IRC-Galleria

Ny ei ehi kauheest lärpättää, sen vaa sanon et treenaaminen on SIISTII, vai onki hikistä, etenki nyt kun on törrrrkeen hiostavat kelit, eile ja tänäänki tatamilla vaa loisku, huh, olipa muuten kiva nähhä Pasia aamutreeneissä, vaikka sen kyllä pitäis antaa sen jalan levätä, mun jalat on onneks oikeest parempaan päin, tänään taas vaan parin sormen mentävä väli pehvan ja kantapään välissä, oliopa muuten mageet treenit eilen, pääsin taas tekee yokoukemi-harjoitettakin, JEE!, Virpi-senpain kanssa treenatessa tuli kyl törkee räkätyskohtaus kun sehtiin sellasta väistöstä/torjunnasta sovellettua jatkoa mikä muistutti kokyuho’ta mut se oli vähän jännä ja Tuomo tuli siihen näyttä ku Virpi teki ja sit yht’äkkiä siin olikin kiljoona kättä jotka oli tuuppaamassa mua ketoon ja rupes naurattamaan hysteerisesti kun toisen kanssa siinä ihmetellessä yht’äkkiä onki puolet lisää käsiä naamalla… *HAH*
Joo, mut nyt hierojalle. AaaahhhhhÂ…. *hilipasoo*

Hiih! Käytii Suskun kans kattoo PotC III sunnuntaina. Oli kyllä hyvä filkki. Ilosest yllätyin. Oli petrattu. Melkeest yhtä hyvä (ellei sitten ainakin yhtä hyvä) kun ykkösosa. Khuul... Hyllyyn heti kun mahdollista. ;)
Ja tulos kyl paljon hyvii leffoi. Hitsi. Kunnon leffakesä. Harry Potter, Ocean's 13, Die Hard 4.0, Fantastic Four (noh, sitä ehkä joutuu harkitsemaan...), Shrek III, ja syksyllä tulee Maameren tarinat. Ghibliä, JEEE!!! \o/ :D Ja voi olla että Kultaisen kompassin joutuu käyä kattomassa. Fantasiaa... khuul...

Uppista... menny hetki aikaa kirjottelematta… Töissä melkosta kiirusta ni ei oo ehtiny runoilemaan. Vaik asiaa ois kyllä ollu… :)
Perjantaina (25.5.) meinas vallan herkistyä olo. Ensinnäkin treenit oli älyttömän hauskat ja rennot ja osasin taas oppiakin asioita. Mutta opettajana oliki Virpi-senpai. Se on kyllä uskomaton nainen. *kunnioitusta maasta taivaaseen ja takasin* Saa jotenkin mun olon vaan niin kotoisaksi ja rennoksi. Upeeta… Ei tosin niin ettenkö mä muidenkin treeneissä oppis ja niistä tykkäis, mutta Virpin opettamistapaan kaiketi oon vaan tottunut kevään aikana ja se on kotoisinta. Noh, mutta herkistely sentään tapahtui treenien lopussa. Loppuseiretsussa kun muut alkoi jo kampeemaan itteään ylös ni mä en kyennytkään nousemaan. Tai en lähinnä halunnut. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen seiza oli kivuton. Nautiskelin vaan olostani eikä millään ois tehny mieli nousta. Sitä tunnetta oon kaivannu. Noi on ollu niin hiton kipeet pitkään noi jalat etten muistanukkaa että seiza oli niin kiva asento… Ja sit vasta meinaski silmät kostua kun testasin pakara-kantapää –välin. Viimeset 3-4 vuotta siellä on aina ollu sen 10-15 cm:ä väliä, nyt hädin tuskin mahtui etusormi väliin. Käsittämätön tunne… Mä olin ihan hullaannuksissa tilanteeseen.
