IRC-Galleria

"- Mitä tarkoittaa OIKEA? kysyi Pupu eräänä päivänä, kun ne makasivat vierekkäin lähellä lastenkamarin takansuojusta ennen kuin lastenhoitaja tuli siivoamaan huoneen.
- Tarkoittaako se sitä, että lelussa on väännettävä kahva ja sen sisältä kuuluu surinaa?
- Oikea ei tarkoita sitä miten lelu on tehty, Puuhevonen sanoi. - Toisista leluista vain tulee oikeita. Kun lapsi rakastaa lelua hyvin, hyvin pitkään, ei ainoastaan leiki sillä, vaan TODELLA rakastaa sitä, niin sitten siitä tulee oikea.
- Tekeekö se kipeää? Pupu kysyi.
- Joskus, Puuhevonen vastasi, sillä se puhui aina totta. - Mutta kun on oikea, kipu ei haittaa."

Margery Williams: Samettipupu

Tähän mennessä kaikki varmaan jo tuntevat käsitteen Pleasure Delayer, nautinnonlykkääjä - kiitos Vanilla Sky -elokuvan (vai oliko se nyt se? Kai se oli.). Kyseessä on siis se ihmistyyppi, jotka avaavat lahjapaketin narut nypläten pitkämielisesti solmut auki käsin: saksien käyttäminen tulkitaan fuskaukseksi. Ne haluaa pitkittää tiedossaolevaa kivaa jarrutellen, pidätellen, nautiskellen matkasta vähintään yhtä paljon kuin päämäärästä.
Mä kuulun tähän sakkiin: mun mielestä jo lahjan vastaanottaminen on tae siitä, että sisältö on jotain mahtavaa. Tunnustelen lahjaa paperin läpi, kääntelen, heristelen varovasti, nuuhkin, koetan uumoilla mitä paperin sisältä paljastuukaan... Ja teen kanssa-avaajat hulluiksi. Niitten mielestä kääreet pitää raastaa lahjan päältä hampaita apuna käyttäen, silpoa narut ja suikaloida paperit, sillä ne haluaa ÄKKIÄ nähdä, mitä tällä kertaa napsahti. Mun mielestä taas tässäkin odotus ja jännitys on usein itse asiaa parempia, niissä on jotenkin useampia tunteita sekaisin ja sietämätön pitkittäminen kutittaa mahanpohjassa sudenkorentoparven lailla. Hmm.
Aikuisiällä olen joutunut tutustumaan kyseisen ilmiön kääntöpuoleen, ihmisiin, jotka lykkäävät luopumista, menettämistä, ikäviä tunteita. Sellaisia, jotka hyvää kirjaa lukiessaan alkavat noin puolenvälin tienoilla säännöstellä lukemista, "mä saan lukea enintään kymmenen sivua kerrallaan", ettei kirja loppuisi liian varhain. Sellaisia, jotka jotakin hyvää syödessään ottavat vain pieniä suullisia, mutustelevat hartaasti, jokaista makusäiettä vaalien. Sellaisia, jotka huomatessaan nauttivansa jonkun ihmisen seurasta alkavat harventaa tapaamisia, vetäytyä käsivarrenmitan päähän, vältellä silmiinkatsomista. Tähän ryhmään mä en kuulu ensinkään: jos mä pidän jostain asiasta, ihmisestä, ilmiöstä, esineestä, mä en saa siitä kyllikseni. Mä en usko, että jarruttelemalla voisin saavuttaa jotain parempaa kuin tarttumalla kiinni molemmin käsin, sukeltamalla pää edellä. Mä haluan lisää, enemmän, vielä vähän. Kun se kuitenkin loppuu, niin miksei sitä voisi ahmia loppuun kerralla, silleen että sitä luopumista vois sitten alkaa ajatella siinä vaiheessa kun suu on vielä täpösen täynnä ja mieli hyvä.
Mä en tiedä, ovatko nämä kakkoslajin lykkääjät tajunneet jotain olennaista ihmiselämästä, kaiken katoavaisuudesta ja luopumisen vääjäämättömyydestä, valmistautuvatko ne viisaasti tulevaan. Vai onko ne vain peloissaan eivätkä sen vuoksi uskalla edes alkaa mitään mukavaa? Kumpi lähestymistapa lopulta on hedelmällisempi: se, että kääntää äkkiä sen lieden nollalle ja jäähdyttää keitoksen sellaiseksi haaleaksi hyhmäiseksi räkäsopaksi vai se, että jättää sen kuutoselle, kiehumaan kuiviin, palamaan kiinni kattilaan ja haisemaan pahalle? Voisko joku sanoa jotain kultaisesta keskitiestä tähän hätään?

