IRC-Galleria

... jolloin tekis vain mieli jäädä sänkyyn, maata alasti sikiöasennossa kokonaan peiton alla ja kuunnella veren kohinaa suonissa.

Puksu Pusuhuuli jättää mut tänään. Aamulla pakkailin sen kamoja valmiiksi ja mua itketti. Hirveä separaatioangsti, mulla on ollut sen kanssa niin kivaa. Se on oikeasti ehkä älykkäin ja mukavin koira tässä maailmassa. Lisäksi se on aika vitsikäs tyyppi: sen mielestä esimerkiksi koirankakka on jotain todella vulgääriä, johon tulee suhtautua hyvin varovasti ja hieman ylenkatseella. Sitten se viihtyy pitkiä aikoja itsekseen hommaillen jotain käsittämätöntä hurjan keskittyneesti kuten repimällä narulelustaan suikaleita tai jahdaten häntäänsä kiihkeästi. Eilen se nukkui ja näki unia niin sikeästi, että yhdessä vaiheessa olin jo varma että se on kuollut kun se ei hengittänyt moneen minuuttiin. Ehkä se sukelsi. Se myös osoittaa rakkauttaan hyvin fyysisesti ja ahnaasti, jakelee suukkoja hyvin kernaasti ja haluaa olla melkein koko ajan tiiviissä vartalokontaktissa. Ihana se on.

Mietinpä tässä päivänä muutamana, mikä tekee muusikosta hyvän mun mielestä. Pihvihän on siinä, että musiikin saralla kaikki on käytännössä keksitty eikä mikään ole uutta tämän pallon päällä. Niinpä tulinkin siihen tulokseen, että ratkaisevaa ei pakosti ole se, millaista musiikkia kyseinen muusikko esittää; edes tekninen taitavuus ei ole välttämätöntä vaikkakin toki korvaa miellyttävää. Oikeasti tärkeää on asenne ja karisma. Yhdentekevää äänitapettia ja sen yhdentekeviä tapettiesittäjiä on kuitenkin tämä maailma pullollaan.

Sitten toinen juttu. Eilen pohdittiin viihteen ja taiteen eroa. Olisiko se osallistuminen: taiteessa ihminen pakotetaan ajattelemaan ja haastamaan itsensä, rasittumaan hieman, kun taas viihteessä kaikki tarjoillaan valmiina. Pointtihan on viihtyminen. Tämä ainakin selittäisi sen, miksi niin monet kokevat taiteen jotenkin epämiellyttävänä ja hankalana.
Toisaalta sitten mä aloin miettiä, että ton määritelmän mukaan historiakin olisi viihdettä. Eihän historiankirjoissa ole mikään absoluuttinen totuus vaan vain jonkun näkemys siitä mitä tapahtui. Eli valmis tulkinta. Mun ystävä tosin oli sitä mieltä, että hypoteesi ontuu koska vaiva nähdään tiedonhankintavaiheessa, jolloin viihteellisyys saattaa olla hyvinkin kaukana. Ehkä näin, en tiedä. Mutta tuntui mukavalle ajatella vaihteeksi jotain abstraktia.

Tapahtui tänä aamuna Kalliossa: Nuorehko Naishenkilö kävelyttää nilkuttavaa, pahantuulista Mustaa Rakastajaa ympäri Brahenkenttää. Ratikkapysäkin kohdalla seisoo -yllätys, yllätys!- Alan Mies, naamioituneena erehdyttävästi Spurguksi.
AM: "Onko sillä tassu kipeenä?"
NN: "On sillä vähän joo."
AM: "SE PITÄÄ VIEDÄ LÄÄKÄRIIN!!"
Teki mieleni huutaa että katso peiliin mutta pidin suuni soukalla.
Auts. Painittiin äsken herra Puttosen kanssa lattialla ja nyt mulla on kyynärpäässä palovamma. Olen tänään myös pyykännyt pikkuisia jarrusukkia kahteen otteeseen - luultavasti turhaan, sillä taitavasti se oli ne riisunut tänäänkin. Tyypillistä: pois ne kyllä osataan ottaa...