Perjantai oli muutenkin käsittämättömän onnistunu treenipäivä. Mä virnin ihan pöljänä koko loppuillan ittekseni. Tehtiin treeneissä sellasta ukemiharjoitetta missä kaveri ottaa etukäden ranteesta kiinni, kääntyy omote-puolelle selin ja antoi tukea kun toinen teki ukemin. No ihan kauhuissanihan mä aluks olin, kun muutenkin vielä oon tosi epävarma ton ukemin kanssa…etenkin etukäteen luottamisen kanssa… Ja muutama aika mehevä alaselälle ja pakaralle laskeutuminen tuliki aluks. Mut Hannu jakso niin kärsivällisest selittää (että ”silleen levynä, sivuttain”) et jahka sitte vähän rentouduin ja aloin ymmärtämään, ni sehän – voi vihne – alkoi vähän sujumaan. *aiiiivan täpinöissään* Siis rumaa, kulmikasta ja kohloahan se on vieläkin, mutta askel oikeeseen suuntaan kuienki. Ja olin aika otettu kun Hannu tuumi sen menevän tosi hyvin 6 kyu'ksi. :) Olin ja oon vieläkin ihan tyytis itteeni etten jänistäny vaan nipistin pelot takasin mahanpohjaan ja vaan tein ohjeiden mukaan.
Jälleen kerran tuli todettua että ihan selkeesti mä tartten oikeenlaisen opettajan tai opetustavan. Virpi & Hannu on selkeesti sellasia jotka vaan saa mut helpommin ymmärtämään juttuja. Kiittelinkin Virpiä treenien jälkeen pukkarissa, mut silti tuntuu sille etten vois tarpeeks kiittää opeista. Tää sama vanha rinki alkaa taas: märkäkorvahönö ihailee senpaitaan ruusunpunaisin lasein. *naur* No ei vaan, ruusunpuna on taidouran myötä kadonnut (paitti poskilta hyvien treenien jälkeen), mutta silti vielä tässä vaiheessa kun ei itte osaa vielä oikeestaan mitään niin selkeesti huomaa sellasen hurjan kunnioituksen ja arvostuksen lähintä opettajaa kohtaan. Ja etenkin kun kyseessä on vielä opettaja jonka opetustapa vaan istuu mulle niin hyvin.
Mut niinhän se menee ja pitääkin mennä: senpai tulee aina olemaan mua edellä ja korkea-arvoisempi, vaikka miten pyristelisin oman edistymisen kanssa. Jollain tapaa se on itse asiassa melko lohdullinen ajatus. Se kun kuvastaa sitä että aina on joku edellä, aina on joku joka tietää enemmän, aina on joku jolta pyytää oppia. Nyt kun vaan vielä taidosta viisastuneena oppis itse pyytämään sitä oppia sitten kun sen virta meinaa ehtyä… Haluisin ainakin uskoa että menneet vuodet on opettanut mut vähän fiksulla tavalla itsekkäämmäksi ton asian kanssa, mutta eihän sitä voi tietää… tulevaisuus näyttää…
Jaa, tänään on taas treenit… Johan täs onkin ollu neljä aikidotonta päivää. Kamalaa… Lauantaina sentään pääsin vähän fiilistelemään ja pällistelemään kun olin Karin neulotettavana alkutreenien ajan. Mut eihän se aja samaa asiaa kuin oma hiki… *heh*

Eilen treenien jälkeen kahvilla istuessa hokasin että ainakin meijän seuran aikidokoilla on monella tosi samanlaiset silmät. Siinä porukoita kuunnellessani ja tillottaessani yht’äkkiä vaan plompsahti ajatus päähäni. Tai siis totta kai kaikilla ihan omat silmät on juu, mutta joku yhteinen nimittäjä niissä on. Joku sellanen helmenomainen kiilto (ei, en meinaa tällä kertaa hullunkiiltoa, vaikka sitäkin näyttääpi ajoittain esiintyvän) ja tyyneys mikä puuttuu muilta. Etenkin vähän pidempään treenanneilla näkyi. Jännä juttu… Sitä ajan mukanaan tuomaa aikia, varmaankin. :)
Heh, Kari oli vekkulilla tuulella eilen. Myhäilyä ja tirskahtelua kuulu riveistä useamminkin kun sensei laukoi juttuja. Hauskaa… :) Innostuipa jopa säikyttämään Ukko-paran melkosesti kun älähti kesken näytön aika napakan kiain. *hihi* Mutta toisaalta oli mielenkiintosta nähdä vaikutus. Se meni niinku pitikin: poitsun painopiste laski, katse terästyi, ja kroppa valpastui. Mut niinpä tuo kaiketi on että vielä ihmisessäkin piilee se eläimellinen eloonjäämisvaisto. Huomasin sen itsessänikin Korkeasaaren Kissojen yössä tuossa eräänä vuonna. Kissalaakson toisessa päässä olin maleksimassa, mutta kun toisessa päässä leijona karjahti, niin ensimmäinen reaktio hermoissa oli sännätä pakoon. Jännä tunne. Vaikka tieskin olevansa turvassa, niin sellanen tosi varuillaan oleva tunne jäi selkärankaan. Niin että vaikka sitä miten toimistoissa istutaan ja teknologiaan tukeudutaan, niin eläimiä tässä edelleenkin ollaan. En voi kiistää.
