IRC-Galleria

Kalmari

Kalmari

QuakeNet: Kalmari^ (Kalm4ri)

Selaa blogimerkintöjä

torilleLauantai 27.04.2013 13:27

Porin Ässät, Suomen mestari vm. 2013. Perkele!

Ässien Suomen mestaruus on ollut suunnilleen aina se asia, minkä en uskonut toteutuvan elinaikanani. Vähän sama kuin lottovoitto: sitä toivoo, se on mahdollista kyllä. Mutta ei todennäköistä.

Onneksi, jumalauta onneksi ihminen on erehtyväinen. Onhan sitä kuitenkin tullut todistetuksi Ässien jumbosijoitukset ja Mestis -karsinnat.

Tälläkin kaudella näytti jo heikolta alkuvuodesta. Enkä tammikuussa Alpeilla kantaessani Ässien t-paitaa uskonut istuvani finaaleissa sama paita päällä. Korkeintaan runkosarjan päätöskierroksilla maaliskuun alussa.

Urheilu on arvaamatonta. Siksi rakastankin sitä.

Loppuottelut olivat uskomattomia tarinoita jokainen. Viimeisen pelin aikana tunteet menivät vuoristoradan tavoin. Pelin alku yhtä juhlaa, toisella erätauolla armoton vitutus Tapparan tultua tasoihin toisessa erässä. Kaljajonoihinkin oli liian pitkät jonot. Tauoilla tupakkaa meni varmaan askillinen kaiken jännittämisen ja hermoilun takia.

Finaalipelin viimeiset kymmenen (10) minuuttia oli ehkä tunnerikkain hetki, minkä olen kokenut. Oli riemua, vihaa, pelkoa, nauramista ja hysteeristä itkemistä. Paskahätäkin oli. Hikeä valui selkää pitkin enemmän kuin juoksulenkkien aikana. Aika valui hitaasti ja sitä pelkäsi pumpun vielä pettävän. Viimeisten sekuntien aikana kun kulta oli jo kutakuinkin varmaa, alkoi hysteerinen huutaminen. Ehkä pieni shokkikin iski, sitä vain suu auki tuijotti kenttää, tulostaulua ja halaili vieressä istuneita.

Ihme oli tapahtunut - helvetti oli jäätynyt.

Hallilta poistuessa olo oli ns. voittamaton. Matkalla autolle ja sieltä toriin ja pubeihin juhlimaan olisi ollut aivan sama, mitä olisi tapahtunut. Vaikka auto olisi pöllitty tai Pohjois-Korea tulittanut Poria, mikään ei olisi siinä olotilassa haitannut. ”Me” ollaan nyt voittajia! Onneksi olin ymmärtänyt pyytää pekkasen torstaille.

Mestaruuden jälkeiset päivät ovat olleet outoja. Ilo ja fiilis on huipussaan, hetkeä myöhemmin alkaa itkettämään, kun muistelee pelin viimeisiä hetkiä. Välillä iskenyt ”morkkis”, kun ei omasta mielestään juhlistanut tarpeeksi lujaa ja kovaa torilla voittoa. Onhan tämä mahdollisesti se ”once in a lifetime” -momentum.

Urheilu ja tosifanius antaa tunteita. Siksi rakastankin sitä.

Kun kappale ”Isomäen Legenda” julkaistiin syksyllä, sai se kaksijakoisen vastaanoton. Toiset piti sitä hienona biisinä, toiset liian lässynä Ässille. Totesin tuolloin puolileikilläni (no joo, vitsillä) kappaleen olevan hieno keväällä, kun Ässät juhlii mestaruutta. Ikäänkuin päätösbiisinä elokuvan lopputeksteissä.

Tänään Porin torilla pyöritetään ne lopputekstit ”Isomäen Legendan” tahtiin. Ja syksyllä biisiä vihanneet laulavat sitä samaan tahtiin kanssani.

Musta ja punainen veri virtaa suonissa, sydän on padan muotoinen. Ollut sitä jo 20 vuotta ja tulee olemaan myös ne seuraavat 20 vuotta. Helvetti, elämäntarinani loppuun asti. Jotkut sitä ei pysty ymmärtämään, mutta ei sen väliä.

Riittää, että minä itse ymmärrän.


Kiitos Ässät, toteutitte yhden suurimmista unelmistani.


Kevät 2013 never forget. Vitut mistään maailmanmestaruuksista.



http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/04/torille.html

jee nussittiin.Lauantai 30.03.2013 22:56

”Nussiminen” on aika hauska sana, ainakin minun mielestäni. Aikanaan tuli tirskahdettua entisen rakkaan tyttöystävän kommentille: ”Sun tekis mieli nyt nussia lujaa vai?” Jostain syystä se huvitti minua.

Olettaisin sen olevan myös huvittavaa toimintaa. Varmaksi en tiedä.

”Nussimisellahan” on kaksi (2) eri merkitystä. Urbaanin sanakirjan mukaan nykyään kolme (3).

Tuossa äsken saunassa tutkiessani itseäni aloin miettimään ”nussimista”. Siis sanan ”nussimisen” eri käyttötarkoituksia. Ehkä semisti myös sitä itseään.

”Nussia” tarkoittaa seksin harrastamista. Panemista. Penetroitumista. Peiton heiluttamista. Yhdyntää.

Mutta se tarkoittaa myös varastamista. Ennen tietokoneita jokaisen meidän nykynuoren hupina oli etsiä sanakirjasta hauskoja sanoja. Sen verran siveellinen oli yksi sanakirja, jossa ”nussimisen” kerrottiin olevan varastamista. ”Nussia jonkun takin”. Hihitytti se mielikuva takista.

Urbaani sanakirjan mukaan nykyään myös kolmas termi on syntynyt. Kun ”nussitaan”, sytytetään oma tupakka toisen tupakan avulla. ”Nussin sulta vähän tulta”. Hihityttää mielikuva tulen ”nussimisesta”.

Mutta mitenkäs se kuuluisa ”pilkun nussiminen”? Miten se tulisi käsittää? Kuka tai mikä on pilkku?

”Pilkku” oli aikanaan ~ 15 - 20 vuotta sitten tuttavan koiran nimi. Mielikuva ”pilkun nussimisesta” tuolloin oli semisti rikolliselta vaikuttavaa toimintaa.

Toisaalta ”pilkun nussiminen” voisi olla varastamista. Jonkun Aatu-Amiksen tai isämmaantoivon kirjoittama yhdys sana virheinen lause on niin pisin vittua (heh, vittu), että siitä on ”nussittu” pilkku pois.

”Nussitaanko” tänään yökerhoissa pilkkua, kun saadaan tunti lisää ryypiskelyaikaa? Saako sieltä myös ”nussittua” tupakkaan tulta? Pääseekö ylikerhossa ylipäätään "nussimaan"?

Joskus ihmisellä on liikaa aikaa miettiä ”nussimista”. Saunassa tai sängyllä Anttilan -alusvaatekuvaston kanssa.

https://www.youtube.com/watch?v=vXbRUS0kQdI

maitopoika.Sunnuntai 24.02.2013 03:05

maitopoika.
Selänteen Teemu. Teemu Selänne.

Teemu Selänne ja Juha Kankkunen ovat ensimmäiset urheilijoiden nimet, jotka muistan tästä elämästä. Päiväkodin pihaleikeissä sitä oltiin joko Selänne tai Juha Kankkunen. Michaelangelon, Donatellon, Leonardon ja Rafaelin lisäksi. Turtlesien asema ja teot olivat minulle tuttuja, Selänteen ja Kankkusen taas ei. Silti pihaleikeissä olin joukon jatkona joko Teemuna tai Juhana. Ehkä enemmän Kankkusena hauskan nimen takia, vaikkakaan nimen toisenlainen merkitys ei tainnut tuolloin vielä avautua.....


Teksti liian pitkä, lue koko teksti blogista.


http://kalm4ri.blogspot.fi/

joulun kalenteri: 24. luukkuMaanantai 24.12.2012 02:39

Jutta Urpilaisen sanoin ”aivan aluksi haluaisin kiittää kaikkia”. Viimeiset reilut kolme viikkoa on olleet melkoisia. On työtehtävät muuttuneet, olen noussut III.-divarin maalivahtipörssin kärkeen (for real), mutta ennen kaikkea olen tehnyt tätä kalenteria.

Kun vuorokausi vaihtui joulukuun ensimmäiseen päivään, arvoin vielä joitakin minuutteja. ”Onko tämä sittenkin typerää? Onko tässä mitään järkeä? Lukeeko tätä kukaan?”. Pöytälaatikkoon olin raapustanut ennakkoon muutaman ”luukun”, joten luultavasti senkin takia annoin sitten mennä ja päätin julkaista tämän.

Vastaanotto on ollut positiivista ja se on kieltämättä ylittänyt omatkin odotukset lukijoiden suhteen. Päivästä riippuen lukijoita on tilastojen mukaan ollut jotain 35 – 200 väliltä. Ikävästi nuo tilastot ei tunnu näyttävän yli viikon takaisia lukijoita, mm. yllättäväksi hitiksi noussut 3. luukku keräsi jotain 170 lukijaa aluksi, kun nyt se näyttää jotain 15 tuntumassa. Mutta haitanneeko tuo.