Maanantaikaan ei tunnu yhtään niin masentavalle, kun takana on erinomainen sunnuntai. Mun resepti onnistuneeseen vapaasunnuntaihin on seuraava:
Herää kiireettä auringonpaisteeseen, puhtaissa lakanoissa, ilman krapulaa. Nauti verkkainen aamiainen sunnuntai-Hessun kera. Siivoa ihana kämppä vieläkin ihanammaksi ja tuoksuvaksi.
Vietä aikaa hyvässä seurassa, joutilaana, auringonpaisteessa lojuen. Syö hyvää ruokaa, juo pesuvadillinen ranskalaista maitokahvia. Maleksi pitkin Helsingin rantoja kasvot auringossa, juttele kivoista jutuista, naura ja nauti.
Palaa kotiin raukeana, heittäydy sängylle lueskelemaan hyvää kirjaa. Ole omien ajatustesi kanssa muutama tunti.
Vietä ilta hilpeässä seurassa roskaruokaa syöden, hihitellen ja kepeitä painimatseja ottaen. Katso hyvä leffa.
Nukahda onnellisena.

Tänään mua ei kovasti edes harmita se, että mun tatska-aikaa jouduttiin siirtämään. Hyvillä viboilla jaksaa mennä monta päivää hymyillen.

Kivaa.

Toisinaan aivan ihmeelliset pikkuasiat muuttuvat kynnyskysymyksiksi. Tämä ajatus sinkoutui päähäni tänä aamuna kello 5.55 metron liukuportaissa, mutta ikävä kyllä en enää muista, mistä tapahtumasta tai assosiaatioketjusta se alunperin sai kimmokkeensa. Mutta siis Ihan Pienet Asiat, ne kärpäset, jotka joskus muuttuvat Valtavan Kokoisiksi Aiheiksi (aivan oikein, härkäsiksi), tallovat kaiken tieltään ja pilaavat ympäristönsä kuten Muumien Mörkö. Mun eräs ystävä esimerkiksi on dumpannut kaikin puolin lupaavan poikaystäväkokelaan, koska tällä oli ruma tukka ja väärä lahesuhe, ja toisen, joka käytti vastuuttomasti sanaparia "pikku veijari". Yksi toinen puolestaan antoi pakit pojalle, joka tuli treffeille Bobrikov-tyyppinen krimiturkkinen korkea talvihattu päässään. Yhden deitti käytti tekstiviesteissään ärsyttävän epäsuomalaisesti liikaa vastaanottajan etunimeä tyyliin "Maija, olipa kiva nähdä sua tänään!". Mä itse en oikein voi kuunnella Suburban Tribeä vaikka ne soittaa hienosti ja Ville paitsi laulaa upealla äänellä myöskin näyttää hävyttömän hyvälle - se vain lausuu enkkua niin suomalaisittain, että tärykalvoja alkaa syyhyttää. Tietystikään näissä tapauksissa ei esillä ole koko totuus eivätkä syyt ole ehkä ihan ainoita, mutta pihvi kuitenkin lienee selvä: miten jokin ihan mitätön sivuseikka, jota joku toinen ei edes huomaisi, saattaa muuttua ydinlaskeuman veroiseksi kuolettavaksi pilveksi, joka laskeutuu asianosaisen pään ympärille ja peittää näkyvistä kaiken hyvän. Ja nämä ihan oikeasti edelleen ovat asioita, jotka nousevat ensimmäisenä esiin kyseisten ihmisten kanssa kyseisistä aiheista puhuttaessa.
Toisaalta taas samat pienenpienet seikat voivat pelastaa monta juttua. Mun yksi toinen ystävä tapaili sinnikkäästi erästä epäilyttävää tapausta lähinnä siksi, että tällä oli suden silmät ja pituutta yli 190 senttiä; yhtä epäluotettavaa laivamuusikkoa treffattiin sitäkin useampaan kertaan lähinnä siksi, että se muistutti (hyvällä tavalla) etäisesti kreivi Draculaa.
Kuvaavaa kuitenkin on, että näiden muistelussa on vaikea osoittaa sitä yhtä, vaa'an keikauttavaa hyvää juttua, kun yleensä niitä on niin monta ja ne on kaikki niin kivoja; noihinkin esimerkkeihin sain todella kaivella muistiani. Ne on yleensä ihan arkisia seikkoja, taas kerran muille kenties näkymättömiä tai ainakin yhdentekeviä. Ne kertoo usein siitä, että tuntee tarkkailunsa kohteen melko hyvin, ja sen tutut eleet herättävät kenties hellyyttä ja sellaista... emmätiedä, liikutusta, jonka edessä sanatkin loppuu ja tekee vain mieli ottaa syliin ja rutistaa.