Sitten kun vielä oppis eläimellisen ketterästi joustamaan jaloilla aikidotekniikoita tehdessä… Hohhoijaa… Kävi Karikin jo murahtamassa asiasta. Pökkelöjalka olen, möh! Tarttee treenaa… Juu, ja sellanen alkukantainen paniikki sykähti taas. Juji garami. Kädet solmussa, kummatkin ranteet nagen kourissa, ja sitte muka pitäis tehdä ukemi. Ilman käsiä. No joo EI! Ei vaan kyenny. Noh, pikkupakolla sitte jouduin kuitenki tekee ja au… selkä… au… Mut voi elämä… Kammo kylmä jähmetys tuli. Hirvee tunne. Hyi… Pakko opetella äkkiä se tekniikka ettei jää kammoa. Ja toinen ehottomast opeteltava on se hiivatin yoko ukemi. Ei vaan pysty ollenkaan yhtään hahmottamaan vielä että miten päin siel oikeen ollaan ja mennään. Ei vaan kykene, menee vielä liian nopeesti aina se tilanne. Tarttee pyrkii jonku edistyneemmän riesaks joskus vapaatreeneihin sen asian tiimoilta. Uh, ja shikko… *HUOKAUS* Noh, se kyllä joutuu nyt vaan oottamaan tuon varpaan paranemista. Mikä ei edisty järin hyvin.
Mut ai että oli makosaa tehdä kapuloilla eilen. Jee… Mä Virpille treenien jälkeen ihmettelenkin että miten voi olla että kepit kädessä mulla tulee polvista joustaminen paljon luontaisemmin kun kepittömän aikidotekniikan kanssa. Outoa… Kesällä tarttee kyl päästä taas nurtsille sohimaan… Millonkahan kehtais alotella… :)
Karin neuloilla oli kyllä eilen jännä vaikutus. Sääret lämpes jotenki jännästi. Sellanen letkee rentous. Ja treenien jälkeenkin oli vielä rennohkot sääret. Oikeen ääneen ihmettelin kaffelle mennessä miten erikoiselle tuntuu kävellä kun onki rennommat pohkeet… *naur* Mut upeeta siis jos nuo tuosta alkaa aukeemaan. Jo alkaakin olee mitta täys niiden kanssa päkertämisestä.
Intouduinpa vielä treenien ja sufeen jälkeen kävelyllekki. Tunnin mittaselle vaan, mutta hyvää teki ja mukavaa oli. Upee ilma ja nätti auringonlasku. Jee…

Nyt on kyllä vaikee sanoa mitään. Paitti et on taas pää pyörällä. Eilen oli aika korkeelentosta ajatusta treeneissä. Tai ainakin se tuntu sille. Ei tällanen maan matonen ymmärtäny paljon mitään. Onneks lopussa sentään oli ihan simppeliä perustekniikkaa. Ja onneks oli mukavia(kin) pareja. Vaikka yks melko neuvomiskyvytön mölli eteen sattukin. Ja hiki tuli.