Lukijamäärän lisäksi myös kommentit ovat olleet kiittäväisiä. Vaikka Facebookin, itse blogin taikka Aapelin kautta ei ole tullut järisyttävää määrää kommentteja, on niitä yllättävän paljon tullut kasvotusten ”oikeassa maailmassa”. Ja vaikka tämä on harrastus ”vain minulle itselleni”, niin kiitokset tästä. Kommentteja on kuitenkin aina kiva kuulla, oli se sitten hyvää tai paskaa. Joten iso kiitos siitä!

Mutta nyt itse jouluaattoon. Muistatteko, kun sanoin ensimmäisessä luukussa jättäväni kliseiset vaihtoehdot ”kaverit” ja ”sukulaiset” pois?



MINÄ VALEHTELIN!





24. KOVA





Luna


Siitä voidaan toki aina väitellä, voiko lemmikkiä pitää perheenjäsenenä tai kaverina. Minun mielestäni voi. Ja kuuluu.

Luna on meidän perheen pian 11 vuotta täyttävä vanha herra. Musta, laiska ja itsepäinen kissa. Lihavakin. Mutta se on meidän perheenjäsen.

Kymmenen vuotta sitten isosiskoni oli päättänyt hommata kissan. Oli jo joskus angstaavana teininä päättänyt niin. Helmikuussa 2002 hän kävikin tuttavansa luota hakemassa Lunan. Nimenomaan Luna oli valikoitunut pentupesueesta siksi, että oli ainoana pentuna uskaltautunut sängyn alta tulla tutustumaan vieraaseen ihmiseen. Täysin musta kissa sitten lähti siskoni luokse asustelemaan.

Joidenkin viikkojen päästä kissa tulikin kotiin näytille. Arka, mutta utelias, kämmenen kokoinen karvapallo tutki uutta ympäristöä, mutta ei uskaltautunut meidän muiden luokse kunnolla. Ajan mittaan Luna alkoi tunnistamaan/tuntemaan meidät muutkin ja päästi lähelleen. Silittää kissa ei kuitenkaan antanut perkeleelläkään. Lopulta kun kotimme oli tullut täysin tutuksi ympäristöksi, oli kissalla tapana heti kantohäkistä pääsytään juosta keittiöön katsomaan, onko ruokaa tarjolla.

Useimmiten nuo siskon ja kissan vierailuviikonloput oli itselleni sellaisia, etten muuta aktiviteettia lätkäpelien lisäksi suunnitellut. Akvaariokaloja (ja sukulaisten/tuttavien hoidossa olleita koiria) lukuunottamatta meillä ei koskaan ollut lemmikkiä äidin allergiasta johtuen, joten valtavana eläinten ystävänä halusin temmeltää kissan kanssa. Sitä en nyt muista, miten ja miksi äidin allergia on ajan myötä helpottunut.

Tuli sitten lakkiaiskesäni 2004. Siskoni oli päättänyt kissan tuoda juhannushoitoon. Lopulta koko kesän mittaiseen hoitoon. Ja nyt se kissa on viettänyt juhannusta putkeen vanhempieni luona kahdeksan (8) vuotta. Lunasta tuli tuolloin ”virallisesti” perheemme jäsen.

Kyseinen juhannus on hyvin jäänyt mieleen, pikemminkin juhannuksen jälkeinen sunnuntai. Olin ensimmäistä kertaa Raumalla RMJ -juhannusfestivaaleilla. Kotiin tullessani aavistuksen krapulaisena yksi ystävä oli odottamassa. Ison osan juhannuksesta yksin kotona viettänyt kissa tuli innoissaan vastaan. Aiemmin itsepäinen ja silitystä inhoava kissa kaipasi seuraa ja läheisyyttä, antoi silittää ja tuli vierelle sohvalle istumaan. Ehkä tuolloin krapulatunnekuohuissani mielsin kissan ”pikkuveljekseni”, josta tulisin aina pitämään huolta parhaimpani mukaan.

Samaisena kesänä, mistä alkoi kissan kahdeksanvuotinen juhannus, Lunaa totuteltiin neljän seinän sisältä ulkomaailman elämään. Kissalle koitti uusi uljas maailma, mikä ehkä pelottikin. Edelleenkään kissa ei juurikaan poistu porukoiden talosta 30 metrin säteellä kauemmas. Ja kun Luna joutui ensimmäisiin tappeluihin naapuruston kissan/kissojen kanssa, pelotti ulkomaailma taas enemmän. Muutaman kerran kävin kissan kanssa ulkona niin, että kävelin takapihan hiekkakasalle Lunan kanssa, että se pääsisi turvassa hoitamaan tarpeensa. Kunnes Luna uskalsi yksikseen seikkailla taas pihalla.

Tammikuussa 2005 menin armeijaan. Viikonloppuisin lomille tullessani ovella oli odottamassa musta ötökkä. Kerta toisensa jälkeen. Jos porukat oli jossain muualla käymässä, oli kissa aina vastassa. Välillä innoissaan, välillä taas nukkuessaan avasi silmänsä todetakseen ”jaa, tuo”. Ollessani Rova-leirin ja virka-apupäivystyksen takia n. kuukauden kiinni intissä, oli ilo päästä lomille näkemään kotona taas ovella vastassa olevaa ja innoissaan maukuvaa kissaa.

Intin jälkeen asuin vuoden kotona, ennen kuin lähdin Raumalle opiskelemaan. Opiskeluviikkojen päättyessä sitä tuli paitsi kiekkoharrastuksen puolesta, niin myös kissan takia kotiin. Varmaan tuolloin taisin ottaa tavakseni leikkiä kissan kanssa aina, kun se on sillä tuulella. Kotona asuessa sitä ei ehkä aina kissan kanssa leikkinyt, vaikka se olisi sillä tuulella ollut, olin mielestäni ”kiireinen”. Onneksi opein jättämään tuon ”kiirellisyyden” pois, mikä käytännössä käsitti vain tv:n katsomisen ja netissä surffailun. Kyllä parhaan kaverin kanssa kuuluu leikkiä aina, kun siihen on mahdollisuus. Tänä päivänäkään ei ole tavaton näky kesäisin porukoiden pihalla, että olen kissan kanssa leikkimässä. Heittelemällä sille palloa tai vastaavaa.

Jos Luna osaisi puhua, se pystyisi kertomaan minusta kaiken oleellisen. Monet kerrat olen tunteitani purkanut juttelemalla kissalle. Nykyisinkin juttelen kissalle, jos se on lähimaastossa kuuntelemassa. Jos ei salaisuuksia, niin miehekästä ”small talkia” ainakin. Kerran kissa puraisi minua nilkkaan, kun avauduin rikki menneestä parisuhteesta. Aivan kuin käskeäkseen minua ryhdistäytymään.

Monet kerrat on tullut myös itkettyä kissan takia. Joskus on ollut pissatauti (kissalla siis), minkä takia sitä varmasti sattui paljon. Luna maukui pitkin yötä, kunnes aamusti se pystyttiin viemään eläinlääkäriin. Kyseisenä yönä istuin säkkituolilla kissaa silittäen ja sitä rauhoittaen. Aina välillä itse torkahtaen, mutta muuten koko yön hereillä ollen. Tai sitten tämän vuoden juhannusviikon maanantaina, kun kissan selästä oli jokin rakkula/rasvapatti/tms auennut. Mitään sen vakavampaa ei onneksi ollut sattunut, mutta haavan takia kissaa tuli pitää silmällä tulehdusvaaran vuoksi. Lääkärikäynnin jälkeenkin kissa oli nukutuksen jäljiltä lääkehuuruissa, ettei pystynyt kovia kissanraksuja syömään. Kyseisenä päivänä istuin työpäivän jälkeen kissan kanssa kaksistaan ja syötin sille pieniä kinkun paloja, joita se pystyi syömään pöhnässä. Kissa alkoi päivien edetessä voimaan jo paremmin, mutta haava edelleen huoletti. Mikäli äiti ei olisi kissalle löytänyt juhannukseksi vahtia, olisin varmaan itse jäänyt kotiin pitämään ”veljestäni” huolta.

Luna on se suurin syy, miksi olen takaisin Euraan muuttaessani käynyt vanhempieni luona miltei päivittäin. Ja käyn yhä, työpäivän päätteeksi katsomaan miten kissa voi ja kertomaan, mitä itselleni kuuluu. Tai iltavuoroviikolla pitämään kissalle seuraa ennen lähtöä töihin.

Lunan kanssa olen monet mukavat hetket viettänyt. Milloin on epäilty kissan seksuaalista suuntautumista sen pöllittyä siskon meikkisienen, milloin on tv:n takaa löytynyt joukko saalistettuja kärpäsiä, milloin on kissa yllätetty keittiön pöydältä juomassa maitolasistani. Tai miten on saanut seurata kissan toivotonta yritystä lintuja pyydystääkseen.

