IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to

Voiko maailmasta irtisanoutua?Torstai 31.05.2007 00:42

Tänään jos koska olisi erinomainen päivä tehdä se.

Miten niin mun lempibiisi?Keskiviikko 30.05.2007 13:47

Aina kovaa
Ei ikinä pehmeää
Enkeleitä ei meille riitäkään
Mene vaan
Mä voin kääntää pään
Vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
Mene vaan
Sitä, mitä koitin sussa koskettaa
tajusin: ei oo olemassakaan
Aika kuole ei tappamallakaan
Mene vaan

- PMMP: Joutsenet

Kukaan ei ole saariKeskiviikko 30.05.2007 01:18

Miten ihminen voi kokea menettäneensä jotain, joka ei todellisuudessa koskaan hänen ollutkaan? Ja miksi se tuntuu niin todelliselle?
Miten yksi pieni ele voi usein paljastaa enemmän kuin kymmenet lauseet pystyvät peittämään?

Poistin koirasta kaksi punkkia, sitten pesin sen. Nyt se on silkkinen ja sen selkä tuntuu mukavalle poskea vasten.

Kesakot on kivoja. Maratonpuhelut on kivoja. Vastaleikatun ruohon tuoksu on kiva. Uuden musiikin löytäminen on kivaa. Itsekasvatetut kasvit on kivoja. Hymyileminen on kivaa. Hyvinistuvat farkut on kivat. Vapaa-aika se vasta kivaa onkin.
Kesä on täällä.


Waiting at the station,
waiting for the right moves,
waiting in the basement,
waiting for the right cues,
waiting in a daydream,
waiting in the slipstream
waiting...

- The Devlins: Waiting

Happiness Is a Warm GunMaanantai 28.05.2007 01:43

Onkohan sittenkään olemassa Onnea sellaisena kuin ihmiset sitä etsii? Pysyvää, jatkuvaa euforista tilaa, jossa itse on tasapainoinen ja täysi, kaiken aikaa, kaikkialla? Mä en tiedä.
Sen sijaan mä tiedän, että on olemassa täydellisiä hetkiä. Sellaisia silmänräpäyksiä, joissa kaikki on kohdallaan, ihan jokaikinen asia tässä maailmassa. Jos niitä mahtuu yksi tai useampi jokaiseen päivään, kuten tänä viikonloppuna, mä luulen että se on melko lähellä oikeaa Onnea.


Ihmiset kaupan jonoissa
ihmiset liikennevaloissa
moottoritiellä kohti kotiaan
kaikilla kohdaltansa sama määränpää
No, mä seison sillan kaiteella
katselen alas noita autoja
mä tulen toisiin ajatuksiin
on kädessäni kaikki mitä tarvitsen
Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras
yksikin väärä sana voi tuhota sen
Varovasti nyt, tää hetki on hauras
varovasti nyt tai sä tuhoat sen,
varovasti nyt tai sä tuhoat sen..

