IRC-Galleria

Kalmari

Kalmari

QuakeNet: Kalmari^ (Kalm4ri)

Selaa blogimerkintöjä

lallin perkele.Sunnuntai 22.03.2015 19:05

lallin perkele
Lalli tappoi aikanaan piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä. Brutaalin murhan jälkeisenä kesänä lauma hiiriä jahtasi ja/tai ajoi Lallin Köyliöstä Harjavaltaan saakka, missä Lalli kiipesi puuhun hiiriä pakoon, josta sitten taas hän putosi Hiirijärveen ja hukkui. Ainakin joskus (ja ilmeisesti yhä) tarinaa pidettiin totena.

Mutta kuka on ollut se mulkku tyyppi, joka on seurannut Lallia ja hiiriä Köyliöstä Harjavaltaan ja nähnyt myös lallin hukkumisen? Sen sijaan, että olisi pelastanut Lallin hukkumiselta ja hiirifobialta, on tämä mulkku vain seurannut sivusta tapahtumia ja kirjannut tapahtumat ylös.

Ilmeisen hyvin kuitenkin onnistui kirjaamaan tapahtumat ylös, kun murhamies ja musofobinen tyyppi on saanut oman patsaan.


Alkuperäinen teksti blogissani: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/03/lallin-perkele.html

tänään on syntymäpäiväni.Torstai 13.11.2014 00:04

Viittauksia alkoholiin poistetaan katukuvasta, deittisivustoilta, jopa baarien nimistä. Koffin hevosia ei saa olla, munataksi on saatanasta, tuoreita yrittäjiä potkitaan päähän (mutta yrittämiseen kyllä kannustetaan) ja viski on kirosana, jonka sanomalla paha henki tulee ja vie Manalaan. Nyt sitten "lörtsykin" on ilmeisesti nimenä perseestä, että sitä ei saisi myydä sillä nimellä. Ja joku/jotkut pässit keksivät näitä aivopieruja. Ja saavat kaiken lisäksi palkkaa siitä. Aivan kuin täällä ei olisi tärkeämpiä ja oikeampia asioita hoidettavana. Sen sijaan tällaisiin tuhlataan aikaa, rahaa ja energiaa.

Risto Ulmala oli aikanaan suomalaisen kestävyysjuoksun kärkinimi. Legendan mukaan Ulmala sai aikanaan ”faniltaan” kotiin lähetettynä laatikollisen paskaa. Syynä fanin mielestä heikko juoksu arvokisoissa. (kyseessä on saattanut olla myös Peteliuksen parodioima Tommy Ekblom, varmaa tietoa ei ole)

Miten nämä liittyvät toisiinsa? Noh, jos samanlainen mielivaltainen päätäntä ylempien tasojen piireissä jatkuu, mielestäni meidän olisi kohtuullista ottaa se oma laatikko ja tehdä ”ristoulmalat”.


Se olisi oikein mainio synttärilahja se.


Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2014/11/tanaan-on-syntymapaivani.html

#risuaitaasinne #hästäägiätänneTiistai 05.08.2014 20:36

Hästääg siellä ja hästääg täällä. Some sitä ja some tätä. Aleksi Valavuori pätee urheilusta somessa, vaikka ei helvetti edes katsoisi matsia.

Niin että hei vaan teillekin. Tällä kahteen jaetulla lomallani en jaksanut mitään ”tonnin haastetta” tai vastaavaa väsätä itselleni. A) olen taas riekkunut festarilta toiselle B) nivuset ja perse on edelleen hellänä siitä 1000 kilometrin urakasta. Mutta kirjoitellaan taas, kun on jotain kirjoiteltavaakin. Niin, jotkut ovat kyselleetkin miksen ala videoblogeja (vlogeja, ”tubettamista” jne jne) tekemään, mutta en miellä sitä omakseni. Varsinkin, kun joka videoon saisin kuitenkin mukaan massiivisen kaksoisleukani.

Mutta. Somesta.

Vaikka itse olenkin jossain määrin sosiaalisen median suurkuluttaja Facebookin ja Twitterin parissa, alkaa se jossain määrin myös kyrpimään. Tai ei ehkä niinkään palvelut, mutta sen käyttäjät.

Yhdeksi perkeleen laitokseksi on noussut Instagram. Ei nyt ehkä siksi, etten Lumiaani ole saanut ladattua kunnollista/oikeaa Instagram applikaatiota, vaan ihmisten käyttötapa.