Kalenteria suunnitellesani aaton luukku oli alusta saakka selviö. Kun muissa luukuissa aiheet, mielipiteet ja sijoitukset muuttuivat, tämän paikka ei ollut missään vaiheessa uhattuna. Luna täyttää helmikuussa jo 11 vuotta, mikä on elukan iässä jo paljon. Mutta mitä on kissan uteliaisuuteen, innokkuuten ja terhakkuuteen katsominen, uskoisin meillä olevan vielä monta vuotta yhdessä käytävänä. Olkootkin, että se toisinaan on tavattoman laiska ja itsepäinen. Ja pyylevä. Mutta halutessaan ja sille päälle sattuessaan myös nopea ja ketterä. Minulle aina rakas lemmikki.




24. luukun paras kaveri ja veli


Luna





Joulun kalenterin luukut lopullisessa järjestyksessä:

Jääkiekko
Internet
NHL 97
Konjakki
HoVe / Public House
Suomi
TV
Nintendo
Turmion Kätilöt
Terminator
Facebook
Tony Halme
Jippii Minigolf
MoonTV
PlayStation
Metal Gear Solid
Säkyläläinen jääkiekkoilu
South Park
Kalmari
Wrestling
West Hockey
Olympialaiset / penkkiurheilu
Porin Ässät
Luna




Kiitos vielä kerran kaikille lukijoille. Palautteet toivon mukaan innostavat kirjoittamaan jatkossakin useammin kuin joka puoles vuosi, vaikka sitten sen angstitekstin Ylen uudistuneesta logosta.



Hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille.


http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/12/joulun-kalenteri-24-luukku.html

joulun kalenteri: 23. luukkuSunnuntai 23.12.2012 12:36

”Do You bleed red and yellow? Everybody does.”

-Hulk Hogan




Mutta kun jotkut vuotavat punaista ja mustaa?




23. KOVA




Porin Ässät



Jos Olympialaiset ja penkkiurheileminen on elämäntapa, on Porin Ässät se uskonto. Ei ehkä sanan varsinaisessa merkityksessä, kristitty virallisesti vielä olen.

Kuten ihka ensimmäisessä luukussa ilmeni, en pysty muistamaan Ässäläisyyteni syytä. Eli siis, onko se periytynyt äidin suvun puolelta vai 90-luvun alun timanttiset tähdet. Vai onko se ollut Ässien aggressiivinen pelityyli? Miten päin vain, sillä tiellä edelleen ollaan. Kaikkine ylä- ja alamäkineen.

Ensimmäisen Ässien pelin näin syksyllä 1994, jolloin Isomäen hallissa vastaan luisteli Helsingin Jokerit. Peli päättyi 2-2, mieleen on jäänyt Kari Takon loistava peli sekä Jokerilaisten tuuletukset paitsiovihellyksen jälkeen lätkäistyn ”maalin” seurauksesta. Tästä pelistä alkoi aktiivinen Ässien seuraaminen myös paikan päällä. Pelejä kertyi kauden aikana likimäärin 10 + play-off -peli, sekin Jokereita vastaan. Keväthän kruunautui Ässien pronssimitaliin Rauman Lukon kustannuksella.

Ässäfanina ei ole koskaan ollut helppoa. Niin lapsena, kuin aikuisena. Vaikka Eurasta on hyvinkin tasainen välimatka ollut kolmeen kiekkokaupunkiin (Rauma, Pori, Turku), on Ässät ollut se silmätikkumaisin porukka. Jos koulussa pukeutui ässämäiseen tyyliin, sai siitä kuulla naljailua. Kieltämättä toisinaan hävetti laittaa kouluun Ässien college -paita päälle, erityisesti silloin, jos Ässät oli ottanut vähän reippaamiin pataan (heh, ”pataan”). Näin siis Euran lukiossa. Aikuisiällä opein jo olemaan välittämättä naljailuista.

Ehkä tuo ”ainainen” naljailua on ajan myötä tuonut sitä paksua nahkaa (metaforisesti ja kirjaimellisesti), että on pystynyt sietämään ikävämpääkin sanomista. Tiedä sitten. Pienempänähän sitä saattoi helpommin suuttua, jos Ässiä sanottiin paskaksi ja Korpisaloa homoksi. Jossain ala-asteen viimeisimpinä vuosina sitä ehkä omaksui ”ässäläisyyden” osaksi minua pelkän fanittamiseen sijaan. Tämän jälkeen ei pata-aiheisen t-paidan pitäminen aiheuttanut häpeän tunnetta, sanoipa joku mitä tahansa.

Yläasteaikoinani ja lukiourani alussa ässäläisyys kuitenkin jäi taka-alalle. Tuon 1995 pronssin jälkeen menestystä ei Ässille ollut kevään play-offeissa tullut, homma kaatui poikkeuksetta tulevan finalistin TPS:n kohtaamiseen. 1999 lähtien alkoi taas pitkä korpivaellus ilman play-off -pelejä. Oli ties mitä syytöksiä talousrikoksista. Ehkä suurin syy oli ala-astelaisen toverin muuttaminen paikkakunnalta pois, jonka kanssa aiemmin tuli käytyä pelejä katsomassa paikan päällä n. 15 kappaletta. Toki edelleen katsoin tulokset netistä tai teksti-tv:stä, mutta pelejä en radiosta enää kuunnellut lippu kädessä, kuten aiemmin oli tapana.

Ajokortti kuitenkin muutti asioita. Pääsin taas pelejä seuraamaan paikan päälle ja ennen kaikkea näkemään ”NHL-tason” veskarin Scott Langkowin. Tästä alkoi se uusi fanituksen nousu, mikä on kestänyt tähän päivään saakka. Myös se pieni lippu löytyi taas käteen kuunnellessani Ässien pelejä radiosta.

Ala-asteen jälkeen hallikin oli kokenut rajun muodonmuutoksen. Toki, olin pelejä käynyt tuona ”synkkänä” ajanjaksonakin katsomassa, mutta ehkä uudistuneen tosifanituksen myötä sitä vasta ymmärsi ennen puolen hallia kattaneen seisomakatsomon muuttuneen ”vain” toisen sivun mittaiseksi. Eikä 80 – 90-luvun tyyliin enää ollut seisomokatsomon ”takakaarteessa” punaisena vellovaa lippumerta. Hallin täytti muutamat heiluvat liput sekä jylhät, vakavailmeiset ja tuomitsevat porilaiset. Onhan tuollainen lippumeri ja punaiset Ässä-colleget niin ”ysäriä” kuin olla ja voi, mutta kieltämättä jotain tuon henkistä sinne halliin kaipaa. Kevät 2006 oli jo siihen verrattavaa.

Kevään 2006 hopea on ollut yksi huumaavimpia kokemuksia. Kun kausi 2005-2006 meni itseltäni ohi melkein kokonaan pelaamatta kiekkoa, tavallaan Ässien sensaatiomainen eteneminen finaaliin kompensoitsi sitä. Kauden alku jouluun saakka ei mitenkään erikoisempi ollut, Ässät keikkui sarjataulukon puolen välin sijoituksilla, oikeastaan hieman alempanakin. Sitten joukkue sai hurmoksen päälle. Täysin nimetön joukkue, joka oli pakotettu nimettömiin hankintoihin (Riksman, Forsbacka, Rautee, Kaipainen jne.) sekä nostamaan nuoria pelaajia rinkiin mukaan (Komarov, Hietamäki, Huhtanen, Peltomaa, Takala jne.). Pari tapausta joukkueesta on noussut aivan kansainvälisen tason huipullekin, moni näistä nuoremmista valunut jo alasarjatasoille tai lopettaneet.

Pelejä kävin katsomassa tuona kautena jotain 20-30. Varmaan taisi olla enemmänkin. Henkilökohtaisia kiekkopelejä ja treenejä ei ollut ja työn puolesta pelkkää päivätuuria, niin se mahdollisti peliin pääsemisen ”aina”. Play-Offeihin olikin jo aavistuksen haasteellisempaa saada lippuja.

Kun kevätkausi meni melkeinpä voitosta voittoon, Ässät saavutti runkosarjassa viidennen (5.) sijan ja suoran play-off -paikan. Kun edellisenä kesänä Ässät pääsi ”sääli”play-offeihin, olin puolustusvoimien palveluksessa ja menetin nämä ottelut. 2006 pääsin kuitenkin suunnilleen 10 vuoden tauon jälkeen kokemaan pudotuspelikiekkoa. Ja olin tavattoman innoissani, olihan Ässät useamman vuoden taistelleet vain välttääkseen jumbosijan.

Puolivälierän Tappara-sarja oli kova ja tunteita herättävä. Voittoja napsittiin vuorotellen ja toimitsijoiden puolesta käytiin sotaa. Ässät onnistui viidennessä pelissä pitkän jatkoajan jälkeen Tampereella vierasvoittoon ja sai oljenkorren katkaista sarja kotonaan. Lipun olin onnekseni ostanut tuohon peliin ennakkoon. Peli oli loppuunmyyty ja hallilta sai lippuja vain peruutettuja lippuja, joita ei tietysti montaakaan ollut.