- Egotrippi: Varovasti nyt
Mähän olin menneisyydessä varsinainen luonnonystävä ja samoilija: liikuin paljon maastossa, jalan ja ratsain, nautin varhaisista kesäaamuista ja myöhäisistä talvi-illoista, tuoksuista, väreistä, kaikesta siitä orgaanisesta mikä luontoon kuuluu, etanoita ja hiirenkakkaa myöden. Monen vuoden urbanisoitumisen seurauksena olen vähän unohtanut, miten hienoa kaikki tuo parhaimmillaan voikaan olla.
Eilen tehtiin luontoretki Vuosaareen, Uutelan luonnonpuistoon. Lähdettiin täysin ummikkoina ja randomilla vaeltelemaan pitkin poikin ja päädyttiin seuraamaan oikeaa luontopolkua, rasteineen kaikkineen. Oli lauantai-ilta, kello jotain yhdeksän ja puolenyön välillä, kaikki muut tällingissä, nousuhumalaisina ravintolajonoissa. Me ihasteltiin nousevaa sumua, äänetöntä merta, tuoksuvia puita, kasveja joiden nimet olen viimeksi nähnyt Ympäristöopin kirjassa tokaluokalla. Puttonen kruisaili multa pöllyten pitkin mättäitä, jyrsi keppejä ja näytti niin onnelliselle kuin koira voi, suu leveässä virneessä ja korvat tötteröinä. Ja aivan yhtäkkiä oltiin keskellä Miina Äkkijyrkän - anteeksi, Liina Långin - tiluksia: lehmät märehti laitumella, suomenhevoset rapsutteli toisiaan polvenkorkuisessa ruohikossa, koirat räksytti jossain horisontissa. Ja joka puolella tuoksui juurevasti eläimenpaska. Ja se sumu jatkoi nousemistaan. Tuli jotenkin aivan käsittämättömän epätodellinen olo, kuin olisi yhtäkkiä joutunut johonkin Suomi-filmiin tai Rudolf Koivun piirrokseen, tai Mestaritontun seikkailut -satukirjaan. Vielä absurdimmaksi olo muuttui, kun muistutti itselleen olevansa edelleen pääkaupunkimme mailla. Monessako Euroopan pääkaupungeista voi kokea samaa?
Samalla joutui myös aikamatkalle omaan menneisyyteensä. Vaikea muistaa, että on ollut aika jolloin eilisenkaltainen on ollut täysin normatiivista ajanvietettä, että on oikeasti tunnistanut kaikki ne kasvit ja osannut liikkua metsässä niin, ettei jätä siihen jälkeäkään. Musta on vähän pelottavaa huomata, miten nopeasti sitä voikaan etääntyä kaikesta tuollaisesta: miksi sitä kernaammin kuluttaa aikaansa elokuvissa, baareissa, netissä kuin molemmat kourat mullassa ja oikeasti jotain aikaansaaden? Voisikohan itseään vielä muuttaa?


Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi,
päivänsäde kultasiipi juuri aikoi lentää eestä sen,
kun mennikäisen pienen näki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.

Dirty Deeds Done Dirt CheapLauantai 26.05.2007 15:52

LVI-miehet (lämmön ja kosteuden säätely), remppapentit, kalustajat, säätäjät, rapparit, muurarit, asentajat, tiivistäjät, kokoajat, tekniset asiantuntijat - nuo ihmiselämän alituiset ilonlähteet.
Mä olen nyt uuden vastuullisen tehtäväni puitteissa joutunut alituiseen kontaktiin monien edellämainittujen duunariryhmien kanssa ja olen LOPEN KYLLÄSTYNYT. Miten on mahdollista, että yksi palvelu- ja käsityöläisalojen (kyllä, niitä ne on. Tai niitä niitten pitäis olla, jokainen tietää ettei oikeus toteudu tässäkään tapauksessa) haara on järjestään niin kunnianhimotonta, organisointi-, palvelu- ja vuorovaikutuskyvytöntä ja täysin vailla ammattiylpeyttä sekä selkärankaa ja omaatuntoa? Miksi niitten kanssa mikään ei onnistu kerralla, sovittuna ajankohtana, sovitulla taksalla? Miten ne voi vielä 2000-luvulla olla niin ulkona kaikesta tasa-arvosta, molemmat sorkat tukevasti sovinismissa, että ne ei pysty ottamaan edes toimeksiantoa vastaan naiselta, ja paras mitä ne keksii itse työtilanteessa sanoa, on että onpa sulla kaunis käsiala? Missä ihmeen munkkiluostarissa niitä säilytetään, kun ne menee niin kyvyttömiksi olla normaalisti naisten läsnäollessa? Ja miten, toistan: miten?, niillä on pokkaa laskuttaa niin kuin ne laskuttaa, vaikka a) ne ei koskaan tule hoitamaan asioita silloin kuin lupaavat ilman että niille soittaa ja rähjää, b) ne ei koskaan osaa tehdä mitään ekalla kerralla paitsi ihmetellä ja murahdella ja seisoskella "arvioimassa" kädet paskasen haalarin taskuissa, eli tarvitaan lukuisia kalliita käyntejä, kaiken maailman varaosia ja erikoistyökaluja ja hanslankareita ja mitä-nyt-milloinkin, c) jos minä naisena soitan niille ja kuvailen viallaolevan tilanteen tarkasti ja yksityiskohtaisesti, ne ei ikinä usko ja kysyy tarkentavia kysymyksiä luokkaa "katoitko että johto on seinässä?" ja "tiedätkö sä missä virtanappi on?", ja d) ne AINA melkein poikkeuksetta mokaa jossain niin, että jonkun pitää vielä erikseen tulla korjailemaan niitten jälkiä?
Mun on taas kerran ihan oikeasti kamalan vaikea ymmärtää, että joku voi ihan pokerilla hoitaa duuninsa noin paskasti, kohdella asiakkaita noin törkeästi, olla kertakaikkisen HUONO siinä mitä tekee, ja silti elellä ihan rauhassa elämäänsä, katsoa itseään joka aamu peilistä ja mennä joka ilta tyytyväisenä nukkumaan. Ei pysty tajuumaan. Ja kysykää keltä tahansa, näitä tarinoita riittää. Ja aina tolta remppa- ja korjaussaralta.