Mä katson tarkkaan ilmeitä,
jotka kertoo että sä oot sä.
Mul' on tasan kaksi ilmettä,
toinen niistä nyt on käytössä

- Zen Cafe: Pahat päiväsi

Oltiin tänään Reinon kanssa oikein massiivi-idiootteja ilkimyssikoja: haukuttiin ihmisiä niiden selän takana tosi rumasti, ilveiltiin, matkittiin - ja naurettiin katketaksemme. Oli se kyllä käsittämättömän hassua.
Nyt mulla on mun mielestä silmät eri korkeudella ja ehkä vähän kierossa. Sen siitä saa.

Oon jotenkin viime kuukausien aikana joutunut muistelemaan taas kaikkia sellaisia hassuja sanontoja, jotka joskus ala-asteikäisenä oli täysin normaalia kommunikointia eikä siis yhtään vitsikästä tai muutenkaan tilanteisiin sopimatonta. Tämän päivän kontekstiin tuotuna ne on jotenkin viehättävän 1980-lukusia, ehkä vähän hassunkuulosia ja ah, niin nostalgisia. Ja niin yrjönaama-sektiota ettei mikään.
"Tiks lukkoon ja aurinko sulatti avaimet!" Ihan ehkä pahinta mitä saattoi kesken väittelyn tehdä, jos oli siis kyllin liukaskielinen ja käytti kärppänä puheenvuoronsa hyväkseen. Ton jälkeen ei toinen voinut sanoa mitään, tai jos se edes yritti, sitä ei tarvinnut huomioida mitenkään. Kert ne avaimet suli auringossa, eikä uusia saanut mistään. Nii kert.
"EPISTÄ!!!" Sopi melkein kaikkeen, missä itse jäi jotenkin epämiellyttävästi alakynteen, esim. silloin kun väittelykumppani oli käyttänyt tiks lukkoon -korttinsa. Epistä, ei noin saa tehdä! Ja sitten kuumeisesti keksimään uusia sääntöpykäliä, joita toinen oli laiminlyönyt.
"Ite oot!" Tuo sopii edelleen hirveen hyvin mitä moninaisimpiin tilanteisiin. Variaatioita on tietysti "äitis / isäs on / oli" sekä "housuissas on". Muutamat aikuiset käyttävät näitä edelleen kuolettavina aseina keskusteluissa. Mitä noitten jälkeen on sanottavaa enää kellään.
Sitten oli kaikkia näitä onomatopoeettisia versioita ääntelyistä, kuten "krooh-pyyh" ja "äh-puh". Musta jotenkin aivan riemastuttavia edelleen, ja ihan hyvästi elvytettävissä.