Itse peli meni tavattomassa jännityksessä ja Tapparan johtaessa ottelua 0-2 mietein jo Ässien menettäneen mahdollisuuden välieräpaikkaan. Kuitenkin olin päässyt neljä play-off -peliä näkemään livenä (3 Porissa ja 1 Tampereella), niin pidin sitäkin jo kivana kokemuksena vajaan 10 vuoden tauon jälkeen. Kunnes sitten virolainen juniori ratkaisi Ässille 3-2 voiton. Jo tuon pelin voitto oli iso tunteenpurkaus, mitä ei meinannut käsittää. ”Me” pelataan mitaleista! Mutta lisääkin oli tulossa.

Välierässä Ässät kohtasi 2000-luvulla jo loistavasti menestyneen Kärpät. Varma voittajasuosikki tavallaan jo pelottikin, mutta Ässät taisteli upeasti. Niin upeasti, että voittivat Kärpät ja etenivät finaaliin. Kyseisessä sarjassa pääsin seuramaan ratkaisevan voittopelin ylibuukatussa Isomäen hallissa. Ja liki koko peli tuli seurattua sellaisesta paikasta, mistä ei nähnyt mitä toisen maalin lähettyvillä tapahtui. Kristian Kuuselan päästessä yksin läpi sitä jännitti ja odotti yleisön reaktiota. Loppuminuutit meni jännätessä; Ässät meni jo 4-2 johtoon pari minuuttia ennen loppua, mutta Kärpät tuli jo 4-3 tilanteeseen. Ässät kuitenkin voitti tuon pelin ja halli täyttyi rantalelujen vyörystä. Jos Tappara-sarjan voitto auheutti tunteenpurkauksen, niin tämön jälkeen sellainen vasta tulikin.

Itse finaalisarja ei Ässiltä sujunut oikeastaan millään muodolla yhtä hurmiossa kuin aiemmat pelit. Toki yksi voitto Porissa tuli, mikä on tuntunut jääneen SM-Liigahistoriaan yhtenä muistettavimpana hetkenä. Ja olihan siinä muutama rottamainen taklauskin, mutta kieltämättä tuon sarjan päätyttyä päällimmäinen tunne oli pettymys. Vaikka se uskomaton mitali tulikin.

Ässät palasi tuon sensaatiomaisen kauden jälkeen ”tasolleen” useammaksi vuodeksi. Pelejä kövin yhä seuraamassa niin usein kuin mahdollista aina harrastusten ja koulun/töiden sallimissa rajoissa. Mutta jos kevät 2006 oli hurmoksellinen, oli 2009 yksi pelottavimmista ajoista.

Ässien päättyi kaikkien play-outtien ja vastaavien jälkeen pelaamaan sarjapaikasta Vaasan Sportia vastaan. Sen sijaan, että Ässät olisi suoraan voittanut kaikki neljä (4) ensimmäistä peliä, ratkaisu venyi aina viimeiseen, seitsemänteen peliin. Tuona aikana oli tullut jo muutama nöyryyttävä tappio ja tippuminen SM-Liigasta ”yhden tolppalaukauksen” päässä. Pelejä en paikan päälle tuolloin päässyt seuraamaan kuin yhden, mutta jos olisin pystynyt, olisin käynyt nuo kaikki seitsemän peliä katsomassa. Tuona keväänä yhteenkuuluvuuden tunne oli suuri ja jos olisin itse voinut jotenkin Ässien peliä edesauttaa, olisin niin tehnyt. Tuolloin sain useamman kerran vastata ehkä maailman typerimpään kysymykseenkin: ”Mitä sää aiot sitten kannattaa kun Ässät tippuu divariin?”

Niin, ryhtyisitkö itse fanittamaan Ruotsia, jos Suomi putoaisi jääkiekkon höpöhöpö-MM-kisojen A-sarjasta pykälän alemmas?

Tuon kevään jälkeen Ässien pelipaikka on tuntunut vakiintuneen sarjataulukon puolen välin sijoituksille. Aina sitä toivoisi voittoja ja mestaruuksia. Aina pitää myös vaatia ja pystyä parempaan, mutta kieltämättä itse olen nyt tyytyväinen tähänkin. Sitä on kuitenkin tämän matkan varrella tullut todistettua jumbosijoituksia ja Mestis-karsintaa.

Ehkä tämä yhteinen matka Ässien kanssa on vain vankistanut suhdettani Ässiin. Kun on nähnyt menestyksen puolet ja heikkommat vuodet, on sitä tullut seuran rinnalla pysyttyä ja kannettua seuran värejä. Jo pelkästään silläkin uhalla, että paikallisessa juottolassa jokin Pekka Perusduunari on melkein syöksynyt pöytien yli lyömään vain sen takia, että istuin juomassa tuopin olutta Ässien t-paita päällä. Ehkä tämän myötä inhoankin ”glory huntereita”, jotka seuraavat lätkää vain menestyksen janosta. Oli kyseessä sitten Suomen maajoukkue tai Helsingin Jokerit.

Joidenkin mielestä olisi epäterveellistä omata musta ja kallellaan oleva sydän. Itse olen siitä ylpeä.



23. luukun uskonto



Porin Ässät



Mutta voi jukra, mitä huomenna mahtaa löytyä viimeisestä luukusta?




http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/12/joulun-kalenteri-23-luukku.html

joulun kalenteri: 22. luukkuLauantai 22.12.2012 11:33

22. KOVA


Olympialaiset / penkkiurheilu


Meinasin ensin sijoittaa nämä kahteen eri luukkuun. Mutta se vasta olisi ollut hyvin hupsu temppu.

Pidän urheilusta. Harrastan sitä jääkiekon lisäksi paljon, aina eri mahdollisuuksien mukaan. Kuntosali, lenkkeily, pyöräily jne. Harmittavasti joitakin joukkue/mailapelejä ei pysty harrastamaan, ei löydy pelikumppania sulkapalloon tai tennikseen. Tai geokätköilyyn. Meinasin urheilemisenkin valita tähän, mutta se olisi kuitenkin painottunut pääasiassa kiekkoiluun. Ja mitä sitä olisi kirjoittanut salilla käymisestä ja kuntopyörän polkemisesta, liikunnasta tulevan hyvän fiiliksen lisäksi?

Penkkiurheilu on kuitenkin minulle elämäntapa. Seuraan urheilua melko monipuolisesti, mitä nyt muiden suosimat jalkapallo ja snooker eivät niinkään kuulu kohderyhmääni. Sen sijaan (jääkiekon lisäksi) pidän tavattomasti yleisurheilusta ja talvilajeista. Erityisesti suomalaisten ottamuksista näissä lajeissa, kesäisin SM-Liigan vastike minulle onkin yleisurheilun Eliittikisasarja.

Ei niinkään montaa vuotta sitten sunnuntait olin pyhittänyt penkkiurheilulle. Tv tarjosi talviaikaan hiihtoa ja mäkihyppyä, kesäisin yleisurheilua ja formuloita. Vielä kun mennään ajassa enemmän taaksepäin, talvikaudella pystyi seuraamaan SM-Liigaakin. Ikävästi lajit piilotetaan enenevissä määrin maksukanavien taakse piiloon. Vieläpä niin saatanan typerästi, että ne pirskotaan eri kanavapaketeille. Luultavasti maailmani romahtaisi, jos Eliittikisasarja ja Suomen Cupin hiihdotkin vielä riistetään.

Olympialaiset eivät vielä onneksi ole maksullisten kanavien takana, eivätkä toivottavasti sinne koskaan joudukaan. Olympialaiset kuitenkin ovat minulle SE juttu.

Omassa arvomaailmassani nostan juuri nämä olympialaiset maailman tärkeimmäksi turhuudeksi musiikin ja Johanna Tukiaisen edelle. Kisat kuitenkin käydään vain neljän vuoden välein (käytännössä kahden), jolloin niissä kisoissa jonkin saavuttaminen on iso ja massiivinen asia. Isompi, kuin joka perkeleen kevät käytävät jääkiekon MM-kisat.

Olympialaisissa kilpaillaan tärkeimmissä urheilulajeissa ja kisoissa lajikirjo on tavattoman laaja. Vaikka miten yrittäisi, kaikkia lajeja ei pysty seuraamaan realistisesti suorana samaan aikaan. Oikeasti. Vancouverin talvikisojen aikaan 2010 otin osittain omaa vapaa-aikaa koulusta seuratakseni kisoja, tänä kesänä Lontoon olympialaisten kisoja katsoin lähes 24/7, aina kun töistä pääsin. Silti se on mahdotonta, lajeja kuitenkin tulee parhaimmillaan 15 samaan aikaan.

Penkkiurheillessani olympialaisia pääpaino lajien seuraamisessa painottuu suomalaisten suorituksiin. Ja jos olympialaisia ei lasketa, seuraan urheilussa ylipäätään suomalaissuorituksia. Olympialaisten ansiosta viime kesänä tuli seurattua innolla Ville Långin otteita sulkapallossa, taekwondoa Suvi Mikkosen ansiosta (huima 4. sija kisoissa) ja uutta suosikkiurheilumuotoani, purjehdusta. Talvilajeissa curling teki vaikutuksen Salt Laken ja Torinon kisoissa ja kova paikka olikin Suomen karsiutuminen kokonaan pois Vancouverin Olympialaisista.