Hienointa pitkiin aikoihin on uudelleen sähköpostitse auennut kanava. Joku joskus sanoi, että ihmiset jotka rakastavat kirjoittamista, kirjoittavat siksi, etteivät osaa puhua. Tässä tapauksessa se pitää paikkansa aukottomasti. Tietysti on olemassa lukuisia syitä siihen, miksi asioiden läpikäyminen kirjallisesti on niin paljon helpompaa. Kirjoitettua tekstiä voi tykönään hioa vaikka loputtomiin - ja olla sitten kuitenkin lähettämättä sitä. Kukaan ei saa koskaan tietää asioista, joita on ollut vähällä sanoa. Toisaalta keskustelukumppania ei tarvitse katsoa silmiin, vaikka puhuisi vakavia ja henkilökohtaisiakin asioita - syy, miksi myös autoa ajaessa on hirveän hyvä käydä tärkeitä keskusteluja. Silmiin katsominen on oikeasti pelottavaa: ei mua niinkään pelota se, mitä itse näen, vaan se, mitä muut mun silmistä näkevät jos osaavat katsoa.

Miksköhän sitä aina kuvittelee itse olevansa niin erityislaatuinen? Ehkä siksi että on, ainakin itselleen.

Salmiakkia. Mä haluan salmiakkia. Ja lakua.

Aikookohan tää kesä jatkua loputtomiin? Tänään oli taas ihan täydellinen sää. Kummallista miten siihenkin voi melkein kyllästyä kun sitä jatkuu pari kuukautta. Musta tulis maailman huonoin kalifornialainen, alkaisin marista sään stabiiliudesta kahden viikon jälkeen. Onko täällä aina tällasta? Ai joka päivä samaan aikaan pimeää? Miks ei oo yhtään pilveä taivaalla? Millon täällä oikein tulee talvi?

Monen asian määrä on tässä maailmassa vakio. Ainakin läskin, kännin ja rakkauden: jos toisella on enemmän, toisella on sitten vastaavasti vähemmän ja toisin päin. Rahakin kuuluu tähän ryhmään. Toivois vaan että toisinaan pöydät myös kääntyis ettei aina olis samalla lailla. Muutenkin monet asiat jotka on aina samalla lailla ei ole hyviä, tai ainakaan mielenkiintoisia. Epäsymmetrisyys ja tietynlainen vinous on kiinnostavaa.


"Hyvää yötä puiston puut ja vanha pihlaja
Hyvää yötä siili muista juoda maitoa
Hyvää yötä koppis laita jalat peiton alle
Lepää Suomenlahti uni tulee kaikkialle"
Ella ja Aleksi: Hyvää yötä

Olin jo vähän unohtanut, millaista on elää koiran kanssa. Aamulla se jäi tyytyväisenä lämpimiin lakanoihin, kun mä säntäsin suihkuun ja katseli sieltä dekadentin raukeasti silmäluomien välistä mun puuhasteluja. Mäpä olinkin juoni ja laitoin sille ruuan heti, jotta saisin sen kiinnostumaan lenkillelähdöstä: musta rakastaja on kuulemma tunnetusti hieman hidas käynnistymään. Tänä aamuna se lähti kuitenkin topakasti tepastelemaan kadulle, uudet tuoksut ja kulmat kävi ehkä masun toimintaakin paremmasta motivaattorista. Kierrettiin Karvanopan kanssa täsmälleen sama lenkki kuin aikanaan Tomppelinkin kera, kauhean nostalgista oli väistellä spurgunpissaa ja rikottuja Leijona-pulloja ja katsella aamuruskon ensi kajoa. Lisäksi pusikoissa suhisi jos jonkinmoista villieläintä joita piti luonnollisesti kuulostella korvat tötteröinä ja häntä puikkona. Kotiin päästyä se jäi tyytyväisesti puhisten sängylle köllöttämään kun lähdin sutimaan työmaalle.
Nyt mulla on koko ajan sitä ikävä, mietin että pitkästyykö se hengiltä siellä yksin ja tuleeko sille sietämätön piipihätä ja syökö se viherkasvia välipalaksi ja sairastuu kuolettavasti. Tai mitä jos naapuri piiskaa mattoja koko päivän tuuletuspartsilla niin ettei Pieni Ystävä saa nukuttua ollenkaan ja on siis uuvuksissa ja hermoraunio kun mä viimein pääsen takaisin sen luo. Tai jos se on kauhean vihainen mulle kun oon ollut niin monta tuntia poissa ja kertoo Reetalle ja itkee itsensä uneen.
Mitä luultavimminhan se nukkuu siellä autuaan tietämättömänä pahasta maailmasta ja onnellisena siitä että saa olla rauhassa.
Mutta onpa kiva mennä suoraan kotiin töistä! Aloin jo ihan vakavasti harkita oman hankkimista. Eihän se mahdotonta olis...