Miksi? No siksi. Siinä vaiheessa kun Facebook lopullisesti breikkasi läpi ja likimain kaikki alkoivat sitä käyttämään, alkoi ihmisiä vituttamaan joidenkin persoonien tolkuton kuvien lisääminen. ”Katso, tässä on kissani. Katso, tässä on tekemäni ruoka. Katso, tässä olen kolmen tunnin jonottamisen jälkeen saanut jenkkiläisen lafkan ylikallista kahvia/burgeria. Katso, mukulani väänsi ripulit vaippaan”. Jengi ryhtyi kiukkuiseen sävyyn kommentoimaan näitä ”ärsyttäviä” kuvia. Pahimmillaan ehkä poistettiin kavereista (kaverien poistaminen on aktiviteetti, jota tuskin tulen koskaan ymmärtämään).

Mutta mitä vittua. Sitten tuli joku Twitterin ”hästääg” -innoituksen seuraamana luomaan kuvapalvelun ”hästääg” -periaatteella. Ja ja, millaisia kuvia tänne jengi sitten lisäilee? No vittu niitä täysin samoja kuvia, mitä on vihattu toisten henkilön lisääminä Faceen. Ehkä jopa pahemmassakin mittakuvassa. Tai ei edes ”ehkä”, vaan ihan oikeasti pahemmassa mittakaavassa. ”Katso, menen tässä töihin! #työ #asfaltti #haluanhuomiota #pitäkääminuakauniinajakomeana” ja kuva jostain saatanan asfaltista ”helvetin hienolla” filtterillä. Siinä missä Facessa ehkä ylenkatsottiin itsestään puolialastomia/bodaavia kuvia, niitä kyllä tykätään tykittää nyt Instassa kaikille katsottavaksi.

”No mutta kun Instagramissa voit seurata niitä, joita haluat. Ja sua seuraa ne, jotka oikeasti haluaa seurata sua Facessa”. Anteeksi, mutta mitä vittua? Jos Facebookissa et ole halunnut seurata jotakuta, eikö häntä ole voinut lisätä rajoitettujen listalle, tai poistaa kokonaan kavereista (vaikka en kavereiden poistamista ymmärrä). ”Nii, mutta ei Instagramissa näe ne mun inhoamat Face-kaverini, jotka ei tykkää mun kuvista”. Sitten saatana ne Instagramin kuvat kuitenkin jaetaan Facessa kaikille nähtäväksi. Ja kyllä, vaikka joku tietty henkilö ei sinua seuraisi Instassa, niin pääsee hän helposti kuviasi/profiiliasi katsomaan, vaikka et itseäsi jakaisi (huomatkaa kaksoismerkitys) Facebookissa.

Ja tämä Instagram on siksi yksi iso lampaan perse, jota en ole missään vaiheessa oppinut ymmärtämään.

Silti, isona lampaan perseenä olen minäkin mennyt siihen liittymään.

Twitter on minusta käytännöllisempi. Toki, onhan minun mielestäni sekin naurettavaa, että ”ylempi luokka” (viittaan ehkä epäsuorasti joihinkin julkisuuden henkilöihin mm. politiikan parissa) hehkuttaa tätä ”nerokkaan” idean vuoksi, koska merkkimäärä on rajallinen.

Twitter (nyt tuli äidinkielenopettajan painajainen, kaksi kappaletta alkaa peräkkäin samalla sanalla) on Facen tapaan kätevä some-palvelu uutisiin. Isoissa tapahtumissa Twitter-kommentointi tietyn risuaidan alle tuo huikeaa viihdettä.Viime kevään Euroviisut, ne oli aika huikeaa settiä twiittien ansiosta. Lisäksi sillä on helppo ottaa yhteyttä ja jutella julkisuuden henkilöiden kanssa. Voisihan tämä ehkä Facessakin onnistua, jos onnistuu hahmottamaan sen oikean henkilön profiilin feikkien joukosta. Tai näin itse aavistelisin.

Mutta tässäkin on sitten tämä oma, ääliömäinen joukkonsa. Kuten ensimmäisessä kappaleessa nostinkin turkulaisen urheilumediapersoonan esiin, nämä tämänlaiset ihmiset saastuttavat omaa Twitter-tiliäni. Joka saatanan urheilulajista/tapahtumasta syötetään ”twiittiä” noin kolmen (3) minuutin välein, samalla myös vastaten muiden kommentteihn. Tai muita kommentoiden. Anteeksi, mutta missä välissä ehdit seuraamaan itse ottelua? Jos ensi syksynä alan twiittaamaan Ässien pelistä ”livenä”, rajoittuisi se täysin Liigan mainoskatkoihin ja erätaukoihin. Oikeasti. Minä olen tullut sitä peliä katsomaan, en saatana kännykän ruutua.

