IRC-Galleria

Syysaamut on merkillisiä. Jotenkin kesäisin sitä ei ole itse yhtään niin herkillä, kun luonto on ollut jo monta tuntia ylhäällä. Mutta nyt, kun on vielä hämärää ja yö tuoksuu ilmassa, saattaa tuntea olonsa kovin haavoittuvaiseksi ja alttiksi kaikenlaiselle. Mikä sinänsä ei ole ollenkaan hassumpi olotila; haasteelliseksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun oikeasti pitäis olla jossain tiettyyn aikaan ja saada jotain tehdyksikin fiilistelyn sijaan.
Tiistaina päädyin kauan pähkäiltyäni lataamaan Tori Amosin Strange Little Girlsin soittimeeni työmatkalle. Vikatikki. Etenkin hypnoottisen pahaenteinen, intensiivisellä kuiskausäänellä laulettu versio '97 Bonnie & Clydestä oli saada mut täysin katatoniaan sekä eksistentiaalista lähentelevään kriisiin: töihin päästyäni olin täysin varma, että joku psykopaatti on piiloutuneena juoksumaton ja crossarin väliin. Siellä se kyyhöttää, ääntäkään päästämättä kokkiveitsi povitaskussa, kunnes mä pahaa-aavistamatta kumarrun kytkemään virtoja päälle. Sitten se hyökkää, enkä mä ehdi edes karjaista sen tärykalvoa puhki. Ti-dii-dii-dii, rosvosektori. Eikä se tietty saa mua edes hengiltä kerralla vaan joutuu ottamaan avuksi käsipainon ja ristikkäistaljan. Kauhea kohtalo. Sitten säpsin joka kerta, kun mun oma kuvajainen heijastui jostain pinnasta: miten se jo tonne ehti?!?
Tänä aamuna koetin pelata varman päälle ja päädyin Maijan uusimpaan. Eipä onnistanut senkään kanssa: ajatukset joutui jotenkin ihan kauhean kauas menneisyyteen (eli mun äidin elämään ennen mua) ja mua alkoi itkettää. En mä tajua. Voiko tästä syyttää horroreita? En kyllä haluais, koska mä en oikein ihan usko niitten valtaan, tai ainakaan niitten valtaan heittäytymiseen.

Tässä päivänä muutamana puhe kiertyi jotenkin mun muinaiseen eka-tokaluokan opeen, joka on vanhoilla päivillään ottanut ja pariutunut uudelleen ja muuttanutkin. Jotenkin kummallista ajatella, että ihminen, jolla on aikanaan ollut hyvinkin iso rooli mun päivässä ja joka on kaikin puolin ollut varsin merkittävä hahmo alle kymmenvuotiaan elämässä, ei ole moneen vuoteen ollut mun ajatuksissa hetkeäkään. Ja silti se on siellä elellyt elämäänsä, ihan muina maikkoina, ja vieläpä ilmeisen menestyksekkäästi. Kauheasti ihmisiä, menneisyydessä, tulevaisuudessa, jotka pärjää mainiosti ilman mua ja mun ajatuksia. Hitusen musertava ajatus.

Töissä on jonkinasteinen salaliitto taas käynnissä. Radiosta ei kuulu mikään muu kanava häiriöttä kuin NRJ. Eilen illalla olin ihan oikeasti valmis sekä järsimään ranteeni auki että työntämään lyijykynällä jotkut kalvot korvista rikki etten kuulis enää kahdeksatta kertaa Dixie Chicksien vihalaulua TuplaWeelle tai Pinkin itsesaastutuskehotusta.

Huomenna on vapaapäivä. Kiitos, elämälle kiitos.

Miks aina kun pitäis joka tapauksessa nousta vähintään viideltä, herää vartin yli neljä niin järkyttävään piipihätään ettei saa enää nukuttua. Jos menee piipille, herää varmasti ja nukahtaa sitten kaks minuuttia ennen kellon soittoa niin sikeesti että herääminen oikeesti vituttaa. Jos ei mene, ei kuitenkaan pysty nukkumaan enää missään asennossa.