Kävin tänään Suomenlinnassa kokemassa taidetta. Se toinen Milonoff, oisko Juho, muistuttaa kovasti jotakin eläintä. Ehkä kettua. Lisäksi Erkki Saarela on edelleen hihityttävä, kun se aloittaa lauseen sanomalla "RAK-kaat...".
Ei mutta vakavasti, kylläpä oli. Oli kerrassaan. Pienin, nerokkain dramaturgisin ratkaisuin oli tehty vähistä tarpeista toimivaa, kerrassaan lumoavaa teatteria ja näyttelijät luonnollisesti olivat kerrankin kaikki loistokkaasti tehtävänsä tasalla. Ja tarina, sehän on juurevinta mahdollista kertomaa suoraan suomalaisuuden ytimestä, jopa siinä määrin, että valveutunut maailmankansalaissukupolven edustajakin joutui siitä herkistymään. Mustakin olis upeaa tuntea noin voimakkaasti laskiaisreessä! Mäkin haluaisin elää 1900-luvun alun agraariyhteiskunnassa! Mäkin haluaisin olla aatteen nainen, niin voimakkaasti että olisin valmis kuolemaan sen puolesta! Mäkin haluaisin olla tekemässä historiaa!
Niin se Taisto. No se vaan on. Katsokaan Koirankynnenleikkaaja jos ette usko.



Tauti pyrkii taas niskan päälle. En päästä. Taistelen sitä vastaan aseinani ouzokaakao sekä mielen lujuus.

Naiset ovat. Toisilleen, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Homomiehille. Oman kokemukseni mukaan täytyy valittaen todeta, että maine on useimmiten täysin ansaittua. Miksi?


Miksi aina puhutaan rakkaudesta maailmaa pyörittävänä voimana? Eikö kaikki tässä elämässä viime kädessä palaudukin vallankäyttöön? Kun joku on myöhässä, hän pakottaa toiset odottamaan itseään, kuluttaa siten näitten aikaa ja on hetken verran se, joka määrää. Kun joku käyttäytyy huonosti tai kohtelee muita väärin, hän pakottaa muut kiinnittämään huomiota itseensä - ohjailee näitä ja rikkoo totuttua järjestystä. Monet asiat ovat taipuneet peleiksi, joilla mitellään milloin mitäkin: kuka tietää eniten, kenen pokka kestää, kuka on paras harhauttamaan... Voittaja saa vähintään symbolista valtaa. What a fucked up world we're livin' in.

Kaikkihan muistaa mun Fuck Me -maiharit, jotka nyt viimein siis on mun? Oli kuitenkin hyvin pienestä kiinni, ettei suuri riemu vaihtunut katkeraksi pettymykseksi ja lohduttomaksi nyyhkytykseksi. Tepastelin tänään, sovittuna päivänä, tyytyväisenä sisään nimeltämainitsemattomaan Marski-loppuiseen jalkineliikkeeseen, joka sijaitsee melko tarkalleen Lönnrotinkadun ja Mannerheimintien risteyksessä. Täti tiskin takana ymmärsi asian ja kiikutti tiskille laatikon, jossa oli -tadaa!- kylläkin mustat ja pitkävartiset mutta muuten aivan vääränlaiset, rumat ja tyhmännäköiset nyörisaapikkaat. Syöksyin järkyttyneesti hyperventiloiden hyllylle, josta kauniit, ainutlaatuiset ja helvetillisen kalliit maiharini olin löytänyt: poissa! Hetken epätoivosen hyllynväliteutaroinnin seurauksena löysin kuin löysinkin kultakimpaleeni, kierosti väärälle hyllylle piilotettuina; jopa koko oli oikea. Asiaa lähemmin tutkittaessa selvisi, että myyjätätönen oli tuonut minulle sen kummempia kyselemättä Ninja Sarasalon kenkälaatikon. Onhan meillä toki muutama sama kirjain sukunimessämme, mutta hei kamoon. MÄ en ole entinen huippumalli, jolla on NOIN huono ja edelleen saatanallisen kallis kenkämaku.
Loppu - The End.


