IRC-Galleria

Viime viikolla sain verensyöksyn ja raivoihottumaa joka ikinen kerta, kun liikuin metron liukuportaissa. Seinille oli heitetty pareittain uutuuslevyjen mainoksia: Beyoncé vs. Justin. Hiisi vie, B pousaa kuvissa erehdyttävästi barbieta muistuttavin ilmein, tiukassa kalanpyrstötyyppisessä pitkässä hameessa, tukka nutturalla, huulet törröllä ja kädet selän takana. Vaaraton objekti! Kesykissa! Kädetön merenneito! Sovinnainen tukkajumala! Viereisessä jullarissa Justin on sijoitettu dynaamisesti kuvan oikeaan laitaan, polkemaan jalallaan peilipalloa tuusan paskaksi riemukas kolttosilme kasvoillaan. Leikkisä! Aikaansaava! Veikeällä tavalla kuriton! Poikamainen, mutta turvallisella tavalla kapinallinen! Ai ETTÄ pisti vihaksi. Missä on Independent Women silloin kun niitä tarvitaan? Tuo poika ei kyllä ole kyyneleitä nähnytkään, puhumattakaan että olisi vuodattanut niitä joellisen.

Toinen juttu. Anna-lehdessä oli lyhykäinen haastattelu Viivi Avellánista sen uunituoreen kirjan tiimoilta (kyllä, Viivi "vaikka olenkin viettänyt tiiviissä parisuhteessa lähes koko aikuisikäni, olen silti henkisesti ikisinkku ja sitä paitsi tunnen monta sinkkua joten olen täysin kvalifioitu" Avellán on julkaissut jonkun Sinkkunaisen käsikirja -tyyppisen ratkaisun. Joko joku haukottelee?): vaikka mä en sitä naista juuri siedä itsekään, oli hyvin täpärällä etten lähettänyt lehden toimitukseen kitkerää lukijapalautetta. Jos toimittajan ennakkoasenne on, että Viivi on bimbo blondi, jolla ei ole itsekunnioitusta eikä vaaleiden hiustensa lisäksi paljon mitään muitakaan avuja, se on ihan ok ja sen oma asia. Jos kyseinen (nais)toimittaja ei saa pidettyä itseään kurissa vaan tuo ivaansa julki käsittääkseni neutraaliksi tarkoitetussa jutussa esim. kursivoimalla Viivin "sinkkusanastoa" (tyyliin kuohujuoma, deittailla) ja tekemällä vinosti hymyileviä havaintoja yhdentekevistä asioista ála Mattiesko, on se mielestäni vain ammattitaidon puutetta. Nainen on naiselle susi. Tai ainakin susikoira.

Oli mulla vielä jotain muutakin, mutta en mä sitä enää muista. Ehkä se ei ollut tärkeää. Kylläpä kiihdyin taas, huh.

Miks kaikki asiat on yöllä aivan toisin? Värit katoaa. Peiliin ei uskalla katsoa. Äänet kuuluu eri tavoin, joko hirveen pehmeinä ja pumpuliin kiedottuina, tai sitten luonnottoman terävinä ja kovina. Tuoksut on helpompi aistia, niin hyvässä kuin pahassakin. Ajatukset on joko valtavan luovia tai hirveän häiritseviä. Jotenkin asioiden mittasuhteet menee myös hämmentävästi uusiksi: todellisuuden kanssa sillä ei ole enää mitään tekemistä. Oikeastaan yöt on aika hienoja juttuja. Voikohan sitä olla sekä aamu- että yöihminen vai onko pakko valita vain toinen?

Piru periköön Welhon ja sen asiakaspalvelun. Viime sunnuntaina nettiliittymä otti omaa lomaa eikä suostunut käyttäytymään ollenkaan. Kostoksi soitin kyseisen firman päivystysnumeroon ja tilasin huollon keskiviikkoaamuksi kello kahdeksan. Hauks. Samana iltana verkko ottikin taas lusikan kauniiseen käteen ja alkoi toimia moitteetta: koko maanantain soitin peruakseni huoltoajan. Linjat tukotti niin etten päässyt edes jonottamaan, joten laitoin sähköpostia asiasta. Eilen aamulla, hyvin katkonaisen ja puheliaan yön jälkeen ovisummeri soi kahdeksalta poikkaisten mun mukavan poniunen. Lohduttaudun sillä, että ei se huoltomieskään takuulla iloinen ollut kun raakuin sinne summeriin ettei sitä tarvita. Takuusti päivän eka keikka, sekin olis saanut nukkua tunnin pidempään.