Ei täs nyt kauheest muuta voi kun odotella seuraavaa treenikertaa… että jos vaikka taas tällä kertaa jotain ymmärtäis… :)

Tän viikon treenisaldo näyttääkin jäävän vähän vähäisemmäks… Maanantaina olin pommikujan (elikäs kummipojan) synttäreitä juhlistamassa – ihana poika… *tämmikudin onnellinen huokaus* - tiistaina oli taidotreenit, tänään Kamae-toimituksen kokous ja huomenna Henskun häät. Keskiviikon kepittely- & alkeisjatkotreenit, eilisiltaiset Tuomon treenit ja sunnuntain ilottelut on sitte viikon ainoot. Yksiinkään aamutreeneihinkää en suoriutunu tällä viikolla. Möh! Maanantaina sentään oli hyvä tekosyy tuo hammaslääkäri, mutta torstaina kyllä ihan vaan lahjakkaasti otin ja nukuin pommiin. Että ketutti! Olis vielä ollut kaikessa rauhassa aikaa valua kotiin aamulla, kun oli vapaapäiväkin. Myhnä… Noh, mutta ehkä välillä tosiaan on ihan jeeskin ottaa rauhallisemmin… Aina ei tartte ehkä treenata tuhatta ja sataa.
Keskiviikon treenien jälkeen kyllä mietinkin että pitäisköhän mun ihan oikeest vaan ottaa pari viikkoa treenitaukoa. Pyöräytin uudelleen tuon ukkovarpaani keppitreeneissä. Ja ihan typerässä kohdassa. Ja ihan itsekseni. Pässi. Onneks se sentään muljahti toiseen suuntaan. On sentään uudella tavalla kipee. Ahhaha… Mut ei niin pahast sentään pyörähtäny että oisin malttanu kepittelyt jättää väliin. Oli kyllä päheetä päästä pitkästä aikaa tikuttamaan. Sitä on ollu ikävä. Hauskoja pariharjotteita se Kari teetti. Tätä lisää… Ens’viikolla taas… Ja kesäkuussa pääsee sitte enemmänki tikkuilemaan, kun on Helmisen leiri ja Sandokain kesäleirilläkin tanto-tekniikkaa. Hih…
Hannu P. piti mulle ja toiselle valkopöksylle ihan privaattitreenit keskiviikon kepittelyn jälkeen. Lähinnä sen takia kun muita ei ilmaantunu paikalle. Lusmut. *virn* Ja taas tuli saavillinen uusia juttuja ja ajatuksia. Täs’hän ihan pakahtuu… *naur*
Eilen sitte oli taas Tuomon treenit. Mä alan oikeest diggaamaan sen treeneistä. Aluks jännitti aikalailla, mut tykkään kyllä siitä tavasta miten se opettaa. Paljon kerrotaan ja neuvotaan, vielä enemmän havainnollistetaan kädestä pitäen, mutta paljon jätetään omankin oivaltamisen varaan. Aika hyvä resepti. Se on vähän hämmentänyt – ja tietty hämmentää vieläkin – että mulla on useimmiten Tuomon treeneissä sellanen olo että se opettaa vain ja ainoastaan mua. Muut on siellä vaan vähän niinku rekvisiittana. Naurettavaa, I know. Mutta sellanen hypnoottinen olo siellä vaan on. Liekö sitten Tuomo oikeesti niin loistava opettaja henkisesti, vaiko kyse vain siitä että sillon kun meitsi hönö valkopökä on paikalla ni joutuu vähän paapomaan enemmän kun ei raasu osaa. *kikatus* Molempi parempi. Kaikki käy mulle. Hannullekin keskiviikkona sanoin, että vaikka koko ajan vaan tulee uutta asiaa ja välillä tuntuu, et pää jumittaa kaikesta infosta, niin tää on kaikki plussaa vaan. Mitään ei tartte vielä osata, kaikki uusi oppi on plussaa. Tjaa, no kyllä mulle eilen tokastiin – kun nillitin että hirvittää lähteä kaitennagesta ukemiin (en tiiä miks) – että kyllähän 6. kyun jo pitäis osata… *irvistää* Pitäis osata joo… kaiketi…