Sairasloma on aivan berberistä. Musta tuntuu koko ajan, että oon luvattomilla asioilla kun lekottelen sängyssä ja koetan estää päätäni irtoamasta säryn voimasta. Tuntuu, että pitäisi olla huomattavan paljon kipeämpi, jotta olisi OIKEASTI lupa olla poissa: herää kysymys, paljonko on kylliksi? Töihin soittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja aiheuttaa tahollani huikean selitysvyöryn, joka katkaistaan tylysti ja lyhyeen: "Hoidetaan. Koeta parantua. tuut-tuut-tuut...". Asiaa ei suinkaan auta terveyskeskuksen henkilökunta, joka luo mielestäni myrkyllisiä ja ivallisen tutkivia katseita penkillä kyyhöttävään nuhaiseen. Menisit sinäkin itseesi ja säästäisit meidän aikaa oikeasti sairaiden hoitoon, ne tuntuvat sanovat. Ai ei ole kuumetta. No en mä sulle sitten voi saikkua kirjoittaa, ne sanoo, eikä tunnu tajuavan, että toisilla ei ehkä hei nouse kuume kuin kuoleman kielissä. Tai voihan jollakulla olla keskiarvoa matalampi normaalilämpökin, jolloin muutamankin kymmennyksen nousu vaikuttaa miltei malarian lailla. Pahalle tuntuu valehdella niille että juu, oksensin melkein verta viime yönä kun yskitti niin paljon ja kuumetta oli vielä aamulla 40 ja räkä on neonvihreää ja venyvää ja minulla on itsetuhoisia ajatuksia (niin että lusikatkin olen joutunut piilottamaan, A4-arkeista puhumattakaan kun ne oikein houkuttaa viiltelemään) ja psykosomaattista ihottumaa. Lisäksi narskuttelen hampaitani unissani. Niin että saisko sitä saikkua. Ei oo ihmisen puuhaa moinen anelu.


Uusi-vanha Danko kolahti postissa tänään. Kyllä nyt on minkki minkkisellä voita molemmin puolin leipää etten sanois! En mä katsokaas huvikseni valita.

Viime yönä mä näin unta, jossa olin Robbie Williamsin konsertissa jossain pienessä ja sivistyneen näköisessä konserttisalissa. Robbien ryhtyessä vetämään encore-biisiä suurimmalla osalla yleisöstä olikin jo kiire narikoille tungeksimaan: tästä suivantuneena tähti laskeutui lavalta ja jatkoi laulamista penkkirivien väleissä samoillen. Tai samoilultahan se näytti muttei ollut suinkaan sitä, sillä herra suuntasikin askeleensa päämäärätietoisesti minun ja identifioimattoman seuralaiseni luokse. Se istui alas, otti mua kädestä ja alkoi jutella jotain. Mä muistan vain sen euforisen tunteen, joka syntyi sen läheisyydestä.

Edellisenä yönä näin unta, että sekä Ruben Stiller että Ellen Jokikunnas pyysivät tahoillaan mua silppaamaan jonkinlaista pitkää narua pitkin kerrostalon ensimmäisen kerroksen parvekkeen korkeudelle ja raportoimaan sitten parvekkeen maalauksen tasosta. Suoritin tehtävän kuuliaisesti ja mukisematta, vaikka liukkaasta köydestä olikin hieman haasteellista saada otetta. Alas laskeuduttuani tulin kysyneeksi, oliko tämä nyt joku piilokameraohjelma tai joku. Kumpikin myönsi hymyillen. Mäkin hymyilin, mutten tajunnut ensinkään, mistä kohtaa kyseinen tapahtuma olisi erityisen vitsikästä piilokameraviihdettä.

Tätä edellisenä yönä näin unta, että minä ja Jone Nikula pussailtiin hellästi.

Mun mielestä yksi tämän reilun kerhon hallinnoiman maailman suurimmista epäkohdista on se, ettei edes uniensa tähtivieraita saa valita itse.


Ihan paskaa olla kipeänä. Kummityttö sanoi tänään puhelimessa kimeällä falsettoäänellään, että "Mä odotin niin kovasti sua tänne.". Sillä on siis 5-vuotissynttäribileet, joihin mä en pääse kun olen kipeä. Sitten se ilmoitti menevänsä tutkimusmatkailemaan ja ojensi luurin äidilleen. Ehkä se vielä toipuu.

Mulla on ystävä, joka aina puhuessaan kaupan tädille tai kahvilan tarjoilijalle madaltaa ääntään kuulostaakseen uskottavalle.

Mulla on ystävä, joka ei ole koskaan värjännyt hiuksiaan ja joka ei juuri koskaan lue alle sata vuotta vanhempia kirjoja.

Mulla on ystävä, joka ei ole koskaan harrastanut irtoseksiä.

Mulla on ystävä, joka on aikuisenakin idealisti ja joka tuntee oikeita hippejä.

Mulla on ystävä, joka pelkää rakastua.
Mulla on ystävä, joka pelkää olla yksin.

Mulla on ystävä, jonka kyky keksiä vertauksia on ihan käsittämätön ja kadehdittava. Ja kulkee suvussa.

Mulla on ystävä, joka luulee, että ulkomailla elämä olis helpompaa.