Sitten se toinen joukko, mikä on myöskin mouhottanut Facessa aikanaan. Siinä missä on toisten tyhmiä ja ääliömäisen lyhyitä tilapäivityksiä kirottu ja parjattu, on alettu itse suoltamaan sitä samaa paskaa. Poikkeuksena toki se hästääg -risuaita. Annanpa esimerkin:
Kalevi on tehnyt tilapäivitykset (erotan päivitykset pilkulla toisistaan) ”Onpas kiva ilta-aurinko, Huomenta, Olipas hyvää ruokaa”. Sitten ryhmä ”kingejä” naureskelee tälle päivitykselle, mutta hetkeä myöhemmin tekevät Twitterissä twiitit ”Onpas kiva ilta-aurinko #aurinko #auringonlasku #elämä, Huomenta #huomenta #aamu #virkeänätöihin, Olipas hyvää ruokaa #ruoka #lounas #pippuripihvi”.

Huomasitteko mitään eroa twiiteillä ja Kalevin tilapäivityksillä? No en minäkään. Paitsi ne iänikuiset hästäägit.

Tehkää nyt joku vielä jokin uusi massiivinen some-palvelu, että voin repiä lisää persettäni ihmisten idioottimaisuudelle.

#instagramidiootit #twitterintusinapäivittelijät #haukkukaafacemuttajakakaasinnekaikkiinstakuvatjatwiitit #miksiminäkinolennäissäpalveluissamukanaenymmärrä



Niin, minua voi tosiaan seurata näissä palveluissa:
Instagram: http://instagram.com/kalm4ri_
Twitter: https://twitter.com/Kalmari


Blogin alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2014/08/risuaitaasinne-hastaagiatanne.html

muistak sää.Torstai 01.05.2014 00:03

No hupsista saatana, mulla on näemmä joku blogikin.

Aina sitä voi selitellä, mitä on jäänyt tekemättä ja miksi. Ehkäpä siis selitänkin.

Yksityiselämässä on tapahtunut monenlaista. On ollut ylämäkeä ja alamäkeä. Jotkut asiat ottaa sen verran raskaasti, ettei jaksa kirjoittaa mitään. Sitten tulee niitä ylämäkiä (vai alamäkiä, alamäkeen on kiva hurutella fillarilla), ettei hyvästä fiiliksestä huolimatta halua kirjoittaa mitään. Tai jaksa. Tai kiinnosta. Niiden lisäksi on harrastukset, johon kylkiäisenä liitetty mukaan Armin van Buurenit, risteilyt ja muut kissanristiäiset. Kirjaimellisesti en ole kenenkään kissan ristiäisissä ollut, se nyt vain on kuulemma sanonta. Yhtä kaikki, taisin GooMin jälkitiimoilta olla jokainen viikonloppu sidottuna johonkin aktiviteettiin. Ja kun tuli pääsiäinen, halusin pari päivää olla tekemättä yhtikäs mitään. Ei töitä, ei harrastuksia, ei ”pakollisia” velvotteita alkoholinnauttimistuokiohin. Halusin niin paljon olla itsekseni tekemättä mitään, että hylkäsin jopa kutsun Tupsulan ulkoilmakonserttiin.

Mutta se siitä. Hengissä edelleen ollaan, joidenkin pettymykseksi.

Mistä sitten ajattelin liipalaapada? Tuossa on nyt ollut melkeinpä pari vuotta yksi aihe kirjoitettavana, joten ajattelin toteuttaa sen nyt.

Suomalaisen sarjakuvapiirtämisen nero (periaatteessa jopa Fingerporin edelläkävijä) Tuukka Virtaperko sen omassa blogissaan eräällä tavalla jo havainnollisti.

Miten ihmiset käsittävät numerot eri tavalla. Harmikseni en kyseistä tekstiä löytänyt, enkä jaksa elämästäni tuhlata liikaa minuutteja sen etsimiseenkään. Yritän kuitenkin parhaani mukaan havainnollistaa sen: jotkut ihmiset ajattelevat numerot kasvavana numerosarjana (1,2,3,4 jne jne), jotkut taas laatikoittain (10 on yksi käsitteensä numeroineen ”laatikkona”, 100 on yksi käsitteensä ”laatikkona”). Jos nyt muistan tämän kaiken ihan pisin vittua, niin korjatkaa toki.

Aloin tuota pohdiskelemaan ja soveltamaan yhteen toiseen ”ominaisuuteeni”. Useammin kuin kerran olen saanut kuulla, miten helvetissä voin muistaa ”sen ja sen tapahtuman ja että milloin se on tapahtunut”. Narsistisena haluan nyt jakaa tämän ilosanoman teille.