Mut ei vaan vielä pysty hahmottamaan kaikkea. Täs tulee taas vähän sama meininki kun taidossa että jos yhden osa-alueen meet oppimaan hyvin ni sitte tulee kylkiäisenä oletus että kaikki muutkin osa-alueet menee vähintään yhtä hyvin. Mut ei se vaan mee niin. Mä tiiän taidossakin että oon aina ollu vahvempi hokein tekijä. Siinä ei ulkoapäin tule henkistä painetta, ja se oon vain minä itse jonka kanssa siinä painin. Ja se on ollut tosi mielekästä. Vaikken siinä mikään erikoisen hyvä ookkaan ollu. Mutta sitte on tullut sellasta ihme painostusta että ”no kyllähän sä nyt otella osaat kun oot treenannu noin pitkään ja on hyvä asenne hokeissakin ja blaa blaa blaa”… My arse… Hokei ja jissen on loppujen lopuksi aivan eri oksat, vaikka samaa puuta ovatkin. Niissä on vissi ero.
Saman jaon huomaan aikidossa. Kun pääsen rauhassa miettimään asiaa ja tekemään pehmeesti ja omalla rytmillä ni mä yleensä selviän aika kunnialla. Mutta heti kun pari kiihdyttää ja on se sellanen henkinen ’etukeno’, ni mulla alkaa pätkimään. Raivostuttavaa. Etenkin kun sitten taas oppilaudessa mä tykkään siitä kun multa vaaditaan tarpeeksi. Muttei saa sättiä. Jani onnistui kyllä siinä niin täydellisesti kuin on tähän mennessä kukaan vaan voinut onnistua. Aina jaksoi kannustaa ja valaa uskoa, mutta kuitenkin vaati paljon ja nosti rimaa sopivalla tahdilla. Mä kaipaan kyllä sitä suhdetta… Virpi-senpai ihanainen kyllä osui niin lähelle samaa kuin ryhmäopetuksessa on mahdollista. Oliskin mielenkiintoista nähdä miten one-on-one –mentorointi toimis… Voisin kuvitella että toimis vielä paremmin kuin taidossa… mahdollisesti… En tiiä…
Uuu, Hannu muuten keskiviikkona esitti aika mielenkiintosia asioita aikidon ja mun suhteesta. Niin kuin esim. sen että tietyt liikkeet mulla on jo luonnostaan olemassa taidon kautta (sooete-käden kiertyminen eteen tuodessa vs. aikidossa lyönnin vastaanotto/sivuunohjaus). Aika jännää… Enpä ollut tuota vielä ehtinyt ajattelemaan. Että noissa pienemmissäkin asioissa taidotaustasta on hyötyä.
Se tuntui aluks vähän jännälle kun Hannu sanoi että taido on aina mun ykköslaji ja aikido tulee olemaan kakkoslaji, mutta toisaalta niinhän se kyllä tulee olemaan, vaikka mitä tekisin. Taido on sen verran syvällä hermostoissa jo, että vaikka kuinka treenaisinkin aikidoa enemmän (ja niinhän se ainakin tällä hetkellä menee) niin taido on ja pysyy ykköslajina. Ensimmäistä lajia tuskin pystyy riipimään irti itestään enää… Mutta silti… aikidossa on joku eri juttu… erilainen veto… eikä pelkästään alottamisinnostuksen takia… muutenkin siinä on jotain… jotain…

Olo on päässä ku kolmen kilon berliininmakkaralla kahden kilon kuoressa. Ei meinaa mahtuu kaik ajatukset sisäpuolelle. Mutta kun ei osaa antaa uloskaan ni ei oo auttanu muuta kuin yrittää epätoivosesti järjestellä pinoihin ne asiat mistä jotain vähän ymmärsi ja yrittää ravistaa loput toisesta korvasta ulos. Käsittämätöntä miten voikin olla että vaikka yleensä tieto valuu mun aivoista ku vesi sorsan selästä (etenkin jos se on vähänkään vähemmän kiinnostavaa tietoa), ni nyt sitte kun pitäis karistaa osa asioista mielestä ni ei. Takiaisena villakankaassa roikkuvat.
