkoitti pelin ratkeavan yhdestä voitosta, "r2" taas kahdesta voitosta. "Rankkia" taas oli tuolloin nykynuorten slangia, mikä tarkoitti Ranking-peliä. Kyseisen selvennyksen jälkeen minut myös ohjattiin sivustolle, jossa kyseiseen liigaan voisi liittyä. Ja minähän liityin.

Nyt ensimmäiset vatipäät tätä lukiessa miettivät "onpas nörttiä puuhaa, tuhlata aikaa tuollaiseen". Miettikääpä huviksenne, paljonko SINÄ tuhlaat päivässä aikaa naapurikyttäämiseen, tilapäivityksen keksimiseen tai chattaamiseen Facebookissa. Jaa tuo käytetty aika kahdella, sen verran käytin suurinpiirtein vuorokaudessa aikaa Jippiin Minigolfille. Mutta joo.

Liigassa pelasi noihin aikoihin 250 - 300 pelaajaa ja menipä mihin aikaan tahansa minigolfailemaan, niin liigapeliä pääsi pelaamaan. Ranking-liigaa pidettiin tuolloin hallitsevana sarjana, jossa pelaili maailman parhaimmat pelaajat. Alkuni ei ollut järin vahva: voitin ensimmäisen pelini, mutta sitä seurasi liki 20 tappiota putkeen. Tämän jälkeen voittoja alkoi siunaantumaan tasaisen varmasti ja voittaessani minua korkeammin sijoittuneita, kiipesin sijoituksia kohti kärkeä. Yksi koko liigan ikimuistettavimpia tapauksia olikin turnaus, jossa aloittelijana voitin koko turnauksen. Kyseisessä turnauksessa kohtasin kolme pelaajaa, joista yksi oli liigan kärkimies, toinen liigan 3. ja kolmaskin liigan top-10:ssä. Kyseisen munkin myötä nousin myös liigan rankingissa sijalta 75 sijalle 5. Oli ehkäpä elämäni paras lauantai.

Tahkoaminen liigassa sen kuin jatkui, olipa sitten hyppytunti lukiossa tai sunnuntai-ilta, olin löytänyt itseäni miellyttävän harrastuksen. Peliä oli mukava ja helppo pelailla esimerkiksi sähköpostien lukemisen ohella.

Ikävä kyllä peli ei monia jaksanut kauaa kiinnostaa. Vuosien 2002 - 2003 aikana moni pelaajista oli lopettanut pelaamisen, mukana myös lajin "legendoja". Näihin aikoihin rinnalle perustettiin myös toinen sarja, joka alkoi toimimaan ns. "maailman parhaana Jippii Minigolf -sarjana (vertaa NHL)", jonne löytyikin pelaajia paljon eri maista. Ranking-Liiga muuttuikin suomalaisten omaksi sarjaksi (vertaa SM-Liiga).

Metsästin edelleen "SM-Liigan" piikkipaikkaa, mikä sitten lopulta vuoden 2003 aikana tulikin. Pari vuotta siinä meni, mukanaan satoja, ellei peräti tuhansia, pelejä ja tunteja. Vaikka laji olikin pienen yhteisön puuhastelua ja 99,9%:sti Suomen väestön tietämättömissä, tunsin saavuttaneeni jotain ja olevani paras suomalainen jossakin. Nörttimäistä, eikö? "Maailmanliigasta" en koskaan erityisemmin innostunut, vaan tunsin kotoisen liigan enemmän omakseni. Sen verran isoa liigaa tuli pelailtua, että parhaimmillani olin sijalla 5. Ja, diiva kun olin, katsoin tämän riittäneen todistamaan taitoni pärjätä myös maailman parhaimpien kanssa ja keskityin vain kotimaiseen liigaan.

Liigojen ohella pyöri myös monia liigan ulkopuolisia turnauksia. Kutsuliiga taisi olla se tunnetuin ja halutuin. Muistini ei riitä kertomaan, pelailinko koskaan kyseisessä turnauksessa. Parissa muussa tuli kyllä pelailtua, kohtalaisella menestyksellä.

Vuosien edetessä pelaajien määrä jatkoi vähenemistään. Uudeksi kilpailijaksi ilmestyi pelisivusto Aapeli omalla minigolfillaan vuoden 2003 tienoilla. Aapeli ei koskaan kuitenkaan saavuttanut Rankingin suosiota ja parissa vuodessa Aapelin liigat oli unohdettu. Tosin, itse välillä edelleen pelailen Aapelissa huvikseni, tällä samalla tutulla nimellä.

Aapeli kuitenkin loi oman uhkapilven Rankingin ylle. Vuonna 2004 silloinen Head Admin (tyyppi, joka vastaa liigan pyörittämisestä, noin kärjistetysti) ei jaksanut enää pyörittää toimintaa ja uhkasi lopettaa liigan. Liigalle omistautuneena päätin ryhtyä HA:n työhön, kunnes asepalvelukseni alkaisi alkuvuonna 2005.