Sen sijaan, että muistaisin vuoden käsittävän yhtenä vuotena (tammi, helmi, maalis... → joulukuu), käsitän vuoden samalla tapaa kuin kouluvuoden. Tai lätkäkauden. Ts. ”minun” vuoteni alkaa elo-syyskuun aikana ja päättyy seuraavan vuoden kesään. Suunnilleen silloin, kun kesälomani on päättynyt.

Noh, miten sitten vuosilukujen muistamisen kanssa?

Kouluajat on ”helppo” muistaa, jokainen luokka kerrallaan. Vaikkakin nykyään ensimmäisestä kansakoululuokasta ei ehkä niin hirveästi ole muistikuvia. Kuitenkin.

Ensimmäinen koululuokkani oli ”kaudella” 1992-1993, toinen 1993-1994 ja niin edelleen. Näihin on sitten liitetty muut muistitapahtumat: kolmannella luokalla 1994-1995 uskaltauduin ensimmäisen kerran koulun discoihin, Ässät voitti pronssia ja Suomi maailmanmestaruuden. Viidennellä luokalla 1996-1997 Kari Takko pelasi maajoukkueessa ”World Cup” -turnauksessa (paremmin kuin Jarmo Myllys huom huom), lukion ensimmäisellä 2001-2002 WTC -tornit romahtivat ja Samppa Lajunen sai kolme olympiakultaa Salt Lake Cityn olympialaisissa.

Tällä ultimaattisella kikalla mun pitäisi olla opiskelemassa lääkäriksi, tai peräti olla jo lääkäri? No, ei ihan.

Ongelmanani on aina ollut se, että kaikenlainen ”turha” ja minua kierolla tavalla kiinnostavat asiat jää muistiin, ihan kertaalleen ja puolivahingossakin kuultuna. Pakotettuna taas ei jää mieleen paskaakaan. Ehkä siksi yritykseni päästä OKL:ään opiskelemaan jäi haaveeksi, en vain keksinyt syytä ja kiinnostavuutta, miksi sanan ”didaktiikka” historia, syntyperä ja vastaava aaseilu liittyy opettamiseen hevonvitunkaan vertaa.

Mutta esimerkiksi jääkiekko, tai urheilu ylipäätään. Kyllä ne jää mieleen. Ja esimerkiksi jotkut ryyppyreissut teinivuosilta ja aikuisiältä, vaikka joistakin laivareissuista ei 100% muistikuvaa ole. Ei ehkä edes 50% luokkaa.

Koulu-uran päättymisen jälkeen on tietyllä tapaa ollut haasteensa saada muistitapahtumat sijoittumaan oikeisiin ajanjaksoihinsa. Ehkä siinäkin oma kiekkoharrastus helpottaa asioita: 2011-2012 pelasin viimeisen kauteni KK-V:ssä ja olin HK:n myyntitoimistossa töissä, se on yksi ”kausi”. Tai sitten peilaaminen Ässien kausimenestykseen: 2012-2013 Ässät voitti mestaruuden, samaisella jaksolla kävin mm. Alpeilla.


Mikä tämän tekstin pointti loppupeleissä oli? No en helvetti itsekään oikeastaan tiedä. Kaiketi halusin vain lesoilla tavastani muistaa asioita ”oikeilta” vuosiltaan, empimättä. Ei se silti tee minusta mitään muistineroa. Edelleen unohdan välillä ottaa eväät mukaan töihin.

Tai tuoda valkoviinipullon uuden vuoden ”juhlimiseen” mukaan.

Teksti luettavissa myös blogissani: http://kalm4ri.blogspot.fi/2014/04/muistak-saa.html

joulun kalenteri vol.2: 23. luukku.Maanantai 23.12.2013 10:47

Tulikärpästen Hauta (Hotaru No Haka), 1988



Eniten ihmetyttää se fakta, että Elonetin mukaan tätä ei ole koskaan esitetty Suomen tv:ssä. Miksi, oi miksi...

”Tulikärpästen Hauta” on japanilainen, toiseen maailmansotaan sijoittuva anime-elokuva. Sinänsä jo termi ”anime” voisi pelästyttää katsomasta tätä. Turhaa sellaista on pelätä ja mm. arvostettu edesmennyt elokuvakriitikko Roger Ebert pitää tätä yhtenä parhaimmista sodanvastaisista elokuvista.