Niin, siis viikonloppuna oli ihka eka aikidoleiri. Jösses kyllä jännitti. Tavallaan aiheesta, tavallaan turhaan. Porukkaa oli aika mukavasti (sellasen pari, kolme kymmentä) mutta meitä valkopöksyjä oli vain muutama hassu – hienoinen tasoaspektijännitys siis. Mutta toisaalta itse opettaja Jan Nevelius oli erittäin havainnollistava, rento ja mukavan oloinen. Hurjan näkösiä sen näyttönakkelut äityi välillä olemaan (oli muuten mukavaa ihailla joidenkin pehmeitä ukemeja…), mutta aina sieltä tuli se muistutus että ushiroukeminkin saa tehdä… Onneks niin. Heh.
Mutta olipa siellä sellainenkin hetki (lauantaina) että nanosekunnin toivoin kiihkeesti ja epätoivoisesti sielussani etten ois koskaan alottanu mitään helvetin budoharrastusta. Oli pätkä jyuwazaa. Sen kummemmitta neuvoitta. Ja sattui vielä sellaiset parit joilta ei saanu piirun verran apua. Vaikka pyysi. Kattoivat vaan suu supussa. Ja Katjan pää tyystin tyhjä. Ei mitään tekniikkaa tullut mieleen. Ei ees sitä hiivatin ikkyota! Aivan kamalaa. Se sellanen kylmä jähmetys valtasi taas, se sama mistä taidossa oon kokoajan kärsinyt. Ottelupelko. Melkein tuli vedet silmiin. Se on niin turhauttava ja ihan suoraan sanoen perseestä oleva tunne. Kun ei sille voi itse mitään, etenkään tuollasessa uudessa ja vauhdikkaassa tilanteessa. Ja sitten vielä kun siitä tupisin ittekseni pukkarissa niin sieltä vähän siihen malliin kommentoitiin että mun pitäis vaan miettiä eikä panikoida, pitäis vaan tehdä. Onhan se helvetin helppoa itte sanoa noin, kun ei tiedä miten lamauttava se paniikki on. Sain oikeesti toden teolla purra kieleeni etten laukassu tosi tylysti takaisin.
Mutta onneksi mulla oli pelastava enkeli siellä mukana. En tiiä näkikö Tuula mun panikoivan ilmeen vai oliko vaan onnellista sattuman kauppaa. Mutta justiin synkimmällä hetkellä matami tuli ja nappas hihasta kiinni ja kiskas parikseen. Tuula osas heti löytää rauhallisemman temmon ja anto vinkkejä. LUOJAN KIITOS! Jotain sentään sai tehtyä. Paniikki hälveni.
Mutta vaikka mä tässä nyt päpätän ja paasaan paniikistani, niin kuitenkin tuollaset 95% leiristä oli tosi mahtavaa. Lantion ja ki’n liikkeen harjoitteet oli tosi upeita, ja tuli tosi paljon perspektiiviä uken hallintaan ja tuntemuksiin. Nii, ja sunnuntain jyuwaza-pätkään mulla sattui tosi mukava pari joka otti aika rennosti ja heitti parit vinkit. Ja mun lamauttava jähmetys murtui ennen kuin ehti oikein kasvaakaan. Upeeta. Vähän kyllä jännitti siellä pitkin leiriä kun tuli vieraampia tekniikoita ja sellasia mitä oon vaan ohimennen joskus Sandokain treeneissä tehny. Mutta kohtuullisesti silti pysyin mukana. Suunnilleen. Joskin varmasti parieni hermoja koetellen.