Olympialaiset on suoneet penkkiurheilun suhteen hienoimpia fiiliksiä ikinä. Kyllä, enemmän kuin kiekon MM-kullat. Torinon 2006 kisoissa jääkiekkomaajoukkueen maaginen eteneminen finaaliin saakka ja ilmiöksi noussut Markku Uusipaavalniemi curling -joukkueineen hopealle. Naganosta 1998 Mika Myllylän kultamitali, Jani Soinisen kultahyppy, freestyle -mitalit, Ville Räikkösen yllätysmitali ampumahiihdosta ja tietenkin tässäkin jääkiekkojoukkueen pronssi kaikkia odotuksia vastaan muiden maiden all-stars -joukkueita vastaan. Tai sitten kahden olympiamitalien päivät; Pekingissä 2008 kaksi ampumamitalia Henri Häkkisen ja Satu Mäkelä-Nummelan toimesta sekä Sydneyn 2000 kisojen Arsi Harjun ja Thomas Johanssonin & Jyrki Järven kultamitalit. Puhumattakaan Samppa Lajusen dominoinnista Salt Lake Cityn 2002 kisojen kolmesta kultamitalista. Ja niin edelleen.

Toki, pettymyksiäkin on penkkiurheilu-urani aikana tullut. Päällimäisenä mielessä Ateenan olympiakisat 2004, kun lähes jokainen urheilija floppasi tai Vancouverin talvikisat, joista piti reippaasti yli 10 mitalia tulla. Vieläkin näen painajaisia Vancouverin luistelukisasta, missä räppäävä uskovainen pikaluistelija tipahtaa kahden horjahduksen takia ensimmäiseltä sijalta viidenneksi. Tuskin koskaan olen niin paljon manannut ja kiroillut n. klo 5 aamuyöstä. Ja kyse on kuitenkin urheilusta.

Mutta kai se penkkiurheilu, ja olympialaiset, on elämää suurempi elämäntapa. Kuten aiemminkin on tainnut tulla selväksi, teen mieleisiä asioita saavuttaakseni jonkin euforisen fiiliksen. Ja niin se on tämäkin. Elämällä tunteella mukana urheilussa. Erityisesti suomalaisessa urheilussa, vaikka menestystä ei tule järisyttävästi mitalien suhteen. Mutta aina voi riemuita saman kansalaisuuden omaavan ennätyssuorituksesta, vaikka se olisi vasta 22. sija olympialaisissa. Vielä hienommalta se riemuitseminen tietysti tuntuu, jos yllätyssuorituksen myötä tuleekin se mitali.

Viime kesänäkin olin varta vasten käynyt anomassa kesälomani olympialaisten ajaksi. Mahdollisuus uusiin työtehtäviin kuitenkin rikkoi tämän toivomukseni. Työ kuitenkin oli päivätyötä ja koska olympialaiset käytiin aikavyöhykkeellemme suotuisaan aikaan, pääsin kisoja seuraamaan lähestulkoon täysipainotteisesti. Mitä nyt aamupäivän kisojen vuoksi jouduin työn ohella päivittelemään Ylen teksti-tv:n sivua puolen minuutin välein ja radiosta keskityin kuuntelemaan suomalaisten suoritukset.

Loppuelämäni missiona tuleekin olla lomailemassa juuri olympialaisten aikaan, niin kesäkisoissa kuin talviolympialaadeissa. Ultimaattisena toiveena olisi tietenkin päästä seuraamaan itse kisoja paikan päältä. Tällöin tosin ei onnistuisi viime kesäinen kisastudioni...



22. luukun elämäntapa


Olympialaiset / penkkiurheilu


http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/12/joulun-kalenteri-22-luukku.html

joulun kalenteri: 21. luukkuPerjantai 21.12.2012 15:41

21. KOVA



West Hockey




Yksi jääkiekkoporukka ylsi listalleni, missä pelailen. Aivan ansaitusti, vieläpä korkealle sijoitukselle.

Veteraanikiekkoilijoiden porukkaan pääsin ensimmäisen kerran mukaan likimain 10 (kymmenen) vuotta sitten. Vuorolta puuttui toinen maalivahti ja tätini kiekkoileva puoliso otti yhteyttä. Ja koska pelaaminen on kivaa, suostuin lähtemään mukaan kokeilemaan. Enkä sitä ole katunut.

Ensimmäisinä vuosina pelikertoja ei montaa kertynyt. Soitto kävi niinä harvoina kertoina, kun vuorolta puuttui toinen veskari. Oman esteensä tietysti toi nuori ikä, 16-vuotias ei omaa vielä ajokorttia, eikä pappatunturilla oikein päässyt maalivahdin varusteiden kanssa ajelemaan. Tai kenties olisi päässyt, tuskin kuitenkaan helpolla ja järkevällä tavalla.

Aiemmassa ”Säkyläläinen jääkiekkoilu” -nimisessä luukussa kertoilin, kuinka olin päässyt WH:n ”suojiin”. West Hockeyllä onkin kiekkourani kannalta ollut iso merkitys siinä, että kiekkoilu on ylipäätään jatkunut. Syksystä 2006 lähtien aloitettu harrastemielisempi ja iäkkäämpien vuoro Kokemäelle toi sitä pelituntumaa, minkä takia heikomman ajanjakson jälkeen innostuin pelaamisesta. Pelkästään jo tuon syksyn aikana monet vanhoista herroista sanoivat, että viikoittainen jääaika oli kehittänyt pelaamistani.

Vaikka pelaaminenkin oli pelkästään kivaa, pääsin myös tapaamaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Ja siinä mielessä erilaisempiin, kun ikää heillä oli 10-40 vuotta enemmän. Nuorena nulikkana omalla positiivisella tavalla sitä oli (ja on yhä) silmätikkuna. Edelleenkin eräs hyvin pyöreä setä nimeltään Hannu jaksaa yrittää kuittailla jotain. Ja kieltämättä niitä kuittailuja odottaakin innolla.

Kun nuorempana oli tottunut hieman ”virallisempaan” ja kuria sisältävään junnupelaamiseen, olihan se omanlainen yllätys istua vanhojen herrojen kanssa treeneissä ja niissä harvoissa peleissä, missä veteraani-ikärajaa ei tuijotettu niin vakavalla ilmeellä. Oluttölkit sihahtelivat auki ennen vuoroja, vuorojen aikana ja vuorojen jälkeen. Vaikka junnuna olinkin X määrän pelejä pelannut krapulassa jos millaisessa, oli tällainen tilanne uutta. Ja ehkä sen kautta myös se pelaamisen rentouskin löytyi: ei jääkiekko ole haudanvakava asia, vaan nimenomaan hauska harrastus.

Ikä toi omat rajoitteensa peleihin pääsemiseen. Veteraanikiekossa ikäraja on yleensä 35 vuoden paikkeilla, mutta muutamissa tapauksissa pääsin kuitenkin ystävyysotteluita pelaamaan. Hieman se 1,5 – 2 vuoden pelaamattomuus peleissä toi jännityksensä, vaikka kyse oli leikkimielisistä peleistä. Ja kun niitä pelejäkin kertyi vain ~ viisi (5) kauden aikana, niitä saattoi siksi jännittää enemmänkin.

Liekö joukkueen hyvyys vai oma kehittyminen, on kaksi turnausta jäänyt positiivisella tavalla muistiin. 2008 pelasin Säkylässä Ukkomestareiden turnaksessa ja 2009 Paneliassa jossakin turnauksessa. Kaikkiaan tililleni kertyi neljä peliä, joista neljä voittoa, kaksi nollapeliä ja päästettyjen maalien keskiarvo n. 1,00.

Hienoimmat pelikokemukset on kuitenkin tulleet ulkomailla pelatuista peleistä. Alkuvuonna 2007 pääsin mukaan West Hockeyn kanssa Viroon pelailemaan. Pelkästään menomatka oli jo oma kokemuksensa: bussi noukki kyytiin vanhan Haukkapalan kohdilta samaan aikaan, kun Osmantuvan järjestämä yökyyditys Eurasta Säkylään kulki ohitse. Ja kun pelkästään se ei olisi tarpeeksi naurattanut, bussi hyytyi täysin kulkien yhtä lujaa kuin jalaton kilpikonna. Kirjaimellisesti oli sekunneista kiinni, että pääsimme laivakyytiin mukaan. Itse pelejä Virossa minulle kertyi kolme (3), kaksi paikallista joukkuetta vastaan ja yksi (1) West Hockeyn oman porukan keskinäinen höntsäily. Ilmeisesti laivalla hankittu tankkaus oli onnistunut, koska kuulemma pelasin paremmin kuin koskaan. Ja ehkä otin kommentin liiankin tosissaan, olihan reissustamme juttu Alasatakunnassa ja minut jutussa erikseen huomioituna.