Mun pitää tunnustaa yks juttu. Mä katsoin eilen vapaaehtoisesti melkein puoli jaksoa BB:tä. Oon vakuuttunut, että se sunnuntainen 24/7:n tuijotus sulatti jotain mun aivoissa ja nyt alan nauttia tosta älyvapaasta viihteestä. Seuraavaksi alan varmaan viettää kokonaisia päiviä leikkien sellasella lasten hakkalelulla, nakuttelen sitä nurkassa ja jokeltelen. Koetan sulloa pyöreää palikkaa neliskulmaiseen koloon. Ostan sen mandoliinin ja alan soittaa gospelia, Vie vuorille tää viesti (paitsi ettei toi ollut mun juttu vaan yhden toisen). Kenen on silloin vastuu, kysyn vaan. Joku joutuu tästä vielä pulaan.

Mä menen tänään maalle askartelemaan sushia. Tää on siis suunnitelma vielä tässä vaiheessa päivää, voi olla että päädytään äidin kanssa vain ostamaan jotain mikropopkornia ja jaffaa ja viihdytään niitten seurassa mainiosti. Koska tänään tulee mm. O.C. Harmi vaan että sen mieskin on kotona.

Tähän aikaan aamusta on kauhean haasteellista keksiä työhönmenomusaa luureihin. Ei liian raukeaa ettei ala unettaa metrossa. Ei liian rankkaa ettei sydän joudu kierroksille. Sitten toivon myös, etten törmää smurffeihin. Eihän ne liiku ennen kuutta, eihän?

Ps. Eilen mulla saattoi olla tuttuja lehdessä. Joku osaa jo laskea lihapullat, taitavaa!

"Tiedätsä sen maan missä bimbiinit nyt asuu niin tiedätsä mikä se oli ennen? Paratiisi!" -Milla 5 vuotta.
Milla halusi leikkiä koulua, "Oo sä ope niin mä oon koululaistyttö", ja mä yritin saada kuria luokkaan vaatimalla, että oppilaat viittais kun niillä on asiaa, jolloin: "Olisko susta kiva että mä tulisin sun kotiin määräilemään?". Ei olis.

Välillä sitä tuntee olevansa jossain paikassa tai seurassa aivan liian kookas, kovaääninen ja epäsopiva. Sitten tilannetta keventääkseen kertoo jonkun kainalopieruhenkisen kaskun, tekee hassuja ilmeitä osoittaakseen olevansa ihan vaaraton, ja kaataa epähuomiossa kirjahyllyn tai istahtaa jonkun lempilelun lyttyyn. Tänään onnistuin olemaan tuhoamatta mitään tai satuttamatta ketään. Mutta mä istuinkin koko ajan sängyllä ja annoin muiden puhua yhteen ääneen.

Miksi yksin bileisiin meneminen tuntuu aina niin hoopolle? Miksi usein tuntee olevansa joko liikaa tai liian vähän? Miksi unet jäävät kiertämään mielessä moneksi päiväksi? Miksi sitä kuvittelee voivansa muuttaa tiettyjä asioita, vaikka tietää ettei oikeasti voi kuitenkaan? Miksi eka bisse nousee aina suoraan punaksi poskille? Miksi mä vielä istun tässä vaikka mun pitäis olla matkalla maaseutulinjalle?

Tästä illasta tulee hitti, mä tiedän sen!

Luin tänään jostain perhelehdestä töissä jutun avioeroista. Se oli ymmärtääkseni viimeaikaisten "yllättävien" julkkiserojen motivoima ja siihen nähden koko lailla asiallisesti kirjoitettu. Siinä kummasteltiin, että miksi ihmeessä tavallisesti eroa pidetään huonona juttuna ja epäonnistumisena: tämä vei mun ajatukset artikkeliin, jonka luin joskus vuosia sitten jostain julkaisusta. Sen pointsikka meni jotenkin niin, että miksi ihmeessä eroon päättynyttä avioliittoa pidetään epäonnistuneena. Eihän hautakiveenkään kaiverreta, että tämä elämä oli epäonnistunut koska se loppui. NiinPÄ. Miks joku avioliitto olis niin pyhä sakramentti, että sitä pitäis ylläpitää kaiken uhallakin, täysin riippumatta siitä, onko siihen enää edes edellytyksiä saati tahtoa? Kun eroaminen on niin noloa ja väärin, muka. Tietysti näin naimattomana sitä on helppo jeesustella vailla käytännön kokemusta mutta noin periaatteen tasolla kuitenkin.