Mulla on yksi ystävä, joka ei usko psykologiaan. Aivan oikein, ei usko. Sen mielestä ihmiset on niin monitahoisia, että niitä ei voi typistää joihinkin teorioihin, persoonallisuustyyppeihin ja käyttäytymiskaavoihin. Tavallaan mun mielestä varsin uljas näkökulma, olla jotain niin erityistä ja ainutlaatuista ja ihan muuta, ettei kukaan koskaan. Ei kukaan koskaan ole ollut samanlainen, tule olemaan samanlainen tai tule edes täysin ymmärtämään tätä erityislaatuisuutta. Ja tavallaanhan se onkin juuri noin. Mutta... samalla myös ihan uskomattoman arrogantti ja omahyväinen mielipide. Mitä siitäkin tulis, jos kaikki haluais vain olla solisteja? Kuka komppais, kuka laulais stemmaa? Mille kokonaisuus kuulostais?

On tietenkin asioita, joissa ei pitäisi tyytyä rytmiryhmän jäsenyyteen tai toiseen viuluun, vaan pyrkiä kohti parrasvaloja ja vaatia se kärkipaikka. Se tai ei mitään.
Sitten mä olen myös sitä mieltä, että mikään tässä elämässä ei periaatteessa tule ilmaiseksi - ja mitä parempi ja tavoiteltavampi asia, sitä kovemmin pitäisi olla valmis näkemään vaivaa sen eteen. Sitten taas toisaalta on asioita, jotka on hyviä ja tavoittelemisen arvoisia, ehkä jopa parhaita tässä maailmassa, mutta joiden pitäisi kuulua kaikille itsestäänselvästi. Mun mielestä esimerkiksi on hullua sanoa, että joku on ansainnut hyvän ja toimivan suhteen tai rakastavan puolison - ei kenenkään tarvitse ansaita rakkautta, turvallisia ja onnelliseksi tekeviä ihmisiä ympärilleen tai tasa-arvoisia, arkea helpottavia ihmissuhteita. Niitten pitäisi olla kaikkien ihmisten ulottuvilla ihan jo siksi, että nämä ihmiset sattuivat syntymään tähän maailmaan. Pitäis muttei ole. Maailmassa on virhe.

Katsoin eilen elokuvan Marie Antoinette, ja pidin siitä odotuksieni vastaisesti koko lailla. Mun mielestä valkokankaalle oli kiintoisasti vangittu se toinen puoli hemmotellusta ja kansan rahoilla bakkanaaleja järkkäilevästä teiniprinsessasta: sen ulkopuolisuudesta omassa elämässään, kaikesta siitä ulkokultaisesta hovielostelusta ja sen vitsikkyydestä, tomppelista retardi-aviomiehestä nyt puhumattakaan. Lisäksi tämä kaikki oli tehty luonnollisesti kovin kauniisti ja uneliaalla tunnelmalla, hyvin sofiacoppolamaisesti kuten asiaan kuuluu. Pidin siis.
Mutta se ei ollenkaan ollut eilisen kiinnostavin pointti. Eilen oli Hyvän Käytöksen Päivä, joka osuu kuulemma kerran vuoteen. En luultavasti osannut nauttia siitä ollenkaan kylliksi, sillä olin niin hepnaadilla lyöty. Mä, käytöstapojen ja toisten ihmisten huomioonottamisen suuri fani ja puolestapuhuja numero yksi olen jo melkein tottunut siihen, ettei kannettu vesi pysy kaivossa ja että pyhän kahden viikon rajan rikkouduttua ei tarvitse yrittää enää ollenkaan eikä mitään kannata siis odottaakaan. Hyväähän tossa toki on se, ettei voi yllättyä enää kuin positiivisesti. I want candy.