Seuraava ”ikimuistoinen” Viron pelireissu koitti kaksi (2) vuotta myöhemmin 2009. Tankkauksesta huolehdinkin hyvin ja pelit tuli pelattua. Reissusta ei ehkä tarvinne muuta kertoakaan. Ihan reipasta meno oli kyllä, kestihän pelireissu tällä kertaa koko viikonlopun.

Taas meni parisen vuotta, kun tuli uusi ulkomaankomennus. Latvian Riikassa järjestetty ”Riga Cup 2011” olikin jo hieman isomman tasoinen tapahtuma, pelipäiviä olikin kolme (3) Viron reissujen yhden (1) päivän sijaan. Ja turnausmatkaa pidänkin yhtenä hienoimmista kokemuksistani, enkä pelkästään Riikan yöelämän takia. Ottelumääräksi kertyi neljä (4), joista kolme (3) voitimme. Ymmärtääkseni tuo pelaamani tappiopeli osui Latvian eliittinuorisosta koostettua joukkuetta vastaan. Siltä se kieltämättä tuntuikin, vaikka edellisenä iltana/yönä oli tullut hankittua henkistä valmennusta ja nestetankkausta. Mutta kaikkiaan viisi (5) päivää kestänyt reissu oli järisyttävän hieno kokemus, vaikka sunnuntainen matka paahtavassa bussissa ei siltä tuntunut. Oma kokemukseni ulkomailta kun on lähinnä rajoittunut laivaristeilyihin Ruotsin puolelle tahi Viroon. Antoi tuo reissu ja voitetut pelit myös uutta innostusta alkavaa kautta varten.

Aika pian tuon jälkimmäisen Viron reissun jälkeen minut ”scoutattiin” Kokemäen paikalliseen kiekkoporukkaan pelaamaan III.-divaria. Kun junnuvuosien jälkeen en pystynyt vakuuttamaan itselleni pelipaikkaa ”kilpatasolta”, oli West Hockey tarjonnut minulle sen uuden ponnahduslaudan. Tämän jälkeen itse jättäydyinkin hieman taka-alalle West Hockeystä. Jäämääräni viikoittain lisääntyi edustuskiekkoilun myötä, joten suosiolla suostuin antamaan jääaikaa toisille maalivahdeille, jotka halusivat päästä kiekkoa kokeilemaan. Ura kuitenkin on jatkunut säännöllisen epäsäännöllisesti West Hockeyn palveluksessa aina soittopyyntöjen tullessa. Ja olinhan kuitenkin tuolla Latviassakin mukana.

West Hockey ansaitsi oikeutetusti oman paikkansa tällä listalla. Alkuvuoden jo perinteeksi muodostunutta Iso-Vimman ulkokentällä käytävää ”Winter Classicia” odotellessa.




21. luukun kotijoukkue



West Hockey



http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/12/joulun-kalenteri-21-luukku.html

joulun kalenteri: 20. luukkuTorstai 20.12.2012 16:09

20. KOVA



Wrestling



No mutta tulihan se sieltä viimein. ”Pellepaini”, mitä myös urheiluviihteeksi kutsutaan. Kaappihomojen fantasioiden toteuttamista, onhan siinä hikisiä miehiä painitrikoissa hieromassa keskenään. Omasta mielestäni kuitenkin laji, mikä on väärinymmärretty.



Pienenä selvennyksenä vielä mainittakoon, että ”wrestling” on suomalaisittain ”showpaini”. Mutta itse pyrin puhumaan ”ammattipainista”, kuten se suomenkielessä tulisi oikein ilmaista.

Kuten aiemmin olin kirjoittanut, joskus 90-luvun alkutohinoissa seurasin Tony Halmeen otteita painikehässä Eurosportilta. Halme väänteli näissä lähetyksissä Japanin painiorganisaatiossa erilaisilla ”gimmickeillä”, rooleilla. Toisinaan hän oli ”Terminaattorin” tyylinen ottelija, toisinaan se meille tutumpi viikinki. Mutta olipa rooli mikä tahansa, otteluiden menevyys, lennokkuus ja toiminta teki vaikutuksen. Ihan silloinkin, kun meidän Tony ei ollut kehässä. Ammattipaini puraisi meikäläiseen ensi kerran.

Syystä tai toisesta Eurosport lopetti esittämästä ammattipainia, tai sitten se piilotettiin muulle paikalle ohjelmistossa, mistä sitä en löytänyt. Tästä alkoi melkein kymmenen (10) vuotta kestänyt tauko ammattipainista, johon pääsin käsiksi vain videopelien kautta.

Niinpä SubTV teki kansalaispalveluksen 2001, kun se ryhtyi esittämään ammattipainia lisäämällä ohjelmistoonsa World Wrestling Entertainmentin ”Smackdown!” -ohjelman. Myöhemmin mukaan liittyi myös WWE:n toinen viikko-ohjelma, ”RAW”. Uusi ammattipainin puraisu lajiin alkoi, kun ohjelmia esitettiin lauantaisin parhaaseen katseluaikaan. Lajin mukana Suomeen tulikin melko kova showpaini”buumi”. Tulihan sitä myös kokeiltua erinäisiä ”finishereitä” ja muita painiliikkeitä.

Innostumisen myötä ryhdyin laajentamaan lajitietoutta ammattipainista. Internetistä katselin vanhoja, legendaarisia otteluita ja ostelin Huuto.netistä eri PPV-tapahtumista tehtyjä DVD- ja VHS -tallenteita. Lukumäärää on vaikea sanoa, mutta näitä tallenteita on paljon omistuksessani. Enimmäkseen ”WrestleManioita”, jonka voi helposti sanoa olevan ammattipainin ”Super Bowl”. Lisäksi toisen ison tapahtuman ”Royal Rumblen” levyjä ja kasetteja on kertynyt matkan aikana. Vaikka ympäri maailmaa on lukuisia painiorganisaatioita, WWE pysyi minulle ainoana oikeana. Monissa ”indy” -organisaatioissa oli toki lukuisia taitavia ottelijoita (joita myöhemmin ”scoutattiin” WWE:hen mukaan), mutta niistä puuttui se amerikkalaishenkinen show-esiintyminen. Saippuaoopperamaiset juonikuviot ja tapahtumien äärimmäinen massiivisuus, vaikkapa painijan astellessa kehään tunnusmusiikin soidessa ja pyrojen paukkuessa, teki sen viimeisen vaikutuksen. Se innostus, mikä tuli tutun painijan ja suosikin tunnusmusiikin pamahtaessa soimaan. Ja kuinka yleisö räjähtää hallissa.

Tämä oli sitä todellista viihdettä!

Tuohon aikaan WWE:ssä painivat sellaiset isot nimet kuin Steve Austin ja The Rock, jälkimmäinen nykyään elokuvatähtenä paremmin tunnettu. Henkilöt olivat tulleet tutuiksi lähinnä pelien kautta, joten innostus herrojen näkemisestä ”oikeana” oli aika maagista. The Rock hyvänä esiintyjänä ja show -miehenä teki lähtemättömän vaikutuksen, ja hän on minulle tästä lähtien ollut se isoin tähti. Hänen myötä myös itsekin haaveilin ammattipainijan urasta.

”Smackdown!” ja ”RAW” osuivat SubTV:lle melko oikeaan aikaan. WWE oli ostanut toiset, nykyään entiset, painiorganisaatiot WCW:n ja ECW:n. Juonikuvioihin tämä mukautettiin tyyliin ”WWE vastaan WCW:n ja ECW:n liittoutuma”. Tämän myötä pääsin näkemään myös muita painijoita, joita ei aluksi WWE:ssä ollut.

Myöhemmin WWE:hen palasi lukuisia eläviä legendoja painimaan, sellaisia kuin ”Rowdy” Roddy Piper ja Hulk Hogan. Nimiä, jotka ovat jo 80-luvulla saaneet nimeä jopa elokuvarooleissa. Eivät ehkä entisvuosiensa tasolla. Mutta silti. Ja kun heidän lisäksi mukaan tuli itselle vielä tuolloin tuntemattomia suuruuksia, piti myös heidän kulta-aikojensa otteluita katsella netin maailmasta.

Ammattipaini mielletään näytellyksi. Sellaiseksi, missä ”ei oikeasti lyödä, ei siinä ketään satu”. Kyllähän itsekin tiedostin jo tuolloin 90-luvun alussa, että liikkeet ovat suunniteltuja ja voittaja etukäteen tiedossa. Onhan se kieltämättä ajoittain koomisen näköistä, kun toinen jää odottelemaan iskua ja itse pohtii ”tuossahan olisi hyvin ehtinyt juoksemaan karkuun”. Mutta koska ostelin näitä vanhoja tapahtumia, mieleenpainuvana on jäänyt ”WrestleMania 16:n” tikapuu -ottelu (Ladder Match). Ottelun kaikki kuusi painijaa tekevät huikean määrän riskejä, joita kukaan tavallinen tallaaja ei tekisi edes isosta rahasummasta. Tätä ottelua olen myös esittänyt lajia arvostelleille idiooteille. Ja miksipä ei? Ensi kerran ottelun nähdessäni hyppäsin sohvalta seisomaan ja pitelin päästäni kiinni: ei kukaan pysty ja voi vain tehdä tuollaisia uhrauksia! Suosittelenkin ihmisiä katsomaan ottelun ja miettimään sitä kivun määrää uudestaan ja sitä, onko kaikki kuitenkaan näyteltyä. Mutta ymmärrän, mikäli ihmisiä ei väkivalta innosta.

