IRC-Galleria

Neumann, lähestyn sinua nyt ensimmäistä kertaa ja vasta tässä vaiheessa, kun fanitukseni aktiivinen liekki on ollut hiipuneena jo kohta kaksikymmentä vuotta. Nyt suhteessamme on sattunut jotain sellaista, jota en enää voi ohittaa pelkällä olankohautuksella ja säälivällä hymyllä: toivon, että luet tämän ajatuksella, menet itseesi ja kenties teet jatkossa jotain toisin. Elät paremmin.
Olimme eilen hyvän ystäväni, joka sivumennen huomautettuna on myöskin entinen innokas Dingo-fani, kanssa katsomassa Dingo-nimellä markkinoitua keikkaa Presidentti Clubilla. On aivan ymmärrettävää, että aika ei ole jättänyt sinunkaan ulkomuotoasi ennalleen, sinunkaan, vaikka supertähti aikanaan olitkin. Voin vielä jotenkin ymmärtää myös sen, ettei alkuperäisestä - ja siksi siitä ainoasta oikeasta - Dingosta ollut eilisessä kokoonpanossa jäljellä sinun lisäksesi ketään muuta: ihmiset kasvavat ja menevät eteenpäin elämässään, hankkivat oikeita ammatteja ja töitä, eikä puhkikulutettujen hittien veivaaminen päihtyneille varhaiskeski-ikäisille ymmärrettävästi enää innosta. Toisia.
Minun on kuitenkin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta niellä epäammattimaista käytöstäsi lavalla. Sinun, jos kenen paljon nähneenä muusikkona tulisi ymmärtää, että a) roudarit tekevät parhaansa juuri sinun hyväksesi ja teidän tulisi olla samalla puolella töitä tehdessänne. Jos roudari - tai kaksi eri roudaria - ei saa kitaraa vireeseen, syynä ei varmaankaan ole se, etteivät he osaisi työtään tai että he tahallaan haluaisivat sabotoida sinun suurta showtasi. Ja - usko tai älä! - ihmiset eivät ole tulleet keikalle kuuntelemaan nimenomaan sinun puoliakustista riffittelyäsi, eikä shown anti niitten puuttumisesta sanottavasti kärsinyt. B) Jos itse shown tähtenä huomaatkin äkisti olevasi koko pumpun musiikillisesti vähälahjaisin ja siten heikoin lenkki, sinun ei kannata paljastaa ahdinkoasi vittuilemalla bändikavereillesi mikrofoniin. Se vain paljastaa asioiden todellisen laidan jopa umpijurriselle yleisölle, kertoo omasta kypsymättömyydestäsi sekä kyvyttömyydestäsi nähdä asemaasi koko kuvassa. Ja saattaa pudottaa sinut jopa nostalgiapisteissä miinukselle entisten fanien mielissä.
Kahdenkymmenen vuoden takaiset muistot pysyisivät kauniimpina, jos niitä ei yritettäisi tekohengittää tähän päivään. Antaisit Nipa olla jo.

Ja AI NIIN! Mä törmäsin mun yhteen blogi-idoliin eilen livenä, kahdesti. Ensimmäisellä kerralla mä olin niin stunned, että jäin vain tuijottamaan Lotta Backlundia, ja luultavasti mun suukin jäi roikkumaan leukanivelen varaan tyhmän näköisenä. Lotta kuitenkin hymyili mulle ystävällisesti ja käveli ohi. Myöhemmin oltiin Kuosmiksen kanssa nojailemassa baaritiskiin ja spekuloimassa jotain tuiki tärkeää taas tapoihin kuuluen kovaan ääneen, kun Lotta tuli viereemme tilaamaan. Mä tunsin pakottavaa tarvetta selittää äskeistä omituista käytöstäni, joten kävin sanomassa sille, että en mä oikeasti ole mikään outo kyttäävä stalkkeri ja että mä vain luen sen blogia ja pidän siitä paljon. Ja totta puhuakseni mun piti mainostaa myöskin omaani sille, mutta viime tingassa jäädyin ja katkaisin lauseen sulavasti kesken. Se oli kamalan mukava, kiitti kiitoksista ja kysyi mun nimeäkin. Ja lähtiessään se vielä toivotti hauskaa iltaa. Onpa se hyvätapainen!