Toinen mikä sai mut mietteliääksi tänään oli niin sanotut hyvinvarustellut miehet. Mikähän siinä on, että ne melkein aina kuvittelee olevansa Luojan lähettämiä puuhamaita naisille - ei siis naisElle vaan naisIlle - ja varustelutasonsa ansiosta rakastajia taivaan armosta. Nämä jampat on kovin usein sitä mieltä, että heidän velvollisuutenaan on levittää rakkautta evankeliumin lailla, koska muuten heidän kykynsä ja verraton lahjansa menee hukkaan ja jää kenties täysin vaille ansaitsemaansa arvostusta. Saadakseen tämän selville ei kyseisten miesten kanssa tarvitse edes antautua yöurheilupuuhiin, monesti keskustelu riittää: aihe koetaan niin tärkeäksi, että se kyllä otetaan esiin, ennemmin tai myöhemmin. Eli: miksi isomunaiset on harvoin uskollisia tai edes parisuhdemateriaalia? Huomatkaa: en sano että kaikki ja aina enkä että ei yksikään koskaan. Mutta monet ja usein ja jotkut ja harvoin.

Mun huudseillahan on runsaasti erotiikka-alan yrityksiä jos jonkinmoisia. Eräs strippijointti on pitänyt mua jo vuosia jännityksessä, sillä niitten tapana on mainostaa päivän työläisiään ulkotaululla, jossa lukee lyhykäinen mutta kattava kuvaus kyseisestä riisujasta tyyliin "Janette, uhkeapovinen blondi" tai "Miah, upeapeppuinen sporttinen punapää"; koko työmatkan sitä aina pohtii että minkäslaista lihaa olis tänään tarjolla ja millaisia adjektiiveja tuhlattavaksi. Tänään kuitenkin taulussa luki koruttomasti "Mirella, söpöliini". Siis mitä? Mitä tarkoittaa söpöliini? Onko se alaikäinen? Muistuttaako se kenties jotain koiranpentua tai chinchillaa? Missä on kuluttajansuoja? Jos mä olisin menossa katsomaan huikeaa strippausshowta Vaasankadulle, kyllä mä haluaisin tietää tytöstä etukäteen muutakin kuin että se on jonkun mielestä söpöliini. Tai vastaavasti jos mä olisin kyseisen alan esiintyvä taiteilija, mua kyllä loukkaisi se ettei musta keksittäis mitään myyvempää luonnehdintaa katumainokseen.

I rest my case.

... jolloin tekis vain mieli jäädä sänkyyn, maata alasti sikiöasennossa kokonaan peiton alla ja kuunnella veren kohinaa suonissa.

Puksu Pusuhuuli jättää mut tänään. Aamulla pakkailin sen kamoja valmiiksi ja mua itketti. Hirveä separaatioangsti, mulla on ollut sen kanssa niin kivaa. Se on oikeasti ehkä älykkäin ja mukavin koira tässä maailmassa. Lisäksi se on aika vitsikäs tyyppi: sen mielestä esimerkiksi koirankakka on jotain todella vulgääriä, johon tulee suhtautua hyvin varovasti ja hieman ylenkatseella. Sitten se viihtyy pitkiä aikoja itsekseen hommaillen jotain käsittämätöntä hurjan keskittyneesti kuten repimällä narulelustaan suikaleita tai jahdaten häntäänsä kiihkeästi. Eilen se nukkui ja näki unia niin sikeästi, että yhdessä vaiheessa olin jo varma että se on kuollut kun se ei hengittänyt moneen minuuttiin. Ehkä se sukelsi. Se myös osoittaa rakkauttaan hyvin fyysisesti ja ahnaasti, jakelee suukkoja hyvin kernaasti ja haluaa olla melkein koko ajan tiiviissä vartalokontaktissa. Ihana se on.

Mietinpä tässä päivänä muutamana, mikä tekee muusikosta hyvän mun mielestä. Pihvihän on siinä, että musiikin saralla kaikki on käytännössä keksitty eikä mikään ole uutta tämän pallon päällä. Niinpä tulinkin siihen tulokseen, että ratkaisevaa ei pakosti ole se, millaista musiikkia kyseinen muusikko esittää; edes tekninen taitavuus ei ole välttämätöntä vaikkakin toki korvaa miellyttävää. Oikeasti tärkeää on asenne ja karisma. Yhdentekevää äänitapettia ja sen yhdentekeviä tapettiesittäjiä on kuitenkin tämä maailma pullollaan.