SubTV ilmeisesti kukkahattutätien painostamana joutui vähitellen siirtämään laatuohjelmansa huonommalle katseluajalle: myöhempään kellonaikaan esitettäväksi ja arkipäiviksi. Laji menetti katsojia, itse onneksi omistin VHS-nauhurin, johon nauhoittaa öisin esitetyt ohjelmat. Aikojen saatossa katsojaluvut ilmeisesti romahtivat täysin, jolloin SubTV:lle ei ollut enää kannattavaa ostaa WWE:n ohjelmia esitettäväksi. Ohjelman esittäminen lopetettiin vuosien 2006 – 2007 taitteessa, jolloin osa minuakin kuoli. Kirjoitin 21-vuotiaana ikiteiniangstina kirjoitelman aiheesta: Kalmari

No mutta painia vielä pystyi joissain määrin yhä seuraamaan. Mutta kuten aiemmin olen kertonut tv:n katselutottumuksistani, ei netistä jaksojen lataaminen tuntunut luontevalta vaihtoehdolta. Jaksoja kertyi koneelle, mutta ne jäi katselematta. Urheilukanavalta jonkin aikaa esitettiin ”Smackdown!ia”, mutta sekin lopetettiin.

Onneksi Eurosport tuli kuvioihin mukaan tarjoamalla viikkokoosteen WWE-maailman tapahtumista. Puolen tunnin koosteeseen ängettiin kutakuinkin viikon tärkeimmät asiat, perään tarjottiin tunnin verran pätkiä vanhoista tapahtumista ja otteluista. Lopulta tänä vuonna Eurosport ”kuoli” osaltani, kun kanava ei enää näkynyt taloudessani, enkä saa syystä tai toisesta kanavapakettia tähän asuntoon. Yritin latailla uudelleen jaksoja ja PPV -tapahtumia, mutta nekin jäivät koneelle makaamaan. Itseasiassa ovat yhä koneellani katsomatta, tv:n orja kun olen. Yhä yritän keksiä luontevaa tapaa, jollain pääsisin rakasta lajia seuraamaan.

Seuraamisen lisäksi olen päässyt hetken ”aidosti” kokemaan ammattipainia. Suomestakin löytyy ammattipainiorganisaatio Fight Club Finland (www.fightclubfinland.fi), joka soi minulle mahdollisuuden työharjoitteluun ja opinnäytetyön tekemiseen. FCF tarjosi myös mahdollisuuden päästä näkemään selostajaäänet ja painijat, joita olen kuunnellut ja joiden esiintymisen näkemisestä olen maksanut.

Pääsin muutamassa kotimaisessa tapahtumassa näkemään lajia sisältä käsin, aina kehän kokoamisesta tapahtuman päättymiseen. Ja se kehä. Kyllä se aikuisen miehen kropassa tuntuu, kun siihen tömähtää. Vaikka tiesin sen olevan melkoisen kovaa materiaalia, orastava haave ammattipainijan urasta otti kolauksen: ei meikäläisen selkä pitkässä juoksussa varmaankaan kestäisi tuhansia ja tuhansia kaatumisia/putoamisia kehän pintaan, vaikka fyysinen kunto antaisi edellytykset siihen. Puhumattakaan siitä, että kehän ulkopuolella lattialle saisi ”bodyslamin” vastaanotettavaksi. Yhtä kaikki, lajin näkeminen toiseltakin puolelta oli avartava ja hieno kokemus. Vaikka WWE:n showmaisuus ja massiivisuus puuttuu suomalaisesta painista. Ja ikävä kyllä tulee varmasti aina puuttumaankin, ammattipaini tulee tuskin koskaan ponnistamaan lapsen kengistä jääkiekkoon verrattavaksi urheiluviihteeksi Suomessa.

Mutta tosiaan, FCF:lle tein myös opinnäytetyöni. Mikä sinänsä oli suuri helpotus, motivaatio koulun suhteen oli tavattoman lopussa ja muutaman kurssin lisäksi tämä urakka oli edessä. Luultavasti yhä ponnistelisin ”opparin” kanssa, mikäli en olisi päässyt kirjoittamaan itseäni kiinnostavasta asiasta. Vaikka arvosanaan lievästi petyin, olen kuullut yllättävänkin paljon kehumisia työstäni. Työstä kuulemma on luettavissa innostus lajia kohtaan, mikä tekee lukemisenkin rennommaksi. Laji on erikoisuudessaan herättänyt mielenkiintoa lukemaan opinnäytetyötäni ja sitä on jopa käytetty esimerkkitehtävissä ja esitelmissä. Mutta onko se tuonut lajille Suomeen uusia seuraajia, sitä en tiedä. ”Oli todella mielenkiintoista lukea tällaisesta erikoisesta aiheesta, mutta tuskin lähden Helsinkiin katsomaan painia”. Tämän tyyliset kommentit ovat olleet niitä yleisimpiä, joita olen työstäni saanut kuulla. Ja itse työ on luettavissa täällä: http://publications.theseus.fi/handle/10024/24680

Wrestling - ammattipaini. Laji oli minulle läheinen ja rakas. Se on sitä edelleenkin. Ikävästi vain se on päässyt minulta unohtumaan lähes täysin viime aikoina säännöllisen tv-ohjelman puuttuessa. Tässäkin tapauksessa pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja rikollisesti ladata lähetyksiä katsottavaksi. Tai lähteä paikan päälle seuraamaan FCF:n otteita taas, kun sellainenkin olisi mahdollista Suomen maassa. Vaikka en painimaan pääsekään, niin voihan sitä, lähes kolmekymppisenä, yhä haaveilla astelevansa kehään ja illan päätteeksi nosta käsi kattoa kohden voiton merkiksi.

Eikö?




20. luukun urheiluviihde


Wrestling


http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/12/joulun-kalenteri-20-luukku.html

joulun kalenteri: 19. luukkuKeskiviikko 19.12.2012 19:58

Voisin melkeinpä väittää, että tästä eteenpäin loput asiat ovat absoluuttisesti listan parhaimmasta päästä. Kun aiemmin olin yrittänyt sekoitella tärkeitä asioita eri puolille kalenteria, toki loppua painottaen, niin nämä seuraavat ovat ne kuusi (6), mitkä rankkasin heti alussa kärkeen. Järjestys on moneen kertaan vaihtunut, enkä välttämättä edelleenkään ole varma, mikä järjestys on oikea. Mutta nyt näin joulukuussa 2012 fiilis oli tällainen.




19. KOVA


Kalmari



”Ai Kalmari vai? Se lätkämaalivahti?”

Kalmari on hieno lempinimi. Olen saanut omistaa sen nyt yli 12 (kaksitoista) vuotta. Jos jääkiekkoilu on osa identiteettiäni, on sitä myös tämä lempinimi. Jossain määrin ehkä enemmänkin.

Lähiseudulla täällä Satakunnassa, ja miksei muuallakin Suomessa, nimi ”Kalmari” on jäänyt monille hyvin muistiin. Uskoisin ainakin niin. Joku on kuullut ”Kalmarin” tehneen sitä, tai tietää ”Kalmarin” välikäden kautta. Jos minut mainitaan jossain omalla nimelläni, ei nimi ”Antti” herätä mielikuvia.

Tässäkin tapauksessa kaikki sai alkunsa jääkiekon kautta. Vuosi oli 2000, syksyinen vuodenaika ja matkasimme bussilla kauden avauspeliin Turkuun LäKin C-junnujen kanssa. Vastustajana TuTon C-junnujen kakkosjoukkue. Pelin hävisimme muistaakseni 8-1 tai 10-1, pelasin pelistä viimeisen erän päästäen kaksi maalia ja isäni oli mukana matkassa.

Aivan pelien kynnyksellä valmentajaksi oli tullut erinäistä mainetta saavuttanut ”Limppu”. Bussin takaosassa selviteltiin pelikuvioita. ”Limppu” ei tuntenut kaikkia pelaajia nimeltä ja kysyi sukunimeäni.

”Liian pitkä, sun nimi on Kalmari”. Tästä lähtien koko pelireissun joukkuekaverit puhuivat Kalmarista. Eniten kuitenkin hämmästytti se, että sunnuntaina pelatun pelin jälkeen maanantaina koulussa lähes kaikki jo kutsuivat minua Kalmariksi.

Ehkä juuri näistä lähtökohdista tuolloin 2000-luvun ensimmäisinä vuosina ”Kalmari” miellettiin nimenomaan jääkiekkomaalivahdiksi. Osaksi toki myös siksi, että vuosien varrella monet pelikaverit pysyivät samoina ja viljelivät ahkerasti ”Kalmaria”. Niin pukukoppielämässä kuin sen ulkopuolellakin. Elämään jäänyt nimi ”Kalmari” on vuosien edetessä linkittynyt myös mm. serkkuihinikin. He ovat kuulemma saaneet vastailla kysymyksiin ”ai sää oot Kalmarin serkku?”

