IRC-Galleria

- mietin, miksi kehareilla eli kehonrakentajilla on melkein säännönmukaisesti aina liian lyhyet lahkeet;
- opin, että aikuisten töissä voi välillä olla myös suvantovaiheita, ja niistä saa (ja pitää) nauttia, koska sitä niskalimaosastoa on kyllä aina riittävästi. Senkin määrä on vakio.
- käräytin olkapääni ja hankin lisää kesakoita nenälle;
- puin pikkuiselle Putte Mutterille jarrusukkia ja vastaanotin sen mykkää vihaa;
- laskeskelin, montako Muumilaulua lomaan vielä on: työpäivissä laskettuna vastaus on tämän päivän päätyttyä täsmälleen 5;
- söin salmiakkijäätelöä ja kanasalaattia;
- olin enimmäkseen hyvällä tuulella ja virkeä;
- vietin paljon aikaa auringossa;
- mietin, miksi Shakiran biisit kuulostaa kesäisin lystikkäille ja miltei kuunneltaville, toisin kuin talvella;
- hommasin itselleni ja Puttoselle talliekskursion ja aloin jännittää sitä välittömästi;
- kaipasin terasseille.

Kiva viikko, edessä uskoakseni vielä kivempi viikonloppu. Joka starttaa ihan pian. Kesä on Minkin parasta aikaa.

Jari Kurri itkee.
Teemu Selänne itkee.
Osaako joku näitten pohjilta kertoa, mitä tarvitaan suomalaisen miehen kyyneliin?

http://people.ssh.fi/tri/misc/ohjeita.html

Hieno.

Kumpi lopulta onkaan tärkeämpää?

Tuntuu kauhean väärälle mennä töihin tällaisella säällä, etenkin kun tietää että Suomen kesän tuntien tämä voi olla viimeinen laatuaan tänä vuonna. Ei auta. Loma alkaa tasan yhdeksän työpäivän jälkeen. Odotan kovasti.

Sunnuntain Hesarissa (eli Hessussa) Eero Ojanen kirjoittaa sivistyksestä. Kirjoitus itsessään on mun mielestä täynnä hyviä ajatuksia, vähemmän hyviä ajatuksia ja ristiriitaisia ajatuksia, mutta koko tekstin helmi löytyy otsikosta: "Sivistys on asenne". Mun mielestä oivallus on hieno: ettei pointin pitäisikään olla siinä, että koetetaan luetteloida ja karsinoida knoppeja ja detaljeja joita pitää tietää ja hallita ollakseen sivistynyt, vaan siinä, että kyse olisikin suhtautumisesta tietoon, sen tietoisesta kartuttamisesta ja vaalimisesta. Eli: "Suomen kielessä on uskomattoman hieno ja tarkka ilmaus: sydämen sivistys. Se on ennen muuta asenne, ei oppimäärä. Se on tiedon ja oppimisen arvostamista, nöyryyttä ja vaatimattomuutta, mutta samaan aikaan vahvaa itsetuntoa, kykyä antaa arvoa niin itselle kuin toisillekin. Sivistyksessä on kyse ihmisen sisäisyydestä.". Näin, juuri näin.

Toinen hieno Hessu-hetki oli eilen: Suvi Aholan juttu Peppi Pitkätossusta otsikolla Maailman vahvin tyttö - ja queer. Siinä käydään läpi tutkijakongressin antia, etenkin Peppi Pitkätossua tutkineiden henkilöiden näkemyksiä kohteestaan. Mä koin jonkinlaisen pienimuotoisen herätyksen lukiessani artikkelista seuraavan: "Itse asiassa Peppi ei kuulu koko patriarkaattiin: maailman vahvimpana tyttönä hän ei lainkaan vastaa sitäkään, mitä tytöllä tavallisesti tarkoitetaan.". Kun ottaa huomioon, että Peppi on yksi mun lapsuuden merkittävimmistä henkilökohtaisista roolimalleista, voi taas ymmärtää kaiken hieman paremmin. Paikkaansa tässä hämmentävässä maailmassa ei ole kovinkaan helppo löytää.
Muutenkin tuo artikkeli sai mussa aikaan sen kutkuttavan tunteen, jonka huolellinen (kirjallisuus)analyysi ylipäänsä: että niissä parhaimmillaan on oikeasti monia tasoja ja tarkoituksia, viittauksia, esikuvia, kunnianosoituksia, piilopointteja, metamerkityksiä... Ja niin mä taas muistan, miksi mä luen.

Kuuntelen vasta nyt Amy Winehousen ekaa levyä. Pidän ehkä enemmän kuin tästä uudemmasta.

Mä olen viime aikoina havainnut merkillisen asian: mä en enää vihaa ydinperheitä ja keskiluokkaisuutta aivan yhtä katkerasti ja leppymättömästi kuin ennen. Ei musta edelleenkään ole kovin kiintoisaa analysoida meidän Urho-Vienon vaippaihottuman astetta ja nasevia "lasten suusta"-tyyppisiä kommentteja tai kuunnella kuvauksia meidän Penan uusista verkkapöksyistä ja nikkarointiprojekteista, mutta mä en myöskään enää poistu huoneesta, kun keskustelussa vilahtavat sanat "meidän perhe", "yhteinen loma", "lasten ehdoilla" ja "hoitamaan parisuhdetta". Onkohan musta tulossa keski-ikäinen?