Itse elokuvassa seurataan sisarusten, teini-ikäisen pojan Seitan ja tämän pikkusiskon Satsukon, elämää ja selviytymistä sodan loppuhetkillä. Heidän äitinsä menehtyy Yhdysvaltojen pommituksen yhteydessä ja päätyvät tätinsä luo asustelemaan. Liekö sodan aiheuttama ankea ilmapiiri, mutta ajatusmaailma tädin ja nuorison välillä ei toimi ja Seitan lähtee lätkimään tädin hoivista siskonsa kanssa. Ylpeys ei anna periksi, taikka sitten nykynuorisolle tyypillinen angstaaminen astuu kuvioihin ja pilaa koko homman. Miten päin vain.

Juoni ei ehkä kuulosta ihmeelliseltä, mutta heti alussa, ensi sekunneista lähtien tuodaan ilmi hyvin oleellinen ja surullinen asia: nälkään nääntyvä Seita on viimeisillä voimillaan rautatieasemalla kerjäämässä itselleen ruokaa, kunnes väistämätön lopulta tapahtuu. Elokuva onkin siis loppupeleissä takauma, mikä johdattelee leffan alussa olevaan tilanteeseen.

Surullista, ja surullinen on elokuvakin. Ja vaikka kyseessä on sotaelokuva, se ei varsinaisesti kerro sodasta. Vaikka tarina on ns. Japanin näkökulmasta, ei USA:ta esitetä pahana mörkönä, joka aiheutti kärsimykset. Tosin, kyllähän se ne aiheutti. Kuitenkin.

”Tulikärpästen Hauta” esitettiin aikanaan elokuvateattereissa peräkkäin samaan aikaan julkaistun ”Naapurini Totoron” kanssa. Wikipedian mukaan tätä on selitetty kahdella eri syyllä: ”Naapurini Totoron” pelättiin epäonnistuvan, mutta olisi saanut katsojia ”Tulikärpästen Haudan” kautta, taikka sitten ”Tulikärpästen Hauta” olisi masentanut katsojia liikaa, että vaati ”Naapurini Totoron” kaltaisen pirteän tarinan kylkeen. Ehkä onkin hassua, että molemmat elokuvat löytyvät IMDb:n Top-250 -listalta.


Siinä missä ”Naapurini Totoroa” on esitetty Suomen tv:ssä viimeisen ~ neljän (4) vuoden aikana viisi (5) kertaa, on ”Tulikärpästen Hauta” tosiaan jäänyt nollille. ”Naapurini Totoro” on kyllä hyvänmielen elokuva ja siksi helppo katsottava, mutta joskus tekee ihan hyvää myös itkeä.

Ja siksi ”Tulikärpästen Hauta” saisi tulla mahdollisimman pian myös meidän tv-kanavilta.


IMDb arvostaa: 8,4
Kalmari arvostaa: 10


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-23-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 22. luukku.Sunnuntai 22.12.2013 15:47

Hobo With A Shotgun, 2011


Kukas se Hollannin kovin sälli olikaan? Aivan, Rutger Hauer.

Koomista tai ei, niin ”Hobo With A Shotgun” kuin myös ”Machete” olivat alunperin ”feikkitrailereita” leffakokonaisuudessa ”Grindhouse”, josta nämä kaksi traileria päätettiin tehdä kokopitkiksi elokuviksi. ”Grindhouse” taas käsitti Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin elokuvat ”Death Proof” ja ”Planet Terror”, jonka ideana taas oli olla 70-luvun c-luokan toiminta/splatter -leffojen tyylinen kokonaisuus, joita aikanaan leffateattereissa esitettiin. Ns. paskaelokuva ei yksinään olisi myynyt teatterissa tarpeeksi, niin perään esitettiin toinen paskaelokuva. Kaksi leffaa siis yhden hinnalla, joukossa toki trailereita muista paskaelokuvista. Ettäs tiedätte.

Jo leffajulistekin on huikean näköinen.

”Machete” ei suinkaan ole paskaelokuva, päinvastoin aivan huikea elokuva. Mutta sitä en tässä käsittele, koska toinen traileriksi tarkoitettu, mutta lopulta elokuvaksi jalostettu ”Hobo With A Shotgun” on jäänyt hävettävän minimaaliseen huomioon.

Rutger Hauer on, yllätys yllätys, kulkuri/pummi/luopio. Elämäntyylilleen uskollisena hän on matkustanut junalla jäniksenä uuteen kaupunkiin, uuden mahdollisuuden toivossa. Kulkuri haaveileekin omasta ”bisneksestä”: hankkimalla ruohonleikkurin hän voisi tienata sievän summan tölkkien ja pullojen keräämisen sijaan. Ongelmana vain on täysin rappioitunut ja korruptoitunut kaupunki, täynnä rikollisia ja epäkelpoja poliiseja. On siellä joku pedofiili joulupukkikin. Ja mitä Rutger Hauer päättää tehdä? Ruohonleikkurin sijaan käteen tarttuukin HAULIKKO ja ultimaattinen puhdistus voi alkaa!


