IRC-Galleria

Tuli takauma kun kuulin kyseisen kappaleen radiosta. Minun ja Estonian piti aina olla kavereita. Mutta jo nyt tuntuu kuin kaikki olisi tarkotettu maatuvaksi.
Hän oli niin kauan läheisin .. ja nyt tuntuu että etäisin.
Onko paha jos vaan lopulta unohdetaan toisemme? En haluaisi, mutta tuntuu että hän haluaa.. enkä halua häntä estää unohtamasta jos se tekee hänet onnelliseksi.
Toivoisin edes että joskus kun hän on onnellinen, hän kertoisi sen minulle.

Mutta hän ei lue edes tätä.

Myönnetään, facebook on vetänyt jo pidemmän korren. Vaikka tää päiväkirja -homma on täällä kyl mahtava.
Ja tää on selkeä ja muuta.. mut kun siellä on kaikki. Ymmärräthän?


Kuinka minusta tuli pelkkä massan mukana menijä. Hmh.

Miehen haussa pitää olla selkeät kriteerit. Nehän minulla on. Mutta kuinka sen tietää kun tapaa miehen, että se täyttää ne? Kuitenkin pitäisi tapailla ja dumpata muutama ennen kuin löytyy oikeanlainen, enkä jaksa sellaista B(. Vai tietääkö sen kun se sattuu kohdalle? Kuulostaa niin kliseiseltä sonnalta.

Tiedän varsin hyvin minkälaisiin ihastun. Renttuihin. Semmoisiiin ihanan erikoisiin millä on lävistyksiä tai hassu tukka. Niillä on omaperäiset vaatteet, maanläheisen rokahtavat tai astetta gruntimmat.
Ja niillä on outo musiikkimaku. Ne tykkää bändeistä joita en tiedä ja tietää kaikki bändit joista minä tykkään.
Ne on verbaalisesti lahjakkaita. Ne osaa kirjottaa tai kertoa asiat omalla tavallaan kivasti. Niillä on mahtava huumorintaju koska ne ymmärtää mun huumoria ja ne osaa pelleillä. Jep, joskus hyvä päivä koostuu vain joutavasta hömpöttelystä, silläkin kai on tarkoituksensa. Mutta mustalla huumorilla on rajansa. Ei siinä ole mitään hauskaa jos toinen vitsailee kissani silmien puhkomisesta.
Pitää siis olla rento.. Vaikka toisaalta ujouskin vetoaa. En halua että tyyppi on yltiösosiaalinen joka paikan höylä, tai mikään naisten naurattaja ainakaan. Itse asiassa tykkään ehkä hiukan nörteistä miehistä. Semmoisista jotka ei tehoa joka naiseen. Mun laatuisista. Omalaatuisista.
Seikkailunhalua ja toimeliaisuutta pitää olla. Inhoan urautuneita ihmisiä tai tyyppejä jotka ei innostu mistään. Yksin olen aika arka mutta jonkun toisen kanssa voisin vaikka liftata Intiaan.
Mun ihastus ei oo pysyvää jos tyyppi osoittautuu pinnalliseksi. Tyypin pitää osata jutella kaikesta; ihmissuhteista, lapsuudesta, uskonnosta ja maailmantilasta.

Mutta sitten kun tämä kaikki pitäisi liittää luotettavuuteen, vastuuntuntoisuuteen, sisukkuuteen ja sitoutumiskykyyn, menee homma hankalaksi.
Haluan hyvän isän mun tuleville lapsille.. mutta haluan myös ihastua siihen..
Haluan pakahtua rakkaudesta kunnon mieheen.

Ostin tänään digikameran. Into piukkana otin sen messiin tänne Ypäjälle ja mietin että mitä kaikkea voinkaan kuvata kun uusi kamerani mahtuu aina mukaan! (vanhempi kamerani oli järkälemäinen järjestelmäkamera, on sekin kiva mutta.. hiukan hankala).
Noh, kolmannen otoksen jälkeen se röyhkeä kapine sanoo että muisti ei riitä! WHOOOT!? Sitten tajusin että siihen pitää ERIKSEEN OSTAA MUISTIKORTTI! Miksei kukaan kertonut tästä puutteesta tälle tekniikan ihmelapselle??!
Nyt pitää vaan poistella sitä mukaa kun kuvaa jotta mahtuu edes yksi kuva vielä.
Aika masentavaa.