Sitten toinen juttu. Eilen pohdittiin viihteen ja taiteen eroa. Olisiko se osallistuminen: taiteessa ihminen pakotetaan ajattelemaan ja haastamaan itsensä, rasittumaan hieman, kun taas viihteessä kaikki tarjoillaan valmiina. Pointtihan on viihtyminen. Tämä ainakin selittäisi sen, miksi niin monet kokevat taiteen jotenkin epämiellyttävänä ja hankalana.
Toisaalta sitten mä aloin miettiä, että ton määritelmän mukaan historiakin olisi viihdettä. Eihän historiankirjoissa ole mikään absoluuttinen totuus vaan vain jonkun näkemys siitä mitä tapahtui. Eli valmis tulkinta. Mun ystävä tosin oli sitä mieltä, että hypoteesi ontuu koska vaiva nähdään tiedonhankintavaiheessa, jolloin viihteellisyys saattaa olla hyvinkin kaukana. Ehkä näin, en tiedä. Mutta tuntui mukavalle ajatella vaihteeksi jotain abstraktia.

Tapahtui tänä aamuna Kalliossa: Nuorehko Naishenkilö kävelyttää nilkuttavaa, pahantuulista Mustaa Rakastajaa ympäri Brahenkenttää. Ratikkapysäkin kohdalla seisoo -yllätys, yllätys!- Alan Mies, naamioituneena erehdyttävästi Spurguksi.
AM: "Onko sillä tassu kipeenä?"
NN: "On sillä vähän joo."
AM: "SE PITÄÄ VIEDÄ LÄÄKÄRIIN!!"
Teki mieleni huutaa että katso peiliin mutta pidin suuni soukalla.
Auts. Painittiin äsken herra Puttosen kanssa lattialla ja nyt mulla on kyynärpäässä palovamma. Olen tänään myös pyykännyt pikkuisia jarrusukkia kahteen otteeseen - luultavasti turhaan, sillä taitavasti se oli ne riisunut tänäänkin. Tyypillistä: pois ne kyllä osataan ottaa...

Hienointa pitkiin aikoihin on uudelleen sähköpostitse auennut kanava. Joku joskus sanoi, että ihmiset jotka rakastavat kirjoittamista, kirjoittavat siksi, etteivät osaa puhua. Tässä tapauksessa se pitää paikkansa aukottomasti. Tietysti on olemassa lukuisia syitä siihen, miksi asioiden läpikäyminen kirjallisesti on niin paljon helpompaa. Kirjoitettua tekstiä voi tykönään hioa vaikka loputtomiin - ja olla sitten kuitenkin lähettämättä sitä. Kukaan ei saa koskaan tietää asioista, joita on ollut vähällä sanoa. Toisaalta keskustelukumppania ei tarvitse katsoa silmiin, vaikka puhuisi vakavia ja henkilökohtaisiakin asioita - syy, miksi myös autoa ajaessa on hirveän hyvä käydä tärkeitä keskusteluja. Silmiin katsominen on oikeasti pelottavaa: ei mua niinkään pelota se, mitä itse näen, vaan se, mitä muut mun silmistä näkevät jos osaavat katsoa.

Miksköhän sitä aina kuvittelee itse olevansa niin erityislaatuinen? Ehkä siksi että on, ainakin itselleen.

Salmiakkia. Mä haluan salmiakkia. Ja lakua.

Aikookohan tää kesä jatkua loputtomiin? Tänään oli taas ihan täydellinen sää. Kummallista miten siihenkin voi melkein kyllästyä kun sitä jatkuu pari kuukautta. Musta tulis maailman huonoin kalifornialainen, alkaisin marista sään stabiiliudesta kahden viikon jälkeen. Onko täällä aina tällasta? Ai joka päivä samaan aikaan pimeää? Miks ei oo yhtään pilveä taivaalla? Millon täällä oikein tulee talvi?

Monen asian määrä on tässä maailmassa vakio. Ainakin läskin, kännin ja rakkauden: jos toisella on enemmän, toisella on sitten vastaavasti vähemmän ja toisin päin. Rahakin kuuluu tähän ryhmään. Toivois vaan että toisinaan pöydät myös kääntyis ettei aina olis samalla lailla. Muutenkin monet asiat jotka on aina samalla lailla ei ole hyviä, tai ainakaan mielenkiintoisia. Epäsymmetrisyys ja tietynlainen vinous on kiinnostavaa.