A promise is a promise
in my eyes
Can't say you're gonna just to compromise
The very thing that keeps two hearts entertwined
a promise is a promise, you can't deny
there's no way
A man's only as good as his word

- India.Arie: Promises

Yksinhuoltajan arkeaTiistai 22.05.2007 23:49

Puttos-poloinen. Viikonloppuna olin siis tosiaan häissä, minkä vuoksi Paavo Pantteri joutui evakkoon toisen hoitotädin (ja ilmeisesti vielä kolmannenkin...) luokse. Sunnuntaina palattuaan sillä pikkuisella dramaqueenilla oli mennyt ihan fiiwikset kaikkeen ja kaikkiin, ja nyt se vähän nilkuttaa ja hilseilee taas. Pikkuressu.
Tänä aamuna, kun satoi, se pysähtyi aamulenkin ensisijoilleen, katsoi ensin lätäkköön: "Yök en syö." ja sitten muhun: "Eläinrääkkääjä!". Jotenkin onnistuttiin heittämään lenkki loppuun, vaikka Pablos yritti kahden metrin välein kääntyä takaisin: "Kato täti, mä oon jo valmis! Mennään takas sisään, ei mun tarvii piipiä enempää. Mennään. Jooko. Pliide.". Lisäksi se koetti toiveikkaasti päästä sisään jokaiseen rappukäytävään, joka ohitettiin, ja jäi värjöttelemään syyttävästi tuijottaen jokaiseen porttikonkiin. Se VIHASI mua kun pakotin sen lenkille, ihan todella.
Mulla on siitä ihan kamala syyllisyys jatkuvasti. Oon pahoillani, että se joutuu viettämään niin yksinäisiä ja virikeköyhiä päiviä, ja kun illalla tuun kotiin sen lenkitettyäni, en enää jaksa vetää köyttä tai painia. En vaan jaksa. Anna anteeksi Putte! Asiaa (tai mun mielialaa) ei suinkaan paranna se, että Mandoliinimies ystävällisesti jaksaa kannustaa mua koko ajan väittämällä, että oon huonoin koiraäiti mitä maa päällään kantaa. Tällaistakohan se sitten on, jos joskus on lapsia?