Mutta on pääsiäinen, siis olkaamme iloiset !

olo kuin ameeballa. tekisi mieli juosta itsensä ihimiseksi, mutta luultavasti jäisin kalan tasolle haukkomaan henkeäni tien viereen kunnes uusi loska-aalto tulisi ja työntäisi minut katuviemäriin mukanaan.

Ei ne kaikki, ei todellakaan, mutta ne epätoivoiset, persoonattomat ääliöt baareissa.
Tässä juuri vähäsen aikaa sitten vastentahtoisesti tutustuin johonkin kaverin kaveriin. Ulkonäöstä jo tiesin ettei kiinnosta, mutta tuntui että hyvien tapojen mukaisesti pitäisi seurassa jotakin sillekin tyypille puhua. Niinpä sitten avasin hedelmälliset keskustelumme.
Ensinnäkin, jos kerron missä olen työssä ja toinen kysyy heti "miks?" on epäsuosio taattu. Jos sanon että tykkään olla siellä niin eikös tule toinen samanlainen tyhmä kysymys perään. Sitten tämä tyyppi yrittää väkisinkin jatkaa takeltelevaa keskustelua aiheesta mistä hyvänsä kunhan vain kaikki huomioni keskittyisi häneen kavereideni sijaan. Se tunkee naamansa kokoajan ihan sentin päähän ja käsi liikkuu jossakin selkänojan ja niskani seutuvilla estelyistä huolimatta. Sitten se pyytää tanssimaan, ei, huono biisi, se pyytää toisen kerran, ei huono biisi taas, ja kolmannen, okei, mut kaverit tulee kanssa. Yritän pakoilla sitä tanssilattialla keskittymällä tyttökaverini seuraan, mutta kai se torvi pitää sitäkin jonain houkutusleikkinä. Kun sitten ollaan tarpeeksi kännissä, voidaan alkaa puhua jo parisuhteesta. Kun sanon ettei kiinnosta mitkään romanssit, niin se haluaa mun kanssa vakavaan suhteeseen "koska, vittu sä oot niin kaunis, vittu oikeesti" ja kun sanon etten halua nyt vakavampaa niin "ainahan sitä voi mennä kahville" ja kun sanon etten kiinnostu hänen kaltaisistaan miehistä niin "mut vittu, mä oon oikeesti kiva ja mulla on hyväpalkkanen työ ja oikeesti vittu mä kohtelisin sua ku prinsessaa". Kun vihdoin alkaa ahdistaa niin paljon että ollaan lähdössä viettämään tyttöjen iltaa muualle, kinuaa tämä säälittävä tampio vielä numeroa ja vaikken anna sitä, hän vaatii minua ottamaan omansa ja soittamaan "koska mä oon oikeesti tosi kiva ja vittu, ei meidän tarvii naimisiin mennä vaikka me kahvill käytäis, kyl mä sun vuoks tuun tuolta 50km:n päästä millon vaan, oikeesti, vittu, jooko?!" Okei, uskotaan, otan sun numeron mut en lupaa mitään (=en todellakaan soita). Moimoi, ÄLÄ HALAA MUA, heihei! Huh, päästiinpä siitä.

No, eikös seuraavana aamuna jo tule tekstaria tämän äijän numerosta hymiöjen kera. MIKÄHÄN PENTELE SAI SEN RETALEEN LUULEMAAN ETTÄ HALUAN KUULLA SIITÄ VIELÄ? JOS EN ANNA NUOMEROANI, EN HALUA MYÖSKÄÄN KUULLA TYYPISTÄ, PISTE. Yhteinen kaverimmekin varsin hyvin tiesi etten varsinaisesti pitänyt tästä urposta, mutta pitäähän kaveria auttaa niin mäessä kuin naisten pyynnissä, ja antaa tytön numero.
Siinä vaiheessa piti ryhtyä tylyksi.