Pääasiassa nimitystä ovat käyttäneet samaan ikäluokkaan kuuluneet ihmiset, suurinpiirtein se ikäryhmä, joiden parissa junnuvuosina pelasin kiekkoa. Eli puhutaan suunnilleen 1982 – 1989 syntyneistä. Ehkä siksi olenkin tänä vuonna hämmästellyt, kun ”Kalmari” nousi esiin liki kymmenen vuotta nuorempien uusien joukkuekavereiden parissa. Ja myös kymmenisen vuotta vanhempien joukkuekavereiden kanssa. Ja kyseessä kaksi täysin eri kiekkoporukkaa, joissa nimi nousi esiin.

”Kalmarista” on tullut minulle niin vakiintunut lempinimi, että reagoin siihen kuin oikeaan nimeeni. On ollut tilanteita kaupassa, festareilla, jääkiekko-otteluissa (katsomon puolella katsojana) ja muissa systeemeissä, missä ihmisjoukon keskeltä on huudettu ”Kalmaria” ja katseeni on kääntynyt viittoilevan käden suuntaan. Jopa työpaikassa pari tahoa käyttää kutsumanimenäni ”Kalmaria”. Ja kun asialla nyt mehustellaan, niin jopa paketti on tullut perille pelkällä tiedolla ”Kalmari, Kauttua”.

Surullista tai ei, ilman ”Kalmaria” monikaan ei tunnistaisi tahi tietäisi minusta mitään. Tai, no, niin. Tietävätkö he siltikään mitään, kuin ”se on se maalivahti”, tai ”veti SuperGooMin kahden tunnin unilla”. Nimityksestä on kuitenkin tullut minulle henkilökohtasesti läheinen, jota käytän useimmiten myös Internet -nimimerkkinäni. Festareillakin esittelen yleensä itseni ”Kalmarina”. Ja onhan se tämän blogin nimikin.



”Ei lempinimi voi olla kalenteriluukkuna”. Kylläpäs, jos on näin narsistinen ja itsekeskeinen ihminen.



19. luukun kutsumanimi


Kalmari


http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/12/joulun-kalenteri-19-luukku.html

joulun kalenteri: 18. luukkuTiistai 18.12.2012 16:27

18. KOVA



South Park





Kaikki ovat varmasti katsoneet ”South Parkia” jakson tai parikymmentä. Monet pitävät sitä hauskana, toiset taas väärällä tavalla huonona. Jälkimmäinen klaani lieneekin olevan sitä kukkahattutätien klaania. ”South Park” on oikeasti hauska.

”South Parkin” ensiesitys ajoittuu vuoteen 1997. Tuona aikana Internet oli vasta tekemässä todellista läpimurtoaan, eikä kukaan tiennyt sarjasta tuon taivaallista. Eihän tuolloin käytännössä kukaan tavallinen ihminen ymmärtänyt lataamisista. Itsekin pääsin kosketuksiin sarjan kanssa ”vasta” 1998, kun maksukanava Canal+ päätti ryhtyä esittämään lasten piirrettyä. Ja meillähän tuohon aikaan näkyi Canal+:n aikuisviihdettä sisältäneet kanavat.

Canal+ lähetti tuolloin muinoin kotiin ohjelmaoppaan, mistä pystyi näkemään tulevan kuukauden ohjelmatarjonnan, sekä kyseisenä kuukautena esitettävät uutuuselokuvat. Ohjelmaoppaan kannessa komeili kuukauden paras/suurin/odotetuin elokuva, mikä oli pakko nähdä. Sellaisia, kuin ”Independence Day”, ”Jurassic Park” ja ”Titanic”.

MUTTA EI TÄLLÄ KERTAA! Kannessa komeilikin avuttomasti piirretty tuherrus, sellainen, minkä itsekin olisin varmaankin osannut tuhertaa. Tuijotin kansilehteä ”mitä vittua nyt taas” -ilmeellä. ”Mikä helvetin South Park?” Selaan lehdestä piirrettyä käsittelevän aukeaman ja luen. ”Internet-sensaatio”, ”rajoja rikkova tv -piirretty”. Esittely ei saanut yläasteen kynnyksellä olevaa mukulaa vakuutettua.

”South Park” esitettiin tuon kuukauden loppupuolella ensimmäisen kerran. Siinä oli kolme – neljä viikkoa aikaa tuijottaa pöydän kulmalla notkuvaa piirrettyä töherrystä, missä ”Kuolema” jahtaa neljää pikkupoikaa kolmipyörällä. Ehkä niinä viikkoina mielenkiinto alkoikin heräämään, oli siis pakko katsoa kyseinen piirretty.

Canal+ ohjelmaoppaan kansi oli suunnilleen tällainen


Mitä sen jälkeen tapahtui? No... pidin piirretystä. 13-vuotiaaseen iski tavattoman lujaa äärettömän typerä huumori rajuine alapääviittauksineen ja humoristisella tavalla esitetty väkivalta (mm. Kennyn kuolema). Tuosta hetkestä eteenpäin nauhoitin jokaisen kanavalla esitetyn ”South Park” -jakson VHS-kasetille. Uskon yhä näiden kaikkien kasettien olevan tallessa.

Kyseiset VHS-kasetit on tullut vingutettua useasti läpi, milloin minkäkin takia. Ollut kipiänä ja omasta sängystä kurkkinut sarjaa, ollut tekemisen puutetta tai silkasta innostuksesta ”South Parkia” kohtaan. Vuosien mittaan ”South Parkia” en enää ole niin usein katsonut. Tarkoitan sitä, että jakson nähtyään sitä en enää VHS-kasetilta katso viidennen kerran uudestaan. Muut asiat menevät nykyään edelle ja voisin väittää löytäneeni elämää ”South Park” -maailman ulkopuolelta. Nämä VHS-kasetit on kuitenkin jääneet muistoksi sarjasta, niiden ohella myös oheistuotteita ”PlayStation” -peleistä vanhan Nokian kännykänkuoriin.



”South Park” tuli koko kansan tietoisuuteen ”vasta” vuosi sen jälkeen, kun itse olin ensimmäisen kerran sitä nähnyt: MTV 3 ryhtyi esittämään klassikkosarjaa Suomen pääkanavilla. Tuota ennen olin mm. parin kaverini kanssa tehneet äidinkielentunnilla esitelmän sarjasta, havainnollistaen esitystä klipeillä sarjasta. ”Onpas typerän näköinen, ihan paska” ja muut suomalaiseen perikuvaan kuuluivat lausunnot kaikuivat ympäri pitäjää. Tuulitakkien kahina ryhtyi kaikumaan, kun torstai-iltana MTV 3:lla esitetyn ”debyytin” jälkeen sarja oli sittenkin kaikkien mielestä aivan paras ja Kenny söpöin. ”Mitä vittua nyt taas”, ajattelin tuolloinkin. Äidinkielentunnin esityksestä taisimme kuitenkin saada melkoisen hyvän arvosanan.

”South Parkin” kulta-aika mielestäni osui nimenomaan sarjan alkuvuosiin. Tekijät Matt Stone ja Trey Parker fiksusti osasivat tähän aikaan iskeä elokuvan tästä piirretystä. Ja hyvin on elokuvakin tehty, se on onnistuneimpia ja parhaimpia animaatioita/musikaaleja/komedioita. Jopa IMDb:ssä elokuvaa arvostetaan arvosanalla 7.8. ”South Park: Bigger, Longer & Uncut” taitaa olla myös niitä harvoja leffoja, mikä on myynyt vanhan Kauttuan Kuvan salin täyteen ”Pahat pojat”- ja ”Pekko Aikamiespoika” -leffojen lisäksi. Ja koska elokuvakin teki vaikutuksen, piti myös kyseinen VHS hankkia. Ja sitäkin on katsottu niin monta kertaa, että nauha rypistelee joissakin kohtia elokuvaa.



Ajan saatossa sarja on mielestäni aikuistunut, ehkä minäkin siinä sarjan rinnalla. Pierukakkapippeli -huumori on toisinaan jäänyt vähemmälle sarjan keskittyessä ajankohtaisempiin ja nokkelaampaan huumoriin. Mutta kuten tuossa aiemmin mainitsin ”kulta-ajasta”, sarjaa ei mielestäni enää pidetä niin isona asiana. Kuitenkin, mitä nyt olen ”JIM” -kanavalta seurannut tätä sarjaa ensimmäisestä jaksosta lähtien, olen nauranut sille edelleen. Joitakin juttuja oivaltaa nyt paremmin kuin silloin liki 15 vuotta sitten. Toisaalta taas, en ehkä olekaan kasvanut henkisesti aikuiseksi ja nautin tästä typerästä huumorista.

Haittaaks se?



18. luukun lapsille suunnattu piirretty


South Park


http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/12/joulun-kalenteri-18-luukku.html