Mutta on se vaan kiehtovaa tuo sisäisen voiman tutkiskelu ja valjastaminen. Hassulle tavallaan tuolla leirillä tuntui, kun tiesi ettei teknisesti osaa vielä yhtään mitään aikidossa, mutta taidon ja shiatsun kautta on tuota haran tunnustelua tullut jo enemmänkin kokeiltua. Joten monet aikidottomat harjoitukset itse asiassa auket melko hyvin, melko nopeesti. Mutta sitten siihen läpsäistiinkin seuraks tekniikka ni AVOT! Koo oli hukassa. Hah! Tosin ajoittaisia tyytyväisyydenväristyksiä havaitsin itessäni, kun sain oman ja uken linjan kohdilleen ja vielä vähän ki’täkin peliin ja tekniikan suunnilleen toimimaan, ja uke nyökkäs hyväksyvästi. Jee… OI! Ja Neveliuksen hyväksyvä ulahdus sen tehdessä harjoitetta mun kanssa aiheutti melkei tyytyväisyyskehräystä. *NAUR*
Mutta juu… suurimmaks osaks meni leiri kyllä huuli pyöreenä ihmettelyyn. Jäihän sieltä tosi paljon käteenkin, mutta moooonen monituiset asiat taatusti meni ihan ohikin kun siinä täpinässä ja uuden asian tulvassa yritti pitää pään viileähkönä. Ne muutamat kerrat mitä pääsin Neveliukseen ’käsiks’ oli kyllä vaikuttavia. Sieltä tosiaan heijastui sellanen vaivaton ja höyhenen kevyt tekeminen jonka takana kuitenkin oli hurja voima. Aika mahtavaa… En sentään näyttöukeksi joutunu. Pasi heti perjantaina säikytteli mua, mutta totes sitten kuitenki ettei yleensä valkopöksyt joudu näyttöuhriksi. Meinas sitte mennä hiki väärään kurkkuun kun yhdessä välissä sensei sitten ottikin valkopöksyn näyttöukeksi. Oli sillä miehelläkin aika pyöryläiset silmät, edellinen näyttöuke kun oli justiin saanut aika kyytiä… olisko ollu kotegaeshilla… Mutta demonstraatio osoittautui kuitenki sitten nimenomaan sen ushiroukemin tekemiseksi. Hehe…
No mutta… summa summarum… oli aika päheetä päästä leirille. Kurjaa oli ollu yksin Keravalta – tai olihan tuo Pekka sunnuntain treeneissä – mutta toisaalta oonhan mä alottanu taidon ja aikidon kummatkin yksin, ja aina välillä kuitenkin joutuu tekemään asioita yksin… ni sama se sitten jos tuonne hulinaankin menin itekseni… Tulipahan ainakin tutustuttua uusiin ihmisiin. Mukavia siellä oli kyllä paljon. Kiva tutustua. Ja ne perjantaina ja lauantaina kovin vilakoille vaikuttaneetkin tapukset vähän lämpeni sunnuntaina. Jopa kivikasvoiselta ulkomaalaismiekkoselta (Nevelius puhui sille englantia neuvoessaan, joten ei sitten vissiin ollutkaan ruåtsalainen) heltisi hymy ja peukun heristys kun sain parit tekniikat onnistumaan kohtuullisesti.
Jeh, mutta nyt sitte oliskin kiva päästä heti treenailee noita hommia. Tää vaan on se kurja puoli siitä ettei ollut muita meidän porukasta tuolla: enhän mä niiden leiritekniikoiden nimiä tai kunnolla perusteitakaan osaa, ni varmaanpa osaan enää niitä tehdä. Mutta tarttee vaan yrittää pitää leirin keskeisin anti mielessä ja yrittää soveltaa normitreeneissä. Tänään ei pääsekkään treenaa. Kummipojan synttärit. Tarttee mennä pusihalimaan sitä illalla. Kiesus, sekin jo kuus vuotias… *HUOKAUS* Mutta ehkä huomenna sitten vapaatreeneihin. Tosin sitten jäis viikon ainoot taidotreenit väliin. Voi olla et tarttee mennä sinne näyttämään naamaa. Keskiviikkona kuitenki pääsee kepittelemään ja kurssitreeneihin…

Äääääh mä mihkää treeneihin vielä huomenna voi mennä... ellei ihme tapahu... Viel on nii tukkelissa röörit... *jupinaa* Epäreilua...