”Hobo With A Shotgun” on listani ehkä täydellisen esimerkki rakastamastani elokuvatyylistä. Kieli poskella mässäiltävää menoa ja toimintaa, ilman sen syvällisempää miettimättä.

”Machete” nousi näistä kahdesta trailerista suurempaan suosioon paitsi nimekkään näyttelijäkaartin ansiosta, myös isomman budjettinsa ansiosta. ”Hobo With A Shotgun” työstettiin kolmen (3) miljoonan dollarin budjetilla, mitä voi pitää kääpiösummana ainakin ”Macheteen” verratuna, jota työstettiin yli kolme kertaa isommalla budjetilla. ”Hoboa” voikin oikeasti pitää b-luokan elokuvana.

Ja näkyyhän se elokuvasta. Erään uhrin kaulan ympärille kietaistu viemärikannon kansi väpättää kuin mikäkin kumimatto ja lavasteet ylipäätään on kotikutoisen näköisiä. Ja tiedättekö mitä: se oikeasti toimii. Ja tekee siitä juuri sen näköisen, mihin sillä on pyritty. Tehosteet ja lavasteet on oikeasti tehtyjä 70 – 80 -luvun tyyliin, eikä niihin ole ängetty nykytrendin mukaan liikaa erikoistehosteita bluescreenin edessä, lisäten tehosteita vielä n + 1:n verran.

Katsoessani ”Hobon” ensi kerran en tiennyt siitä muuta kuin sen olevan ”feikkitraileri”. Mutta se pikkupoikamainen innostus elokuvan edetessä oli jotain niin mahtavaa, että se piti katsoa melkeinpä heti uudestaan. Se innostus oli moninverroin suurempaa kuin monissa muissa 80 -luvun toiminnoissa, ja viime vuosien leffoista vain uusin ”Rambo” on päässyt lähelle sitä. Toki, ”Hobon” vaikutus on laskenut useampien katsomiskertojen myötä, mutta haavemaailmoissani se edelleen voittaa nykyiset supersankarielokuvat.


”Hoboa” olen usein suositellut kavereilleni, mutta näyttelijäkaartin nimettömyys ja ihmisten EPÄTIETOISUUS NIINKIN LOISTAVASTA KARISMASTA KUIN RUTGER HAUER on saanut aikaan vastauksia ”No mikä vitun paska toikin oikein on? En katso”. Ja se on taas saanut minut itkemään. ”Hobo” tuli jokunen aika sitten Neloselta yöaikaan ja muutamien ihmisten innostus Facebookissa tähän löytöön sai minut vihdoin itkemään onnesta.



IMDb arvostaa: 6,1
Kalmari arvostaa: 9


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-22-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 20. luukku.Perjantai 20.12.2013 13:29

Monella on mielipide siitä. Monien mielestä se on sairas. Sitä tuskin koskaan tullaan esittämään Suomen tv:ssä. Mikä se on?


A Serbian Film (Srpski Film), 2010


Toki, monihan tätä ei ole nähnyt, mutta ne jotka ovat sen nähneet, tietävät sen myös nähneensä.


”A Serbian Film” on tarina entisestä suuresta pornotähdestä Milosta (näyttelijänä Srdjan Todorovic). Leipää olisi jotenkin saatava pöytään, mutta keski-ikäinen aktidramatisoija ei oikein tunnu kiinnostavan ketään. Kuin taivaan lahjana, Milokselle tarjoutuu mahdollisuus päästä mukaan taiteellisen erotiikkaelokuvaan. Ja Miloshan suostuu, tietenkin. Aluksi hommat toimiikin kelvollisesti, kunnes touhu alkaa hiljalleen muuttumaan synkemmäksi ja sairaammaksi. Todellakin sairaammaksi.

Elokuvan on sanottu kritisoivan niin pornoteollisuutta, kuin Serbian hallitusta. Enkä ihmettele, erityisesti hallitusta kritisoidaan liiankin alleviivatusti, ihan vuorosanoissakin. Ikään kuin hallitus ”nussisi silmään”.