Mulla on ystävä, joka ei koskaan jätä maksettua viinaa juomatta.
Mulla on ystävä, joka syö aina lautasen tyhjäksi.

Mulla on ystävä, jonka perustelut on vedenpitäviä. Ja mielikuvituksellisia. Mutta aukottomia.

Mun ystäville on yhteistä se, että niiden sydämet on puhdasta kultaa. Ne tietää, kenen puolella niiden kuuluu olla ja taistelee omiensa puolesta leijonan lailla.


Tänään junassa meidän vieressä istui tyttö, jolla oli niin kauniit ja puhdaspiirteiset kasvot, jotenkin niin herkät ja tasapainoiset etten voinut kuin ihailla. Juuri tuolta mä halusin näyttää kun olin pieni. Minkälaista mun elämä olis, jos musta olis tullut sennäköinen? Vähän sama kuin joskus syysiltaisin pohdin kun satun katsomaan ohikulkiessani jonkun asuntoon sisälle. Jos se asunto on kovin kaunis ja viihtyisän näköinen, mietin, että tuollaisessa kodissa asuvan on mahdoton olla surullinen.

Miksei vois vain tyytyä? Olla että ihan jees ja kyllä tää mulle riittää ja mitä sitä ihminen muuta tarvitsee. Miks periaatteessa ihan yksinkertaiset perusasiat voi joskus olla niin vaikeita, ettei mitään järkeä? Millasta olis, jos? Mistä tietää, milloin pitää antaa olla? Missä menee raja liian aikaisin luovuttamisen ja liian pitkään roikkumisen välillä? Miksei ihmiset ymmärrä omaa parastaan? Voispa olla edes päivän joku muu.

Kuka päättää ketkä saa onnistua?

Girls livin' on the edge of reason. Sekaisin, ne on sekaisin.

Miksi humalassa on useimmiten niin mukavaa? Ja miksi aina ensimmäinen maistuu parhaalle?

Mary J. Bligella on hienot leijonansilmät, sellaiset keltaiset.

Musta olis äärimmäisen mielenkiintoista olla viikon ajan mies.

Miten voi olla muuten kuuma mutta varpaat jääkylmät? Ulkona on +21, sisällä +25.

Aina haluis kuunnella just sitä levyä joka on jollakulla lainassa.

Kunnianhimottomana olis varmaan helpompaa. Elelis tyytyväisenä tyytyen.

Miks jotkut näyttää seksikkäille kauhtuneissa collegehousuissa ja pikeepaidassa, koko yön valvottuaan? Ja toiset ei koskaan?

Tukka kasvaa nopeammin kun sitä koettaa pitää lyhyenä. Kynnet kasvaa nopeammin kun niissä koettaa pitää rakenteita.

Onko kukaan maailman historiassa koskaan käynyt oikeasti yksillä? Siis juonut yhtä ja poistunut hyvässä järjestyksessä omaan kotiin?

Miks kumihanskat alkaa aina haista pahalle vaikka niitä käyttäis vaan puhtaissa käsissä?

Tänään on tasan viisi kuukautta mun synttäreihin. Jei.

Dear K,

autathan naista mäessä.
Olen akateemisella mittapuulla varsin kehno fennisti, mutta kuitenkin kielestäni hyvää huolta pitävä, suomesta innostunut sanaseija. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että voidakseen rikkoa sääntöjä ne pitää tuntea. Hyvin. Lisäksi olen joutunut voimakkaasti halveksimaan mielikuvituksettomia anglismien ja svetisismien viljelijöitä; puhumattakaan niistä ruojista, jotka tukkivat suomen luontaisen ilmaisuvoiman ja sulavuuden suoraan muunkielisiä fraaseja puheeseensa ymppäämällä.
Äärimmäisyydet kuitenkin ovat aina kiehtoneet minua, tämä pätee niin kieleen kuin kielenulkoiseenkin elämään. Niinpä olen järkytyksekseni saanut itseni kiinni viime päivinä seuraavankaltaisista tapahtumista:
1. Selostan ystävälleni edellisillan hippojen kulkua kutakuinkin seuraavasti: "...ja sitten niillä oli tosi heavya eyecontactia koko illan..."
2. Nainen viittoilee kadun laitaan pysäyttämästään autosta ja kysyy minulta ohjeita löytääkseen kapakan, josta en ole kuullutkaan. Minä: "Siis mä kyllä asun ihan tässä hoodseilla mutta mulla ei ole aavistustakaan missä tää paikka on."
Arvon kaikkitietäjätär, MITÄ MINULLE ON TAPAHTUMASSA?!?!?

Fuckin' confusing, man.