Niin se poniuni. Siinä joku sellanen sievä pieni kimo poni, jonka kylkeen oli maalattu punaisia tulppaaneita, tuli mun luo ja nojas päätään mun olkapäähän silleen hurjan tiiviisti ja luottavaisesti. Sitä pelotti joku juttu, mutta en ehtinyt selvittää, mikä. Tuntui silti kivalle, kun sai koskea heppaa. Pitäisköhän mun alkaa taas käydä tallilla?

Mä tulin tänään hurjan pienistä jutuista hurjan onnelliseksi. Itseleivotusta ja hyvässä seurassa nautitusta omenapiirakasta. Tekstiviesteistä. Kynttilöistä. Mukavista ihmisistä. Nauramisesta. Kaikki on hetken aika jees.


Olen havainnut erään asian. Mähän keräilen hienoja lauseita ja katkelmia kirjoista itselleni vihkoon, sitten luen niitä jälkikäteen ja muistan, mistä missäkin kirjassa milloinkin on ollut kyse ja mikä niissä on juuri mua puhutellut. Jännittävää kuitenkin on, että fantastisten kirjailijoitten fantastisista kirjoista on usein hankala irrottaa yksittäistä briljanttia oivallusta, lausetta tai kappaletta: ne ovat kokonaisuuksia ja sellaisina niin lähellä täydellisyyttä kuin ihminen pääsee. Sen sijaan hitusen yhdentekevät kirjat, sellaiset helposti sulavat ja muistijälkiä jättämättömät sisältävät monesti yksittäisiä upeita kiteymiä ja kauniita lauseita.
Taas kerran poikkeuksena on mainittava Pirkko Saisio: "Minä tiedän, että minun ja onnen välissä on vain kaksi estettä: sattuma ja minä itse. Sattumalle en voi mitään, enkä itselleni, mutta molempiin yritän vaikuttaa." (Voimattomuus); "Iho, jota ei ole kosketettu kuukausiin, tuntuu kipeältä, niin kuin sitä olisi hyväilty liikaa." (Vastavalo); "Pitää hengittää rauhassa, istua paikallaan ja juoda hyvät kahvit, kun ei tiedä miksi rakastaa niin paljon, että vihaa koko ajan." (Punainen erokirja). ´
No okei. Nyt kun aloin kaivaa muistiani, löysin monia muitakin upeiden kirjailijoiden miltei täydellisiä lauseita. "Elämä on pelkkää tuoksujen vaihtoa." (Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies); "Eikö ihmisen ole parempi vaikka itkeä koko elämänsä kuin mennä virran mukana?" (Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia); "Me muutumme tarinoiksi, joita kerromme itsestämme." & "Tahdo vimmatummin sitä mitä tahdot. Ole vaikeampi ja vaativampi. Muuten et ikinä luo elämää, jolla on sinulle käyttöä." (Michael Cunningham: Koti maailman laidalla); "- - ajattelen kuinka kauniilta kaksi kuppia pöydällä voivatkaan näyttää." (Jon McGregor: Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää); "Miten kertoa pimeimmistä hetkistään, jotka ovat samalla myös kauneimpia?" (Simo Halinen: Idänsydänsimpukka) ja vielä: "Ja sanathan ovat valssimylly, jolla tunnetta venytetään." (Gustave Flaubert: Rouva Bovary). Loputtomiin.
Niin ja tuo otsikko, se on Juha Itkosta. Joka on loistava.

Mistä kertoo se, että mä rakastan siteeraamista?