Vaikka porno sinänsä on ihan lystikästä seurattavaa, on se tässä sairasta. Mikä tekee siitä vielä sairaampaa? Se, että leffassa toteutettavat pornokohtaukset (no, miksi helvetiksi niitä loppupeleissä pitäisi edes kutsua) ovat oikeasti erilaisten ihmisten fantasioita ja näitä on ostettavista pimeiltä markkinoilta tai haettavissa netistä ”deep webistä” tai vastaavista paikoista. En varmaksi tiedä, enkä edes haluakaan perehtyä siihen, miten tällaista saisi käsiinsä (nimim. olen ikäväkseni törmännyt netissä sairaisiin näkyihin. ”Goatse”, anyone?). ”Snuff” -elokuvat tietyllä tapaa voisi laskea tähän kategoriaan.

Mutta jos jotain pahaa, niin miksi ei jotain hyvääkin. Onhan tämä vain elokuva. Ja elokuvanahan tämä pitää nauttia. Ei faktadokumenttina.

Jos on hiukaankaan innostunut kauhu/toimintaleffojen ”splatterista” ja/tai ”goresta”, on tämä ihan huikeutta siihen. Loppua kohden elokuvan touhu alkaa menemään sen suhteen jo niin yli, että elokuvalle alkaa jo nauramaan. Sinänsä voi kuulostaa hämmentävältä, mutta edelleen, muistakaa tämän olevan vain elokuva. Katsoo monet mukulatkin väkivaltaisia ”Pokemoneja” lauantaiaamuisin ja pelaavat ”Resident Evilin” tasoisia pelejä.

Unleash your inner beast!
IMDb tarjoaa melko surkeaa arvosanaa elokuvalle. Tiedä lopullista syytä sitten. Tai ehkä minulla onkin aavistus syyksi: elokuva on ainakin jakanut kriitikoiden arvosanat joko täysin haukkuviin tai täysin kiittäviin. Liekö arvosanan syynä sitten meidän tavallisten, tyhmien kansalaisten samansuuntaiset mielipiteet.

Jos mielentilasi kestää ”Hostelit” ja ”Saw” -sarjan, on tämä elokuva pakko nähdä. Todellakin. Pakko.


IMDb arvostaa: 5,5
Kalmari arvostaa: 8


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-20-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 17. luukku.Tiistai 17.12.2013 15:45

Silmitön Raivo (Blind Fury), 1989



Kuka on Hollannin kovin äijä? Aivan, Rutger Hauer. Samainen mies, jonka nimen joku aivan saatanan paska räppibändi on pilannut (kröhm, Ruger Hauer).


”Kuka helvetti on Rutger Hauer?” No, hän on aivan helvetin kova sälli, tunnettu mm. elokuvista ”Blade Runner”, ”Liftari” ja nykyään myös tv-sarjasta ”True Blood”. Onhan nyt näitä.

”Silmittömässä Raivossa” Rutger Hauer on Vietnamin sodan veteraani Nick Parker, joka sokeutui sodassa. Mutta se ei häntä haittaa! Vietnamissa Nick on myös saanut koulutuksen taistelemaan kävelykepin kanssa, jonka sisään on askarreltu miekka! Vittu, kyllä näin on! Aikanaan palattuaan takaisin Jenkkeihin hänen on tarkoitus etsiä inttikaverinsa Frank (jota esittää ”Lost” -sarjasta tuttu Locke), mutta mafia on kaapannut Frankin. On siis aika lähteä pelastamaan inttitoveri, mukanaan kukas muukaan kuin Frankin poika Billy.

Että näin. Elokuva on juuri täydellinen edustamaan ihannoimaani 80-luvun toimintapläjäyksiä (paitsi että *spoiler spoiler* pakollinen rakastelukohtaus uupuu). Juoni on yliampuva, toiminta on tökerön täydellistä ja vilpittömät naurunpurskahdukset kohtauksissa, joita ei todennäköisesti ole tarkoitettu hauskoiksi. Nooh, Rutger on itse sanonut tämän olleen hänen ensimmäinen komediallinen roolinsa. Uskon, tai ainakin haluan uskoa, että tämä elokuva on tehty tosissaan ”aidoksi” toimintaelokuvaksi ”Terminatorin” ja ”Robocopin” tapaan.

Jälleen kerran, aivot narikkaan ja nauttimaan täydellisyydestä. Vain Rutger Hauer voi sokeana teurastaa pahiksia kävelykeppimiekkansa kanssa. Ja se, jos mikä, on aivan vitun loistavaa!