Guilty PleasuresTiistai 22.05.2007 16:41

Mä olen joskus aiemminkin kirjoittanut mun ylenmääräisestä syyllisyydentunnosta. Jotenkin viime päivinä se on kummasti korostunut, ja äsken koin Heureka!:n tajutessani, mistä se johtuu: mä poden sitä sellaista "milloinkohan joku huomaa, että mä en oikeasti osaa töissäni mitään ja vaan bluffaan sujuvasti kaikki päivät"-syndroomaa, joka on tuttu ainakin jokaiselle mun tietämälleni tunnolliselle naiselle. Että on sellanen olo, että vain odottaa jäävänsä kiinni epäpätevyydestä, siitä ettei oikeasti hallitsekaan kaikkea ja onkin oikeasti ihan jos nyt ei häviäjä niin ei nyt aivan finalistienkaan joukossa. Tosin tältä osin mua lohduttaa ajatus siitä, että myös eräs mun oikeita ihmiselämiä työkseen pelastava lähipiiriläiseni sanoo, että tärkeintä työssä on näyttää sille että tietää mitä tekee ja puhua painokkaasti ja vakuuttavasti, vaikka olis parkkiksella kuin se kuuluisa lumiukko. Että monessa asiassa on lopultakin kyse vain uskottavuudesta ja siitä, uskooko itse itseensä ja asiaansa.
Mulla tuo pätee muussakin elämässä. Joka kerta, kun postiluukusta kolahtaa KELAn tai VVO:n tai Veroviraston tai vastaavan auktoriteetin kuori, oon aivan varma että oon syyllistynyt johonkin karmeaan petokseen, pimitykseen ynnä kavallukseen, tai vastaavasti laiminlyönyt jonkin oleellisen kulungin maksun, ja oon nyt niin vaikeuksissa etten koskaan. Tai kun Pesosen ratissa istuessani lähistöltä kulkee virkavallan auto, tiedän että kohta ne vähintään puhalluttaa ja mitä jos se viime juhannuksena nautittu viinakarkki näkyy mun veressä edelleen tai mitä jos ajankin epähuomiossa väärällä puolella tietä tai mun ajokortti onkin mun tietämättä mennyt pois voimasta tai auto onkin varastettu tai jotain. Smurffeja en sentään enää pelkää, paitsi pummilla matkustaessani, eli syystä.

Mulla on myös rasittava perustelun tarve. Mun pitää perustella kaikki tekemäni valinnat, vähintään (ja yleensä ainoastaan, koska muita ei kiinnosta) itselleni: miksi mä valitsin tän pyöräreitin enkä tota toista? Miksi mä tein tämän homman ensin enkä jotain muuta? Selitä! Perustele! Miks? Ja arvatkaa huviksenne, riittääkö perusteluksi jotkin makuasiat tai mieltymykset...
Samoin ihailen vähän ihmisiä, jotka osaa olla välinpitämättömän salaperäisiä. Tiedättehän sellaiset, joilta kun kysyy ihan viattomasti että mitä sä puuhasit eilen, niin ne vastaa että "No olin tuolla vaan... mulla oli vähän muita hommia" ja jos ne on erehtyneet paljastamaan, mitä ne teki, ja niiltä kysyy edelleen ihan hyvätapaiselta vaikuttaakseen lisätietoja kuten missä, kenen kanssa, oliko kivaa jne, niin ne a) vastaa hyvin kierrellen, b) vaivautuu silminnähden tai c) hyökkää ja valittaa kuulustelemisesta. Eikäkö eikäkö mä vaan... Ja liemi on keitetty. Koska. Mä itse vastaan kysyttäessä, seikkaperäisesti, tyhjentävästi, tarkentavia lisäkysymyksiä ennakoiden, syitä ja seurauksia analysoiden, kronologisuuteen pyrkien. Ja tulen AINA vahingossa kertoneeksi enemmän kuin a) kysyttiin, b) haluttiin tietää, c) haluttiin paljastaa, d) muuten vain liikaa.
Käsi ylös joka tietää mistä mä puhun. Vai kerronko toki lisää?

Teräsmies ja PuheterapeuttiMaanantai 21.05.2007 00:36

Jotenkin häät on sellaisia tilaisuuksia, että sitä alkaa taas uskoa melkein kaiken olevan mahdollista. Että vois ollakin ikuista rakkautta. Että vois ollakin uskollisia puolisoita. Että vois ollakin mukavaa, kaunista ja helppoa elämää. Voispa.


Kyllä minä tiedän, kuinka kehomme kietoutuu.
Kyllä minä muistan, kelle ihosi tuoksuu.
Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa…

- Stella: Piste

[Ei aihetta]Perjantai 18.05.2007 02:02

The trouble with dreams is
you never know,
when to hold on to
and when to let go

- The Eels