IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to

Before that river becomes an oceanKeskiviikko 24.10.2007 00:35

Viime päivinä olen törmännyt nenä edellä niin moneen kohtalon tai minkäikinä kompaan ja jekkuun, etten voi olla pitämättä vähitellen itseäni jonkinlaisena karman lapsena, ehkä jopa Valittuna. Ja taas kerran, kun pohdin sitä suoritettujen epätodennäköisten valintojen määrää ja siitä seuranneita uskomattomia yhteensattumia - siis näennäistä satunnaisuutta - näen kaiken taustalla lyijärihahmotuksena sen Puppet Masterin, joka huvittelee nykimällä mun naruista mielivaltaisesti saaden mut sätkimään. Käsi ylös ketkä on nähneet Being John Malkovichin.
Nyt mä siis hiivin katuja taakseni vilkuillen ja olen tapahtuneiden perusteella vakuutettu siitä, että kenties jo tällä viikolla mä törmään esimerkiksi JättiPukkiin suoraan 2000-luvun alusta, tai vaikkapa Juhannuspoikaan viidentoista vuoden takaa. Toivon, että en.

Mulla on jo viikkoja pyörinyt mielessä sellainen triviaali, mutta tarkemmin pohdittuna älytön käytäntö, jota mun on pitänyt möyhiä tässä. Mä vain aina muistan sen jossain ihan kummissa tilanteissa, ja sitten taas unohdan kätevästi kun mun pitäis siitä kirjoittaa. En siis tee sitä taaskaan.
Sen sijaan mietin sitä, mitä olen miettinyt jo monta päivää: miksi kenenkään pitäisi olla toisen ihmisen puolesta rohkea ja jalo, ikään kuin suojella sitä siltä itseltään?
Ehkä siksi, ettei omatunnolla ja sillä paljon puhutulla selkärangalla varustettu ihminen voi muutakaan.

Nyt muuten mä alan vähitellen olla sitä mieltä, ettei mun olis ehkä koskaan pitänyt mennä HIHS:hun töihin. Mä olin ihan oikeasti kerinnyt haudata sellaisen elämän mieleni perukoille voidakseni elää eteenpäin, ollakseni kaipaamatta sinne. Ja nyt se kaikki nousi jälleen pintaan niin, että tänään kun Nuuniksen kanssa pelleiltiin suunnittelemalla tulevaisuuden osuuskuntamaatilaamme, mä hetken ihan oikeasti uskoin, että se voisi onnistuakin. No okei, ei ehkä ne pronssisiksi paahtuneet jäntevät ja kokkaavat tallipojat, mutta muuten.
Eihän se tietenkään oikeasti voi.

Lisäksi mulla pitäisi koko ajan voida olla käden ulottuvilla suklaata, punaviiniä ja kynttilöitä - ja kenties savuke silloin tällöin. Siten voisin kenties olla onnellinen, tai ainakin onnellisempi.

FeenikshuppariMaanantai 22.10.2007 22:54

Voi. Se oli jo kerran menetetty ja nousikin äsken Nuuniksen sanoin tuhkasta. Nyt se on tasaisen, ihanan, suloisen babypinkki ja ihan täydellinen. En riisu sitä enää koskaan <3
Mä en ole tiettävästi kertaakaan elämäni aikana vedonnut (implisiittisesti saati eksplisiittisesti) PMS:ään, ovulointiin tai mihinkään muuhunkaan naiselliseen tai hormonaaliseen excuseen käytöstäni tai (ennen kaikkea) epäkäytöstäni selittävänä tekijänä. Mä jopa korskeasti väitän, etteivät horrorit mua paljon heiluttele - ja siksi mut voi saada puhtaan ja alkukantaisen raivon valtaan syyttämällä em. seikkoja mun esim. pahasta tuulestani. Huomattavan monet miehet - ja jotkut naiset - tuntuvat tällaisessa tilanteessa työntävän kaiken epätoivotun, epäsopuisan ja jollakin tavoin häiritsevän käytöksen hormonaalisten vaihteluiden piikkiin. Ehkä se tekee elämästä niille helpompaa, että ne voivat ulkoistaa syyt johonkin nimettyyn kohteeseen, jota ei oikein voi hallita eikä siten ymmärtää: näin varsinaisiin syihin ei edes tarvitse lähteä puuttumaan.
Samoin viime viikkoina kovasti tapetilla ollut teräväkielisyys ja erityisesti sen arvostelu on käyneet mua hitusen nyppimään. Hyvä on, mä myönnän että välillä mulla leimahtaa pelkästä ruudinhajusta, enkä aina ehdi napsauttaa suuta kiinni ennen niitten sammakoitten vauhtiloikkaa. Tämän myönnän ja koetan opetella itsehillintää, puren huulta ja nipistän kämmenselkää. Mä toisaalta olen kyllä myöskin sitä mieltä, että hyvin harvoin jos koskaan kilahdan syyttä suotta ja vain omia patoumia tai kurjaa mieltä purkaakseni. Se, ettei suostu ottamaan vastaan mitä tahansa keneltä tahansa eikä todellakaan ole käytettävissä ylitsekävelyyn, ei musta tee naisesta susinarttua tai riidanhaastajaa; se, että ei naura rasistisille, homofoobisille, sovinistisille tai muuten vain huonoille sutkauksille, tuskin tekee ihmisestä myöskään huumorintajutonta tai kuivakkaa.
Mä olen luullut, että lasikatosta puhuminen ja tiukkapipoksi leimaaminen kuuluvat "aikuisten" maailmaan ja bisneskentille. Nyt näyttää sille, että ärhäkkyys tulkitaan provokaatioksi tai mielivaltaiseksi skitsoiluksi ihan normielämässäkin.
Vai onkohan mulla taas vaan NE tulossa.
Mä vain heppailin niin asia selvisi mulle vasta seistessäni Sportin edessä venaamassa ratikkaa. Mylvivät ihmismassat ja autojen perässä liehuvat Ferrarin liput julistivat suomalaista evankeliumiaan.