Ahdistaa. Surettaa. Olispa kiva jos elämä olis kerrankin mennyt vaivatta putkeen eikä kellekään olis tullut paha mieli. Mistä johtuu, että joillekin kaikki tuntuu onnistuvan? Uutta suoneen kun vanha kuolee ja silleen, kaikilla elämän aloilla. Ja sitten on niitä, jotka ei pääse kävelemään edes makkarista keittiöön kolhimatta itseään pöydän kulmaan ja kattolamppuun. Parhaina päivinä ne myös kompastuu matonhapsuihin ja saa suunsa täyteen villakoiria.
Raivoa mä osaan käsitellä, mä tiedän monta hienoa tapaa purkaa energiaa vahingoittamatta ketään, saattaa ajatukset muualle ja väsyttää itsensä niin ettei jaksa enää kiehua. Mutta mitä jos ei tee mieli rähjätä? Jos haluais olla vaan hiljaa, paikallaan niin ettei rikkois enää mitään enempää.

Pyörryttääkin.



"It's gonna be a long time to love
It's gonna take a lot to hold on
It's gonna be a long way to happy"
- Pink

Mä olin lauantai-iltana todistamassa, miten historia syntyy. Ensin oli vain todella monta mustaamaijaa Hesarilla, sitten pari paloautoa Edarilla ja lopulta käsittämätön määrä mellakkapoliiseja Kiasman edessä. Ja tuttuja ampparissa. Hetken aikaa oli varsin kansainvälinen ja myös aavistuksen levoton olo. Onneksi oli turvallista seuraa.

Ja tämä kaikki vain siksi, että alla mina vänner hade sprutdiarrhé. Sattumalta. Enkä päässyt elokuviin.

Mä olen viime päivinä viettänyt enemmän aikaa ulkosalla kuin vuosiin. Helsinki on ihan oikeasti kovin kaunis tähän aikaan vuodesta, kun illat pimenee ja keinovalot sytytetään. Miksköhän musta tuntui monen vuoden ajan hoopolle käydä kävelyllä ilman koiraa? Nyt mä olen päässyt siitä yli. Kävely taitaakin olla ihan hyvä harrastus.

Mä myös keksin pari muutakin juttua mitä voi tehdä viikonloppuna, jos ei juo viinaa. Voi käydä kiipeilemässä ja keinumassa leikkipuistossa. Voi katsoa nauhoittamiaan sarjoja VHS:iltä ja elokuvia DVD:ltä. Voi käydä jumpalla ja lenkillä. Voi nukkua päikkäreitä ja pitkiä yöunia, ainakin noin teoriassa. Voi syödä feikkikiinalaista sängyssä ja haaveilla jätskistä. Voi eksyä ja löytää reitin uudestaan.

Viikonlopun satona korjattiin muun muassa hedelmä nimeltä mangomeloni. Ja eilen löytyi mandoliinikauppa.

Kauheasti jännittää. Olispa jo ens viikko. Tai ei sittenkään. Olispa vielä viime viikko. Miksei aika pysähdy kivoihin hetkiin? Miks aina pitää olla juonenkäänteitä ja koukkuja? Miks aina ja miksei koskaan? Miks?

Jotkut asiat tässä maailmassa vaan eivät muutu. Koskaan. Eikä hopeaa muuten todellakaan voiteta.

Mut yritettiin yliajaa kahdesti työmatkalla. Saman auton toimesta. Toisella kerralla olin suojatiellä, toisella kerralla jalkakäytävällä. Ainoa mikä nyt kismittää, on etten saanut lataistua superstarin kuvaa sen tyhmän kuormurin kylkeen. Pikku sabotaashi virkistää kummasti aamutuimaan.
Näin myös kuolevan oravan. Se ei siis vielä ollut vainaa, vaan näytti koppakuoriaiselta jonka joku on kääntänyt katolleen ja joka ei pääse ylös. Ahdistuin valtavasti, eikä yhtään auttanut vaikka yritin ajatella luonnon kiertokulkua: että jos tuo orava olisi kuolemaisillaan keskellä metsää missä kukaan ei sitä näkisi, ei se kärsisi yhtään vähemmän mutta mulla olisi parempi mieli. Että oravat on oikeasti varkaita ja murhaajia ja syö aamiaiseksi pikkulintujen munia ja poikasia ja säksättää ärsyttävästi ja vetää kaikki lintujen talviruuat lintulaudoilta. Että Muumikirjoissakin se orava kuoli vain vähän, siinä pakkasessa, ja oliko se Tuutikki vai kuka kun sanoi että nyt siitä tulee maata jossa muut elävät kasvaa ja ettei se oikeastaan ole niin surullista kun tarkemmin ajattelee. Mutta oli se. Enkä mä voinut tehdä sen hyväksi mitään.