Tosta johtuikin mieleeni toinen teema, jota pohdiskelin tällä viikolla. Nimittäin se, kuinka mukavaa ihmisten kehuminen (aiheesta) onkaan. Mä uskon palautteen voimaan, ja etenkin positiivista sellaista annan kernaasti ja kuuluvaan ääneen. On kuitenkin ihmisiä, asioita ja tilanteita, joista ei parhaalla tahdolla eikä pienellä taiallakaan saa keksittyä mitään ystävällistä sanottavaa (ja tää nyt ei oikeasti liity ton edellisen kappaleen sankariin, vaikka se niin takuulla luuleekin. Minä. Minäminäminä. Minä. :). Se on oikeasti kamalan raastavaa, koska joissain tilanteissa tietää, että oma panos ja kontribuutio on kovin odotettu, kenties jopa ratkaiseva. Ja kun ei halua sanoa rumasti, ei voi sanoa ollenkaan. Ja sitten kaikki on hiljaa ja katsoo odottavasti ja itse vain miettii posket kuumottaen, että miten ne alienit ei ikinä abduktoi oikeaan aikaan ja että onpa se ilmoja pidellyt.

Mä kävin tänään kampaajalla. Tampereella. Kyllä, ajoin sinne Helsingistä edestakaisin vain tukanleikkuun ja värjäyksen vuoksi. Ei, se ei ole kovinkaan hankalaa eikä sen kalliimpaa kuin saman operaation suorittaminen ventovieraalla ihmisellä täällä pääkaupunkimme kiihkeästi sykkivässä ytimessä. Monille vain, esimerkiksi kaljuille tai sänkitukkaisille janttereille, on toisinaan ihan kamalan vaikea selittää ja perustella Ihmisen ja Ihmisen Hovikampaajan välilllä vallitsevaa Herkkää Yhteisymmärrystä ja Sielujen Tasapainoa. Se vaikuttaa ihan kaikkeen, uskokaa kun sanon. Ei siis ole ollenkaan liioteltua sanoa, että kannatan hetkellisesti jopa yksityisautoilua ja käyn kampaajalla maailmanrauhan puolesta.

Loppu.


I've learned the world's bigger than me,
you're my daily dose of reality

- Creed: Stand Here With Me

Krapula.
Duunivuoro.
Helvetillinen räntäsade.
Jokseenkin järkyttävät eduskuntavaalit.
Jos kaikki edellä mainitut sattuvat osumaan yhdelle ja samalle sunnuntaille, tuloksena on armoton maanantai ja totaalinen aivokenia. Tunnelma pilalla ja paha mieli.

Takana pitkästä aikaa hämmentävin ja valtaosaltaan myös melkoisen mukava viikonloppu. Vielä kun sais näistä arki-illoista jotenkin vähemmän eksistentiaalisia.

Lähetin kerran hamassa nuoruudessa eräälle ystävälle sunnuntai-iltana viestin, jonka yksi lause tiivisti kaiken olennaisen. Se kuului seuraavasti: "Miksei sitä muka aina vois olla hauska, haluttava ja humalassa?". Ehkä siksi, että kansanterveydelliset haittavaikutukset olisivat musertavat. Mutta onhan silläkin ajatuksella kiva leikitellä.

Oispa elämä joskus edes vähän helppoa. Niin ettei aina tarvitsis ajatella ja punnita ja pohtia ja käännellä. Jarrutella. Suojautua. Pitää etäisyyttä. Olla valppaana sudenkuoppien, kompakysymysten ja petkuleiden varalta. Olla jatkuvasti valmis sivaltamaan takaisin, hymyilemään vinosti, ironisoimaan, nostamaan keskisormi pystyyn, sanomaan viimeinen sana. Miten ihmiset ei ole mukavampia toisilleen?

Löysin seuraavan pätkän muuton yhteydessä paikasta, jonne oma nuoruus menee kuolemaan. *syvä huokaus*

"Ne sanoo
sun pitää jaksaa kyllä sä pärjäät
leuka pystyyn älä itke anna olla
ei saa luovuttaa kaikki kääntyy hyväksi
meidän pitää puhua.
Ja elämä
menee mainoskatkolle.
- -
Jos tietää mitä todella tarvitsee
ja tahtoo,
onko silloin lupa
murtaa toisen sydän?"