Tiedä sitten mitä intin aikana oli tapahtunut, mutta Ranking-liiga oli jatkanut kutistumistaan. 300 pelaajan kommuuni käsitti enään muutaman kymmenen pelaajan. Kun alkuaikoina päivän aikana sai pelata vain yhden pelin kutakin vastustajaa vastaan, sai nyt pelata kolme peliä keskenään. Tämä kuitenkin mahdollisti hyvin liigan jatkumisen ja pelimäärien pysyvän kohtuullisena.

Ikävä kyllä tämäkään ratkaisu ei ollut pysyvä, vaan pelaajien joukkopako jatkui vuosi vuodelta. Vaikka välillä joku pelaaja tuli takaisin, oli hänen tieltään lähtenyt suunnilleen kolme pelaajaa. Vuosien aikana pelipaikkakin oli ehtinyt vaihtua moneen otteeseen. Kun alkujaan pelejä pelailtiin Suomen Jippiissä, pelattiin pelejä nyt ulkomaalaisilla Jippiin sivustoilla. Tarkoituksena saavuttaa uusia pelaajia, mutta myös eri maiden Jippii-sivustoja kaadettiin nurin/lopetettiin. Suomen sivusto taidettiin kaataa ensimmäisenä.

Vähän väliä Rankingin rinnalle yritettiin perustaa uusia "maailman-liigoja", mitkä kuitenin kuolivat muutamassa kuukaudessa. Erikoista kyllä, tietyin välein järjestetty World Cup keräsi aina kaikki maailman parhaat pelaajat mukaan. World Cup olikin ikäänkuin Jippii Minigolfin olympialaiset. Harmikseni itse en koskaan päässyt näihin kekkereihin edustamaan Suomea, kerran tosin joukkueen varamiehenä. Kukaan ei kuitenkaan murtanut hiirikättään, joten jouduin tyytymään seuraaman kisoja kotoa.

Vuoden vaihtuessa 2009 -> 2010 aktiivisia pelaajia oli enään viisi. Urheat soturit sopivat peliaikatauluista Messengerin välityksellä, jotta pelit saadaan pelattua ja liiga pidettyä elossa. Yritys alkoikin olla jo epätoivoista ja viimeisetkin taistelijat alkoivat luovuttaa. Kesällä lyötiinkin viimeiset naulat Ranking-liigan arkkuun, kun tietääkseni kaikki Jippiin sivustot ympäri maailmaa lopettivat toimintansa. Myös Ranking-liigan sivusto (www.myleague.com/ranking) on vedetty nurin, eikä liigan Hall Of Fame -tilastoja pääse katselemaan ja muistelemaan monien legendojen pelihistoriaa.

Jippiin Minigolf ja erityisesti Ranking-Liiga oli minulle aina erityisen läheinen ja osa (lähes) jokapäiväistä elämääni. Siksi minusta tuntuukin, kuin olisin menettänyt pitkäaikaisen avovaimokkeen tai hyvän ystävän. Pelin parissa kuitenkin vietin aikaa paljon ja koin sekä ilon, että pettymyksen hetkiä. Niin lapsena kuin aikuisena. Valitettavasti mikään ei elä ikuisesti, eikä elänyt tämä pelikään. Toistaiseksi muistoja pystyy vielä verestämään yhdellä alan sivustolla ja näkemään, miten läheinen peli tämä ihmisille oli: http://www.minigolfers.net/

Ranking-Liiga tarjosi minulle pelaamisen ohella monta erityistä kokemusta. Kyseisen pelin kautta tutustuin moniin ihmisiin, joiden kanssa oli usein mukavat ilta/yökeskustelut. Pelin kautta törmäsin sattumalta kahteen tapaukseenkin, jotka olen "oikeassakin elämässä" tavannut. Useaan otteeseen ja vielä kotikunnassani. Jopa maksanut heidän näkemisestä.

Joskus noin 5 - 7 vuotta sitten oli suunnitteilla Ranking-Liigan oma risteily, jossa olisi päässyt tapaamaan muita pelaajia henk.kohtaisesti. Valitettavasti risteily ei toteutunut muutaman ikävän tilanteen takia. Toiveissa olisikin, että "rankkilaiset" kokoontuisivat laivalla ja tapaisivat toisensa, ensimmäisen ja viimeisen kerran. Ranking-Liigan ja Jippii Minigolfin muistoa kunnioittaen.




Niin, mikä sen "jokojoumäänin" tarina onkaan? Idean sain Keltaisen Pörssin mainoksesta (http://www.youtube.com/watch?v=Ueeb3qT5jPo) ja aivopieruna lisäsin "jou määnin" eteen "joko". Miksi? En tiedä. Tuntui hauskalta ajatukselta kokeilla pelailla sellaisella nimellä. Jostain syystä se jäi sitten elämään omaa eläämäänsä, muodostaen minulle identiteetin yhdeksi Suomen parhaimmaksi Jippii Minigolffareista.

[Ei aihetta]Keskiviikko 05.05.2010 23:17

<@Kalmari^> paitsi sillon yks kerta junuksessa, tais olla just saavalaisten pikkujoulujen jälkee
<@Kalmari^> söin iskenderin ja sit vielä jonin rullan puolikkaan
<@DjOni^> joo :D
<@ragaza> Jonin rullanpuolikkaan
<@ragaza> Mitä on tapahtunut



Jonilta jäi puolikas rulla. Jotain on siis pahasti pielessä.