Viime yönä mä oikeasti nukuin kellon ympäri. Aina silloin, kun on päättänyt mennä varhain nukkumaan ja kerrankin saanut jopa nukahdettua, puhelin on elämöinyt hulluna ja tulvii puheluita ja tekstareita kun sitten viimein koittaa aamu ja ylösnousemus. Koska takuusti jos olisin sinnitellyt väkipakolla hereillä puolilleöin, ei luuri olis päästänyt ääntäkään.

Miten sitä voi viikossa elää elämäänsä niin paljon eteenpäin? Niin että alitajuisesti on jättänyt monia asioita taakseen ja aloittanut uusia, ja kun sieltä kuvitteellisesta menneisyydestä sitten joku ihminen ottaa yhteyttä todelliseen nykyisyyteen, sitä joutuu oikein miettimään suhtautumistapaa ja tunnetilaa, jolla yhteydenotto tulisi palkita. Että pidänkö mä edes tästä ihmisestä? Miten se nyt kaikkien näiden tapahtumien ja kuluneen ajan jälkeen yhtäkkiä mut muisti? Mitä mä olinkaan sanomassa?

Mulla on äkisti kovin haikea ja surumielinen olo. Ei-minkään vuoksi. Mä olen nähnyt tänään monta hyvää ystävää, joista yksi on palannut melko vastikään pitkältä matkalta ja toinen juuri lähdössä sellaiselle. Ehkä siksi, maailma muuttuu, ihmiset matkustaa - mitä mulle tapahtuu. Oikeasti kun miettii elämäänsä vaikkapa vuoden päähän taaksepäin, ei ole tunnistaa sitä ihmistä joka silloin kutsui itseään mun nimellä. Puhumattakaan kaukaisista ajoista, kuten siitä päivästä jolloin mä muutin tähän asuntoon. Se oli ihan oikeasti kokonaan eri aikakautta, ei vain henkilökohtaisesti vaan myös yhteiskunnallisesti: Suomeen ei vielä ollut valittu naispresidenttiä. Tosi-tv ei vielä ollut lyönyt itseään läpi. Digikanavista puhuivat vain harvat. Tuplatornit olivat vielä olemassa. Mun isoäiti eli vielä. Mä en ollut koskaan käynyt Alppipuistossa tai Porthaniassa. Mulla oli vielä koira. Mä olin monin tavoin paljon naiivimpi, viattomampi, tyhmempi. Mä en ollut vielä koskaan poistunut tästä maanosasta. Mä en olis osannut aavistaakaan, missä oon tänään ja kenen kanssa. Ja ennen kaikkea, miksi.

Syysaamut on merkillisiä. Jotenkin kesäisin sitä ei ole itse yhtään niin herkillä, kun luonto on ollut jo monta tuntia ylhäällä. Mutta nyt, kun on vielä hämärää ja yö tuoksuu ilmassa, saattaa tuntea olonsa kovin haavoittuvaiseksi ja alttiksi kaikenlaiselle. Mikä sinänsä ei ole ollenkaan hassumpi olotila; haasteelliseksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun oikeasti pitäis olla jossain tiettyyn aikaan ja saada jotain tehdyksikin fiilistelyn sijaan.
Tiistaina päädyin kauan pähkäiltyäni lataamaan Tori Amosin Strange Little Girlsin soittimeeni työmatkalle. Vikatikki. Etenkin hypnoottisen pahaenteinen, intensiivisellä kuiskausäänellä laulettu versio '97 Bonnie & Clydestä oli saada mut täysin katatoniaan sekä eksistentiaalista lähentelevään kriisiin: töihin päästyäni olin täysin varma, että joku psykopaatti on piiloutuneena juoksumaton ja crossarin väliin. Siellä se kyyhöttää, ääntäkään päästämättä kokkiveitsi povitaskussa, kunnes mä pahaa-aavistamatta kumarrun kytkemään virtoja päälle. Sitten se hyökkää, enkä mä ehdi edes karjaista sen tärykalvoa puhki. Ti-dii-dii-dii, rosvosektori. Eikä se tietty saa mua edes hengiltä kerralla vaan joutuu ottamaan avuksi käsipainon ja ristikkäistaljan. Kauhea kohtalo. Sitten säpsin joka kerta, kun mun oma kuvajainen heijastui jostain pinnasta: miten se jo tonne ehti?!?
Tänä aamuna koetin pelata varman päälle ja päädyin Maijan uusimpaan. Eipä onnistanut senkään kanssa: ajatukset joutui jotenkin ihan kauhean kauas menneisyyteen (eli mun äidin elämään ennen mua) ja mua alkoi itkettää. En mä tajua. Voiko tästä syyttää horroreita? En kyllä haluais, koska mä en oikein ihan usko niitten valtaan, tai ainakaan niitten valtaan heittäytymiseen.