Tehtiin eilen pistokeikka Turkuun, viikinkimusikaalin nimissä. Mun viimeaikaiset teatterihaavat paranivat kerralla ja balsamia jäi vielä varastoonkin, sillä Thorin vasara oli kerrassaan mainio. Erityispalkinnot lähtevät lavastukselle ja puvustukselle, siellä oli niin hienoja rasta- ja takkuperuukkeja, etenkin miehillä, että tiedän eräänkin heviblondin joka olis todella viihtynyt. Kyllä mäkin näkemästäni nautin, eipä siinä.
Mukavaa oli myös, että ihan jokainen lauluroolin saanut osasi oikeasti laulaa. Kerrankin ei tarvinnut jännittää, osuuko äänet kohilleen; se että mä jouduin lyömään ykkösiä omaan reiteen kun Ruohosen Seppo lähti maalailemaan, ja että Jonna Kososen maneerit puskivat läpi hiukkasen, oli oikeasti aika pieni hinta moisesta elämyksestä.
Mua myös alkoi kovasti viehättää koko viikinkikulttuuri. Käsiohjelmaan oli kirjattu valtavalla pieteetillä faktoja viikinkimytologista ja kaikesta mistä siinä koko jutussa on ollut kyse. Mun mielestä se oli miellyttävän lihallista se kulttuuri: alussa kun ne soturit tuli jostain valloitusretkeltä, ne lauloi ihan rinnat rottingilla miten ne oli syöneet ja juoneet ja naineet ja miten oli ollut mahtavaa mutta että nyt vähän väsyttää. Käsiohjelman mukaan koko niitten yhteiskunta käytännössä pyöri alkoholin (ja kärpässienen) voimin. Tunsin voimakasta yhteenkuuluvuutta sekä geneettisten juurteni narinaa: esi-isät viittoilivat hetken haudoistaan, että täällä ollaan ja tilaa on vieläkin. Lisäksi yhdessä kohdassa eräs nuori, verevä viikinkisoturi joutui tappamaan vanhan viikinkiruhtinaan, lähinnä kunnianloukkaussyistä. Tätä seurasi lauluosuus, jossa naiset lauloivat ruhtinaan tyttären surusta ja kyynelistä ja sellaisesta, ja miehet totesi vain että joskus vaan on pakko tappaa, että ei auta, eihän se kivaa ole mutta väliin on pakko hoitaa noita ikäviäkin asioita. Aivan mahtavan brutaalia ja jotenkin... en mä tiedä, sellaista raa'an alkukantaista muistutusta siitä, että ihmisetkin on lopulta vain kädellisiä nisäkkäitä, joilla on eläimen vietit ja lihansyöjän purenta.

Sitten yöllä ajeltiin sieltä Lounais-Suomen sydämestä takaisin sivistyksen pariin, ja autoradiossa sattui jostain syystä olemaan valmiina Radio Aalto, pehmeitä suosikkeja tai jotain sellaista. Ja äkkiä tuli biisi, jota en oikeasti ole vuosiin kuullut, mutta josta joskus pidin vaikka se onkin vähän sellainen nynny. Siitäkin huolimatta, että se on hiukan korni ja sen bändin pojatkin kuulemma uskiksia, siteeraan sitä tähän pikkuisen:

Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä,
sen kaiken mitä niist' on jäljellä,
niin sydän vähitellen arpeutuu.
Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä,
se ainut joka on mun mielessä
se olet sinä, ei kukaan muu

- Teleks: Siivet

Mikähän se mahtaa ollakaan se intervalli, jota paloautot päästää ulistessaan?

Lihaksiin sattuu. Muistin just, että sydänkin on lihas. Voiko sitä venytellä jotenkin?

Olis jo huominen ja humala.