Tutustutin tänään Kuosmiksen esteratsastuksen jaloon maailmaan. Se onnekseen sattui menettämään obstaakkelikisaneitseensä luokalle, joka oli WC-tason kamaksi kummallisen ponitunnelmaista ja siten varsin viihdearvoista: jengiä putoili kuin kypsiä omenoita, eräs kuori mennessään suitset ratsultaan, Marcus Fuchs jyräsi yhden esteen johteen yli puomit sinkoillen ja-niin-edelleen.
Saatiin kuitenkin kisat kunnialla päätökseen, ja muhun iski uudelleen hilllitön hevoskuume. Mä olin jo unohtanut, millainen se maailma on: mille se tuoksuu, tuntuu ja näyttää. Törmäsin lukuisiin vuosientakaisiin tuttuihin ja pääsin tosiaan paijaamaan ponia. Niin ja kävinhän mä vähän areenallakin :)

Tänä viikonloppuna on sattunut niin monia kummia ja mieltäkääntäviä juttuja, että mä en enää itse tiedä miten päin olisin. Paitsi tosiaan se perjantaiyön yllätyskyykky ja muutamat onnenmuruset, myös musiikilliset kytkökset ja Musta jää täydensivät jo ennestään melkoisen tapahtumarikasta viikonvaihdetta. Jospa ens viikosta vähän rauhottuis taas... Tai en mä tiedä. Kivaahan tää on ollut.
Viime yönä sattui kosminen kepponen, jonka seurauksena mulla on edelleen pää aivan sekaisin ja sydän ja masu solmussa. Uhhuh. Miten tästä eteenpäin, voisko joku kertoa? Ja miten sitä voi koskaan suostua mihinkään pienempään reaktioon, kun tietää, minkä kokoluokan tuntemuksia on olemassa?

Tänään olen viettänyt miltei koko päivän heppageimeissä, ja nyt pääsin sen kuuluisan, taitavan ja sietämättömän äkäisen poniherran assariksi. Seisoessani verkkakentän laidalla katsomassa kun se ponitäti hyppeli violettiin satiiniseen narrinlakkiin sonnustautuneena ja kaikki maailmankuulut estetähdet jaloine elikoineen väistelivät sitä ja sen kultahileharjaista ponia silmiään pyöritellen mietin, miten mä aina onnistunkin lyöttäytymään siihen kaikkein noloimpaan jengiin.
Muistin taas kolme kokonaista luokkaa seurattuani, että yksi hevosmaailman - ja erityisesti estehevosmaailman - kummallisuuksia on se, että monesti ne kaikkein rujoimmat, takakorkeat ja hirvenkaulaiset keppihevoset on niitä, jotka hyppää enkeleimmin, kääntyy pennin päällä ja nelistää myrskytuulen lailla uusinnoissa. Sitten ne kuvankauniit, orikaulaiset säihkysääret kuorii kaikki puomit maahan, vellovat hitaassa laukassaan yliajalle ja kenties vielä kippaavat epähuomiossa kuskin vesihautaan tai okserin väliin. Miten se onkin aina niin.


How can I pretend that I like your new friend
when all I want is you?
How can I put up with him saying "buttercup"
when all I want is you?
All I want is you
We been through all this before, it's not funny anymore
that all I want is you
It's getting quite absurd, the worst hang up ever heard of
that all I want is you
All I want is you

- The Ark: All I Want Is You

Hirvosen Pentti ja Nana PuumioPerjantai 19.10.2007 20:17

Kauheasti tekee vain mieli kirjoittaa, vaikkei ole mitään sanottavaa. Töissä ei tapahdu sitäkään vähää, eikä mua ilmeisesti haluta ees ponin assariksi, kuten eräskin epäily tänään kuului. Lisäksi mulla on epäterveen voimakas himo lähteä juopottelemaan.
Onneks ihan just alkaa viikonloppu.