Tässä päivänä muutamana puhe kiertyi jotenkin mun muinaiseen eka-tokaluokan opeen, joka on vanhoilla päivillään ottanut ja pariutunut uudelleen ja muuttanutkin. Jotenkin kummallista ajatella, että ihminen, jolla on aikanaan ollut hyvinkin iso rooli mun päivässä ja joka on kaikin puolin ollut varsin merkittävä hahmo alle kymmenvuotiaan elämässä, ei ole moneen vuoteen ollut mun ajatuksissa hetkeäkään. Ja silti se on siellä elellyt elämäänsä, ihan muina maikkoina, ja vieläpä ilmeisen menestyksekkäästi. Kauheasti ihmisiä, menneisyydessä, tulevaisuudessa, jotka pärjää mainiosti ilman mua ja mun ajatuksia. Hitusen musertava ajatus.

Töissä on jonkinasteinen salaliitto taas käynnissä. Radiosta ei kuulu mikään muu kanava häiriöttä kuin NRJ. Eilen illalla olin ihan oikeasti valmis sekä järsimään ranteeni auki että työntämään lyijykynällä jotkut kalvot korvista rikki etten kuulis enää kahdeksatta kertaa Dixie Chicksien vihalaulua TuplaWeelle tai Pinkin itsesaastutuskehotusta.

Huomenna on vapaapäivä. Kiitos, elämälle kiitos.

Miks aina kun pitäis joka tapauksessa nousta vähintään viideltä, herää vartin yli neljä niin järkyttävään piipihätään ettei saa enää nukuttua. Jos menee piipille, herää varmasti ja nukahtaa sitten kaks minuuttia ennen kellon soittoa niin sikeesti että herääminen oikeesti vituttaa. Jos ei mene, ei kuitenkaan pysty nukkumaan enää missään asennossa.

Mun pitää tunnustaa yks juttu. Mä katsoin eilen vapaaehtoisesti melkein puoli jaksoa BB:tä. Oon vakuuttunut, että se sunnuntainen 24/7:n tuijotus sulatti jotain mun aivoissa ja nyt alan nauttia tosta älyvapaasta viihteestä. Seuraavaksi alan varmaan viettää kokonaisia päiviä leikkien sellasella lasten hakkalelulla, nakuttelen sitä nurkassa ja jokeltelen. Koetan sulloa pyöreää palikkaa neliskulmaiseen koloon. Ostan sen mandoliinin ja alan soittaa gospelia, Vie vuorille tää viesti (paitsi ettei toi ollut mun juttu vaan yhden toisen). Kenen on silloin vastuu, kysyn vaan. Joku joutuu tästä vielä pulaan.

Mä menen tänään maalle askartelemaan sushia. Tää on siis suunnitelma vielä tässä vaiheessa päivää, voi olla että päädytään äidin kanssa vain ostamaan jotain mikropopkornia ja jaffaa ja viihdytään niitten seurassa mainiosti. Koska tänään tulee mm. O.C. Harmi vaan että sen mieskin on kotona.

Tähän aikaan aamusta on kauhean haasteellista keksiä työhönmenomusaa luureihin. Ei liian raukeaa ettei ala unettaa metrossa. Ei liian rankkaa ettei sydän joudu kierroksille. Sitten toivon myös, etten törmää smurffeihin. Eihän ne liiku ennen kuutta, eihän?

Ps. Eilen mulla saattoi olla tuttuja lehdessä. Joku osaa jo laskea lihapullat, taitavaa!