"Hyvää yötä puiston puut ja vanha pihlaja
Hyvää yötä siili muista juoda maitoa
Hyvää yötä koppis laita jalat peiton alle
Lepää Suomenlahti uni tulee kaikkialle"
Ella ja Aleksi: Hyvää yötä

Olin jo vähän unohtanut, millaista on elää koiran kanssa. Aamulla se jäi tyytyväisenä lämpimiin lakanoihin, kun mä säntäsin suihkuun ja katseli sieltä dekadentin raukeasti silmäluomien välistä mun puuhasteluja. Mäpä olinkin juoni ja laitoin sille ruuan heti, jotta saisin sen kiinnostumaan lenkillelähdöstä: musta rakastaja on kuulemma tunnetusti hieman hidas käynnistymään. Tänä aamuna se lähti kuitenkin topakasti tepastelemaan kadulle, uudet tuoksut ja kulmat kävi ehkä masun toimintaakin paremmasta motivaattorista. Kierrettiin Karvanopan kanssa täsmälleen sama lenkki kuin aikanaan Tomppelinkin kera, kauhean nostalgista oli väistellä spurgunpissaa ja rikottuja Leijona-pulloja ja katsella aamuruskon ensi kajoa. Lisäksi pusikoissa suhisi jos jonkinmoista villieläintä joita piti luonnollisesti kuulostella korvat tötteröinä ja häntä puikkona. Kotiin päästyä se jäi tyytyväisesti puhisten sängylle köllöttämään kun lähdin sutimaan työmaalle.
Nyt mulla on koko ajan sitä ikävä, mietin että pitkästyykö se hengiltä siellä yksin ja tuleeko sille sietämätön piipihätä ja syökö se viherkasvia välipalaksi ja sairastuu kuolettavasti. Tai mitä jos naapuri piiskaa mattoja koko päivän tuuletuspartsilla niin ettei Pieni Ystävä saa nukuttua ollenkaan ja on siis uuvuksissa ja hermoraunio kun mä viimein pääsen takaisin sen luo. Tai jos se on kauhean vihainen mulle kun oon ollut niin monta tuntia poissa ja kertoo Reetalle ja itkee itsensä uneen.
Mitä luultavimminhan se nukkuu siellä autuaan tietämättömänä pahasta maailmasta ja onnellisena siitä että saa olla rauhassa.
Mutta onpa kiva mennä suoraan kotiin töistä! Aloin jo ihan vakavasti harkita oman hankkimista. Eihän se mahdotonta olis...

Kävin tänään Suomenlinnassa kokemassa taidetta. Se toinen Milonoff, oisko Juho, muistuttaa kovasti jotakin eläintä. Ehkä kettua. Lisäksi Erkki Saarela on edelleen hihityttävä, kun se aloittaa lauseen sanomalla "RAK-kaat...".
Ei mutta vakavasti, kylläpä oli. Oli kerrassaan. Pienin, nerokkain dramaturgisin ratkaisuin oli tehty vähistä tarpeista toimivaa, kerrassaan lumoavaa teatteria ja näyttelijät luonnollisesti olivat kerrankin kaikki loistokkaasti tehtävänsä tasalla. Ja tarina, sehän on juurevinta mahdollista kertomaa suoraan suomalaisuuden ytimestä, jopa siinä määrin, että valveutunut maailmankansalaissukupolven edustajakin joutui siitä herkistymään. Mustakin olis upeaa tuntea noin voimakkaasti laskiaisreessä! Mäkin haluaisin elää 1900-luvun alun agraariyhteiskunnassa! Mäkin haluaisin olla aatteen nainen, niin voimakkaasti että olisin valmis kuolemaan sen puolesta! Mäkin haluaisin olla tekemässä historiaa!
Niin se Taisto. No se vaan on. Katsokaan Koirankynnenleikkaaja jos ette usko.



Tauti pyrkii taas niskan päälle. En päästä. Taistelen sitä vastaan aseinani ouzokaakao sekä mielen lujuus.

Naiset ovat. Toisilleen, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Homomiehille. Oman kokemukseni mukaan täytyy valittaen todeta, että maine on useimmiten täysin ansaittua. Miksi?