Kävin äsken viimein raivaamassa mun vinttikomeron. Matka menneisyyteen jatkui pölyisissä merkeissä: sieltä löytyi mm. pomppukengät yhdeksänkymmentäluvun lopulta, vanhat, melkein valkoiset kisahousut ja mun yläasteaikainen oman huoneen matto. Eniten haikeutta herätti kuitenkin muovikassi, johon olin kerännyt Tomppelin tavarat. Siellä oli kampa, suka, kynsileikkurit, punkkipihdit ja kampausnestettä sekä sen vanhan pedin peitot. Miksi mä niitä olen säilönyt? Kun mä joskus taas otan koiran, kyllä se saa ihan uuden pedin alusta alkaen. Ehkä musta vain tuntui liian pahalle katsella niitä kotona sen jälkeen kun Donista tuli pieni enkelikoira.
Sekin on ihan uskomatonta, miten kovasti eläimiin voi kiintyä - ja miten hirveää niistä luopuminen joka kerta on. Ihmiset, jotka ei eläimistä niin piittaa ei koskaan voi ymmärtää niitä tunteita, eikä niille kannata niitä koettaa edes selittää, ei ne tajua. Niiden mielestä koska eläin ei puhu, siihen ei voi syntyä koskaan samanlaista sidettä kuin ihmiseen, nehän on vain eläimiä. Mutta nepä ei olekaan koskaan kokeneet sitä pyyteettömyyttä, jolla eläin rakastaa; ne ei ole nähneet, kuinka tiiviin yhteyden voi saavuttaa ilman yhteistä kieltä ja miten sen avulla saa toisensa tekemään asioita jotka on pelottavia, inhottavia tai muuten vain omituisia; ne ei koskaan ole olleet eläimen lohdutettavina kun ovat alakuloisia ja melankolisia. Eivät ymmärrä, mille tuntuu kun tietää että maailmassa on ainakin yksi, jolle olet tärkein juuri nyt.
Nyt jos olisin viistoista vuotta, ommaisin tän Donin lisäksi ainakin Santulle, Pojalle, Lohdulle ja Primukselle: ootte jotain tärkeintä ikinä, en unohda <3
Onneksi mä olen jo melkein kolmekymmentä.

Tänään jos koska olisi erinomainen päivä tehdä se.

Aina kovaa
Ei ikinä pehmeää
Enkeleitä ei meille riitäkään
Mene vaan
Mä voin kääntää pään
Vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
Mene vaan
Sitä, mitä koitin sussa koskettaa
tajusin: ei oo olemassakaan
Aika kuole ei tappamallakaan
Mene vaan

- PMMP: Joutsenet

Miten ihminen voi kokea menettäneensä jotain, joka ei todellisuudessa koskaan hänen ollutkaan? Ja miksi se tuntuu niin todelliselle?
Miten yksi pieni ele voi usein paljastaa enemmän kuin kymmenet lauseet pystyvät peittämään?

Poistin koirasta kaksi punkkia, sitten pesin sen. Nyt se on silkkinen ja sen selkä tuntuu mukavalle poskea vasten.

Kesakot on kivoja. Maratonpuhelut on kivoja. Vastaleikatun ruohon tuoksu on kiva. Uuden musiikin löytäminen on kivaa. Itsekasvatetut kasvit on kivoja. Hymyileminen on kivaa. Hyvinistuvat farkut on kivat. Vapaa-aika se vasta kivaa onkin.
Kesä on täällä.


Waiting at the station,
waiting for the right moves,
waiting in the basement,
waiting for the right cues,
waiting in a daydream,
waiting in the slipstream
waiting...

- The Devlins: Waiting

Onkohan sittenkään olemassa Onnea sellaisena kuin ihmiset sitä etsii? Pysyvää, jatkuvaa euforista tilaa, jossa itse on tasapainoinen ja täysi, kaiken aikaa, kaikkialla? Mä en tiedä.
Sen sijaan mä tiedän, että on olemassa täydellisiä hetkiä. Sellaisia silmänräpäyksiä, joissa kaikki on kohdallaan, ihan jokaikinen asia tässä maailmassa. Jos niitä mahtuu yksi tai useampi jokaiseen päivään, kuten tänä viikonloppuna, mä luulen että se on melko lähellä oikeaa Onnea.


Ihmiset kaupan jonoissa
ihmiset liikennevaloissa
moottoritiellä kohti kotiaan
kaikilla kohdaltansa sama määränpää
No, mä seison sillan kaiteella
katselen alas noita autoja
mä tulen toisiin ajatuksiin
on kädessäni kaikki mitä tarvitsen
Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras
yksikin väärä sana voi tuhota sen
Varovasti nyt, tää hetki on hauras
varovasti nyt tai sä tuhoat sen,
varovasti nyt tai sä tuhoat sen..

- Egotrippi: Varovasti nyt