IMDb arvostaa: 6,1
Kalmari arvostaa: 8


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-17-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 16. luukku.Maanantai 16.12.2013 15:32

Defendor, 2009



2000-luvun taitteessa alkoi supersankari/sarjakuvasankari -elokuvat vyörymään elokuvateattereihin. ”Hämähäkkimiesten” ja ”X-Menien” invaasien ansioista lähes kaikki sarjakuviin viittavat leffat menestyi. Ja menestyvät edelleen. Vuonna 2009 olikin hyvä tuupata uudenlainen sankari teattereihin.

”Defendor” ei kerro ihan tavanomaisesta supersankarista. Toki, onhan Teräsmieskin joku nobody lehtitoimittaja (jota kukaan ei koskaan osaa silmälasien ansiosta yhdistää Teräsmieheen), mutta Defendor on... erityinen. Vammainen, jälkeenjäänyt. Miten kuka häntä aina nimittääkään. Alakoululaisen tasolle jäänyt Arthur on vakuuttunut olevansa tavallisen minänsä lisäksi oikeutta puolustava sankari Defendor, joka on kehittänyt itse omat aseensa. Ja hänen on toimittava oikeuden puolesta, heikkoja puolustaen.


”Defendor” on ehkä realistisin supersankarileffa, mitä on tehty. Siinä ei mässäillä erikoistehosteilla, tai yliampuvalla juonella. Oikeastaan, tämä voisi oikeasti tapahtua, siinä missä realistisena pidetty ”Kick-Ass” kuitenkin ampuu lievästi yli (oikeasti, jet-packit ja ninjamainen pikkulikka. Elokuva on silti huikea, kuten myös jatko-osa). Pyyhältäähän Jenkeissä ties minkälaista hiihtäjää, kyllä jossakin nurkassa voi hyvinkin olla joku vierittämässä marmorikuulia nistirosvojen jalkapohjien alle.

Näyttelijöiden bongaamisesta innostuneena itseäni miellytti Woody Harrelson pääosassa. Herra katosi 90-luvun lopulla – 2000-luvun taitteessa päänäyttämöltä, jääden sivuosaroolien pariin. ”Defendor” taitaakin olla miehen suunnilleen ainoa päärooli ”Larry Flyntin” ja vastaavien jälkeen (huom huom! En laske roolia ”Zombielandissa” pääosarooliksi).

Komediaksi mainostettu, mutta pääasiassa draamana toimiva kokonaisuus on katsomisen arvoinen jokeri nykypäivän supersankarielokuvien keskellä. Aavistuksen surumielinen sankaritarina, iloisella tavalla.



IMDb arvostaa: 6,8
Kalmari arvostaa: 9


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-16-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 15. luukku.Sunnuntai 15.12.2013 13:41

Vettä Elefanteille (Water For Elephants), 2011



Robert Pattinson on tullut tunnetuksi lähinnä vamppyyrilarppauksestaan. Ihmeellistä kyllä, tyyppi on tehnyt myös oikeitakin elokuvia. Näyttelijäntaidoista voi toki olla montaa mieltä.


Elämä on sirkus. Niin on joku joskus todennut. Ja näin se on tässäkin elokuvassa. ”Vettä Elefanteille” ajoittuu sotien väliseen aikaan Amerikassa, kiertävän sirkuksen parissa. Pattinsonin esittämä Jacob hyppää pummina junan kyytiin (saatana sentään, ensin imee ihmisten veret ja sitten vielä luopioi), joka sattuukin olemaan Benzinin veljesten sirkuksen juna. Sulavalla small talkilla Jacob pääsee kiertämään ja elämään sirkuselämää, mitä nyt yrittää välillä iskeä tirehtöörin vaimoketta.

Kolmiodraamahan tämä on. Rakkauselokuvakin periaatteessa. Yleensä en näille lämpene käytännössä yhtään, mutta tämän kanssa tapahtui poikkeus. Oliko syynä sitten poikkeava paikka salarakkaussuhteelle vai näyttelijänsuoritukset, en osaa varmaksi sanoa. Näyttelijöistä voi todellakin olla montaa mieltä. Siinä missä ”Kunniattomissa Paskiaisissa” loistanut Christoph Waltz tekee jälleen hienon suorituksen, on kilpakosija Pattinson... no, hän vain on. Ei toki kuse elokuvaa, mutta ehkä liikaa ”Twilightin” haamut (vamppyyrit) kalvaa uskottavuutta.

”Vettä Elefanteille” ei ole maailman paras elokuva. Se ei ole lähimainkaan ”Titanicin” tasolla. No mutta, ei sen tarvitsekaan olla. Kuitenkin kiva ja yllättävä poikkeus.


IMDb arvostaa: 6,9
Kalmari arvostaa: 7


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-15-luukku.html