Miksi aina puhutaan rakkaudesta maailmaa pyörittävänä voimana? Eikö kaikki tässä elämässä viime kädessä palaudukin vallankäyttöön? Kun joku on myöhässä, hän pakottaa toiset odottamaan itseään, kuluttaa siten näitten aikaa ja on hetken verran se, joka määrää. Kun joku käyttäytyy huonosti tai kohtelee muita väärin, hän pakottaa muut kiinnittämään huomiota itseensä - ohjailee näitä ja rikkoo totuttua järjestystä. Monet asiat ovat taipuneet peleiksi, joilla mitellään milloin mitäkin: kuka tietää eniten, kenen pokka kestää, kuka on paras harhauttamaan... Voittaja saa vähintään symbolista valtaa. What a fucked up world we're livin' in.

Kaikkihan muistaa mun Fuck Me -maiharit, jotka nyt viimein siis on mun? Oli kuitenkin hyvin pienestä kiinni, ettei suuri riemu vaihtunut katkeraksi pettymykseksi ja lohduttomaksi nyyhkytykseksi. Tepastelin tänään, sovittuna päivänä, tyytyväisenä sisään nimeltämainitsemattomaan Marski-loppuiseen jalkineliikkeeseen, joka sijaitsee melko tarkalleen Lönnrotinkadun ja Mannerheimintien risteyksessä. Täti tiskin takana ymmärsi asian ja kiikutti tiskille laatikon, jossa oli -tadaa!- kylläkin mustat ja pitkävartiset mutta muuten aivan vääränlaiset, rumat ja tyhmännäköiset nyörisaapikkaat. Syöksyin järkyttyneesti hyperventiloiden hyllylle, josta kauniit, ainutlaatuiset ja helvetillisen kalliit maiharini olin löytänyt: poissa! Hetken epätoivosen hyllynväliteutaroinnin seurauksena löysin kuin löysinkin kultakimpaleeni, kierosti väärälle hyllylle piilotettuina; jopa koko oli oikea. Asiaa lähemmin tutkittaessa selvisi, että myyjätätönen oli tuonut minulle sen kummempia kyselemättä Ninja Sarasalon kenkälaatikon. Onhan meillä toki muutama sama kirjain sukunimessämme, mutta hei kamoon. MÄ en ole entinen huippumalli, jolla on NOIN huono ja edelleen saatanallisen kallis kenkämaku.
Loppu - The End.


Sairasloma on aivan berberistä. Musta tuntuu koko ajan, että oon luvattomilla asioilla kun lekottelen sängyssä ja koetan estää päätäni irtoamasta säryn voimasta. Tuntuu, että pitäisi olla huomattavan paljon kipeämpi, jotta olisi OIKEASTI lupa olla poissa: herää kysymys, paljonko on kylliksi? Töihin soittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja aiheuttaa tahollani huikean selitysvyöryn, joka katkaistaan tylysti ja lyhyeen: "Hoidetaan. Koeta parantua. tuut-tuut-tuut...". Asiaa ei suinkaan auta terveyskeskuksen henkilökunta, joka luo mielestäni myrkyllisiä ja ivallisen tutkivia katseita penkillä kyyhöttävään nuhaiseen. Menisit sinäkin itseesi ja säästäisit meidän aikaa oikeasti sairaiden hoitoon, ne tuntuvat sanovat. Ai ei ole kuumetta. No en mä sulle sitten voi saikkua kirjoittaa, ne sanoo, eikä tunnu tajuavan, että toisilla ei ehkä hei nouse kuume kuin kuoleman kielissä. Tai voihan jollakulla olla keskiarvoa matalampi normaalilämpökin, jolloin muutamankin kymmennyksen nousu vaikuttaa miltei malarian lailla. Pahalle tuntuu valehdella niille että juu, oksensin melkein verta viime yönä kun yskitti niin paljon ja kuumetta oli vielä aamulla 40 ja räkä on neonvihreää ja venyvää ja minulla on itsetuhoisia ajatuksia (niin että lusikatkin olen joutunut piilottamaan, A4-arkeista puhumattakaan kun ne oikein houkuttaa viiltelemään) ja psykosomaattista ihottumaa. Lisäksi narskuttelen hampaitani unissani. Niin että saisko sitä saikkua. Ei oo ihmisen puuhaa moinen anelu.


Uusi-vanha Danko kolahti postissa tänään. Kyllä nyt on minkki minkkisellä voita molemmin puolin leipää etten sanois! En mä katsokaas huvikseni valita.