Mä en kernaasti ajattelis itseäni erilaisiin tilanteisiin ajautuvana ajelehtijana, elämän virrassa kelluvana ajopuuna (kuinka monta sanaa, joiden kantana on ajaa!) - ja nythän on jo tiistai, joten kukaan ei enää muistele viime perjantaita. Eihän? Joka tapauksessa viimeisten kuukausien aikana olen löytänyt itseni muutamia kertoja keskeltä kiihtynyttä, mylvivää väkijoukkoa, joka liikehtii velloen ja huutaa iskulauseita rytmikkäästi loitsuten. Eilen olin kaikessa rauhassa, ketään häiritsemättä, omista asioistani huolta pitäen, matkalla töihin (tai itse asiassa työasioissa matkalla - voiko sanoa matkalla töissä?). Seisoin Lasipalatsin ratikkapysäkillä, kun kauempaa Manskulta alkoi kantautua tuttua kiihkeää joukkosloganien toistelua ja tasatahtista jytinää. Opintotukimielenosoitus! Hieno asia, joka koskee minuakin - enää tosin periaatteen tasolla mutta kuitenkin kirvelevän läheisenä: kiitos vielä kerran, Kela! Asialleen omistautuneita opiskelijoita, jotka tuloloukustaan ovat ryömineet puolustamaan oikeuksiaan! Ja mitä teen minä? Seison edelleen paikoillani, hieman hämilläni väkimassasta, hymyillen kannustavasti ja ymmärtäen pysäkin lasiseinän läpi ja nousen tärkeänä raitiotievaunuun. Mulla on kiire töihin katsokaas. Milloin musta tuli tällainen? Mä en enää tunne maailmantuskaista, tiedostavaa itseäni. Mikä mä olen? Mikä mä kuvittelen olevani? Ja ennen kaikkea: kenen joukoissa seison?
Seuraava osuus on vanhan toistoa. Pitkästymisen uhallakin muistelen kertauksen olevan opintojen lähisukulainen, joten tärkeän asian puolesta: täältä pesee!
Mä olen oikeastaan ihan hyvä kärsimään. Näin dramaattinen luonne pitkästyy, jos ei saa aikoihin heittäytyä tunneviemäriin vellomaan ja räytyä piinallisen elämän pyörteissä. Sen sijaan mun on äärimmäisen vaikea kestää läheisten ja mulle tärkeiden ihmisten tuskaa. Haluaisin tehdä jotain, edes sanoa jotain mikä helpottais niiden oloa - siitäkin huolimatta, että tiedän varsin hyvin sanojen olevan täysin toissijaisia. Ei ole olemassa lauseita, jotka sais tehdyn tekemättömäksi, sydämen ehjäksi, arvet katoamaan. Silti haluaisin. Koska välitän.
Mulle tehdään uusi saliohjelma. Kuinka jännittävää. Tästä syystä mun työtoveri on tänään sivellyt, painellut ja tunnustellut mun kehoa eri kohdista, laittanut mut kääntyilemään, kumartumaan, paneutumaan makuulle ja kertomaan fyysisistä rajoitteistani. Tutkinnan perusteella langetettiin tuomio: mun selkä on paitsi notkolla myös pahan kerran vino ja koko keho tämän seurauksena epätasapainoinen. Jos mä olisin hevonen, mut todennäköisesti jouduttaisiin lopettamaan... Ihme kyllä en joutunut edes pahemmin tolaltani. Joku voisi kutsua tätä perusteettomaksi auktoriteettiuskoksi tai sokeaksi luottamukseksi jonkun toisen ammattitaitoa kohtaan. Musta oli vain miellyttävää puhua mun kehosta ja sen tekemisestä paremmaksi.
I don't care if monday's blue
Tuesday's grey and wednesday too
Thursday i don't care about you
It's friday i'm in love
Monday you can fall apart
Tuesday wednesday break my heart
Thursday doesn't even start
It's friday i'm in love
- The Cure
Uusimmat blogimerkinnät
- Askel täysipainoiseksi verkonkäyttäjäksi 25.11.
- Tunneksmä sut jostain? 23.11.
- Vois muuttaa esim. Karibialle. 23.11.
- Pimeä tie, mukavaa matkaa 22.11.
- Hyvä uni, parempi mieli. 22.11.
- Pukin konttiin - kokin punttiin 21.11.
- You big faux-mo! 21.11.
- Onnen pipanoita 20.11.
- It's not who you know. It's who you blow. 20.11.
- 2000 Lightyears of Darkness 19.11.
Selaa blogimerkintöjä
- ▶ 2007 (256)
-
▼
2006 (251)
- ▶ joulukuu 2006 (24)
- ▶ marraskuu 2006 (30)
- ▶ lokakuu 2006 (30)
- ▶ syyskuu 2006 (25)
- ▶ elokuu 2006 (31)
- ▶ heinäkuu 2006 (14)
- ▶ kesäkuu 2006 (20)
- ▶ toukokuu 2006 (17)
- ▶ huhtikuu 2006 (27)
- ▶ maaliskuu 2006 (16)
- ▶ helmikuu 2006 (17)