Söit kaikki mustat? Senkin paskapää!Torstai 18.10.2007 22:48

Musta tulee ihan sietämätön, kun en pääse purkamaan itseäni urheiluun.
Anna anteeksi Reino.
Lisäksi vielä semmoista, että hirveän ristiriitaista ja raivostuttavaa on kaivata jotain sellaista, joka samalla ärsyttää hulluuteen saakka.


I know all that so well, but I also do know this:
Calleth you, cometh I
And that's just how it is, and how it's always been
It's where my reason stops and something else comes in
I know it doesn't make sense, but still
Calleth you, cometh I
That's how it is...

- The Ark: Calleth You, Cometh I
Mä olen viimeisen parin päivän aikana saanut taas palautettua mieleeni, miksi mä oikein kammoksun HKL:n busseilla ajelua. Pienellä paikkakunnalla kasvaneena ja runsaasti kaukoliikenteen linjureita käyttäneenä mulla on sellainen hupsu usko, että kun mä katson oikein aikataulusta, monelta mun pitää olla pysäkillä, se sitten stemmaa kanssa ja mä pääsen sinne minne pitääkin silloin milloin pitääkin. No. HKL:n bussien kanssa se on ihan onnenkauppaa, tuleeko ne ajallaan - tai ollenkaan. Eihän ratikat tai metrotkaan aina pilkuntarkkaan kulje (ja junat kuulemma vielä vähemmän, mutta niitä mä nyt tuskin muutenkaan koskaan käyttelen muuten kuin huvikseni. Ja silloinhan sillä ei ole mitään väliä.), mutta niitä mä en koskaan katsokaan aikataulukirjasta tai Reittioppaasta, vaan menen pysäkille siinä toivossa, että joku mut siitä joskus poimii kyytiinsä. Aina on poiminut. Paitsi jos itse olen ehtinyt pitkästyä ja kävellä perille sitä ennen.
Raitiotievaunuissa on myös toinen mainio piirre: ne toimivat ensiluokkaisina oppaina eksyneelle kaupunkisuunnistajalle. Bussit kun ajelevat pitkin kaistoja aivan holtittomasti ja kääntyilevät sinnetänne täysin mielivaltaisesti, eikä niitten käyttämää reittiä voi suunnasta kadottuaan seurailla yhtä kätevästi kuin vaikkapa ratikkakiskoja.
Tämän viikonlopun olen pakotettu kulkemaan myös linja-autolla ja uumoilen, että ennen sunnuntaita saan kirota koko laitoksen kuskeineen alimpiin kattiloihin. Useaan kertaan.

Mä olen ollut nyt kaksi päivää heppakisoissa töissä. Tänä aamuna näin ensimmäisen elävän hevosen, noin kahdenkymmenen metrin päästä. Tilanne tulee tosin muuttumaan ratkaisevasti vieläpä tänä iltana, sillä minut on nimetty pienen esiintyvän shetlanninponin assariksi. Voitte olla varmoja, että tästä pestistä on luvassa lukuisia kuulemisen arvoisia tarinoita.

Tänään alkaa heppageimit, mun osalta siis. Ne eivät tule hetkeäkään liian aikaisin, sillä vielä eilen olin taas lopen kyllästynyt kaikkiin ja kaikkeen.
Nyt olen innoissani. Ja saan taas meikata!


You're not afraid of pain, I know what you did
But now the question is do you really dare to live?
Pretty Dysfunk kid
It's better to be bitter than to seem like a fool,
You say and hide behind your beer-glass
But I'm not so impressed by your dysfunk moves
'Cause I'm a dysfunk too

- The Ark: Little Dysfunk You

Looking like a raw potatoMaanantai 15.10.2007 20:45

Mä olen nyt pitkien pohdintojen jälkeen tullut siihen tulokseen, että vittumaisimpien sairauksien top 5:een pääsee helposti silmätulehdus - tai sidekalvontulehdus, kuten lääkereseptissä lukee. Oikeasti. Montako yhtä rumentavaa tautia tulette keksineeksi, ottaen huomioon että kyse ei kuitenkaan ole työkyvyttömyyteen johtavasta ja siten ympäristöä esteettisiltä haitoilta säästävästä vaivasta? Naiselle, joka on meikannut käytännössä päivittäin teini-ikäisestä ja käyttänyt silmälaseja (vaikkakin varsin tyylikkäitä pokia, saanen lisätä) vain äärimmäisen pakon edessä, piilari- ja silmämeikkikielto on elämän perustaa järisyttävä rangaistus. Täysimittaisen identiteettikriisin paikka. Töihin mennessä tuntuu, kuin olisi unohtanut pukea vaatteet päälleen tai jotain muuta yhtä dramaattista. Ihmiset katsoo pitkään, kysyy että onko kaikki hyvin ja näytätpä sä erilaiselle. Kivaa olla nätti.
No, tuska jalostaa, sanotaan. Jospa musta tämän seurauksena tulis pyhimys.