Olis mukavampi olla ihan kiva mutta näköjään se tarkottaa vähän liikaa. Ollaan sitten bitch.

No, huomenna ei oo. 8lta kouluun, 2lta töihin ja 8lta kotiin. sitten syän ja katon teeveetä.

Mutta tänään.. ois tekemisiä mut ei jaksa tehdä. Ei nyt kiinnosta ommella nappia housuihin, ei liimailla valokuvia, ei viikata pyykkejä.

Kai ois ihan tervettä vain olla välillä..

Ihania arkipäivän pikku helmiä..

ja semmoisia turhanpäiväisiä pohdintoja joita miettii siivotessa.

..hetken kuullostaa siltä kuin lukisi omaa päiväkirjaansa.

(Voisko elämääni sanoa juhlaksi vaikken ikinä pääsisikään Pariisiin..?
..mitäpä jos mä pelkään turhaan.. ..)


Mitä yritän kertoa on: Putron uus levy kuullostaa kirjalta joka on pakko saada lukea.

Hyllytin tänään makeutusaineita. Sellaisen ehkä melkein kilon Hermesetas-purkin kyljessä oli jotain ohjeita "Hermesetas- leivo makeita herkkuja" tms. Hyi hitto! Sen ymmärrän että jotkut diabeetikot, etenkin vanhukset jotka eivät vieläkään tajua että rasva se pahin pirulainen on, käyttävät jotain makeutusaineita sokerin tilalla, mutta kun tietää että jotkut yrittää pysyä laihoina tai terveinä tuollasten lisäaineiden avulla! Bodarit tunkee suuhunsa kaikkee paskaa pelkästään jotta sais rasvaprosentin mahdollisimman pieneks. Tehdäämpä hyviä lettuja proteiinijauhoilla ja makeitusaineilla! Ei hyvää päivää, niillä tyypeillä ei oo varmaan makuaisti toiminut pitkään aikaan. Raukat vaan vetää jotain kemiallista naamariin kun iskee älytön makeenhimo. Tai sit ne laihduttajat jotka vetää sipsipussin lounaaks ja sit leipoo pullat Hermesetaksesta ettei liho. Nuppitutkalle pitäs laittaa koko sakki.

Olin koko viikon ollut lähdössä bileisiin, mutta sitten tuli lamaannus. Pakettiauto pelotti. Raittiinaolo megabileissä pelotti. Enkä myöskään kehtaa enää tässä iässä pyytää vanhempiani juoppokuskiksi. Se on niin teiniaikaa se. Vaikka en suoranaisesti sillloinkaan kehdannut. Ja väsytti. Sauna ja sänky houkutti. Olen vanha ja tylsä. Kaipaan vain töitä, nukkumista ja ruokaa. Ja kissaani.

Sain hänet aamuyöstä viereeni röhnöttämään ja turisemaan. Pulskistunut mokoma! Taas tuli pieni haikeus ja huono omatunto siitä kuinka luovuin hänestä. Onneksi äiti ja isä suostuivat adoptoiman hänet. Täällä hän on onnellinen.. eikä minun kanssani.. kaupungissa. Onhan se ymmärrettävää. Äiti ja isä aina jaksavat lohduttaa minua sillä kuinka Tsunami kyllä tietää kuka on äiti. Kuinka se tulee viereeni nukkumaan ja ryömii penkomaan matkalaukkuani.
"Olet rakas, tiedäthän sen?", sanon hänelle, ja toivon että äiti ja isä olisivat oikeassa.
Jyväskylässä taas sunnuntain iltapäivän hiljaisuudessa katselen mielikuvissani kun hän istuu ikkunalaudalla, silmät pyöreinä, katse valppaana, kalvakassa pakkasauringon valossa.