Ja sitte vielä lykkäsivät talkooylityöviikonlopun tulevalle viikonlopulle! Kiitti! Eka leiri sillon. Kele! *tuohtunut* No mut jos ainaki osan treeneist pääsis käymään... ainaki kaks...

Perjantai ol ihan persiistä. *möh* Opetus loistavaa (ku kerta oli Virpin reeenit) mut mul ei vaa yksinkertasest mikää rekisteröityny missää. Ei ollu niin vaikeeta ettenkö ois ennenki tehny tai ettenkö ois voinu ymmärtää. Herrajjumala, IKKYOTA EN YMMÄRTÄNY. Pääsäs ei vaa tapahtunu mitää. Ensimmäisen vartin jälkee vitutti jo siihen malliin että olin valmis lähtee kotio. Sisu ei vaa antanu periks. Loppuun asti ähersin. Tiina-ihanainen onneks antoi mulle yhden hehkulampun niien treenien aikana. En enää ees muista mikä hehkulamppu se oli, mutta sentään vähän piristi. Mutta kyllä vaa sapetti reenien jälkeenki. Ärsyttävintä on kun tietää että on vana pää jumissa eikä ymmärrä sellasia mitkä tietää että normaalisti ymmärtäis…
Josko ois ollu esiastetta flunssasta. eilen pasahti nenä tukkoon. Menin reeneihin kuitenki. Aattelin että jos se vaikka lähtis sillä. Ja jos vaikka perjantain mielipaha pyyhkiytyis kun lauantaina missasin treenit… Mielipaha pyyhkyity kyllä – oli kivat treenit ja ymmärsinki aika paljonki ja viihdyin hyvin – mutta flunssa tärähti pahemmin. Oli tosi uupunu olo treenien jälkeen ja nyt sitte kuumettaki. Eli lähenpä tästä kälppimään kotia kohti (töissä kun oon). MÖH! Tää vaan meinaa sitä etten ainakaan pariin päivään pääse treeneihin. GRÄÄÄH! *murinaa* Jos tää kuume hellittäis jo vaikka tänään *toivoo kovasti* ni keskiviikkona vois uskaltautuu keppitreeneihin ja kurssitreeneihin…. *harkitsee*

Herranjestas miten siunattu olo mulla on. Minä murehdin näitä hassuja asioita itekseni – noh, Pasia oon kyllä ahistellu textarein – niin senpai huolestuu ja huolehtii. Miten voi olla näin onnekasta että mä oon onnistunut eksymään näin valtavan ihanien ihmisten keskelle? Mulle on jotkut joskus sanoneet että oon upea ihminen mutta sitä on ollut kovin vaikea uskoa, ittensä kun tuntee. Mutta nyt on oikeasti sellainen olo ollut koko kevään että mä olen päässyt omieni joukkoon. Ja jos nää omat ihmiset on näin valtavan upeita, lämpimiä, ihania… niin ehkä mäkään en sittenkään ole ihan rupunen tapaus…
Pakko laittaa vielä tähän Virpi-senpaille laittamani sähköpostin lopetus. Se kertoo paljon, kaiken, eikä kuitenkaan läheskään tarpeeksi syvästi. :
”*syvä rei* Huolenpito koskettaa. Vaikka mä tällanen 'kyllä mä tästä selviän, oon ennenkin selvinnyt' -pohojalaisjääräpää oonkin, ni silti tuntuu sanoin kuvaamattoman mukavalle ja lämpöselle että musta huolehditaan.
Se on muuten kumma tunne: hetken vasta on polut hiponeet toisiaan, ja silti jo on sellainen olo että mulla on joku valtavan vahva tunneside suhun. Ja muutamaan muuhunkin meidän dojolla. Erikoinen tunne... Niin nopeasti tullut tällainen kiintymys... Mutta tää koko homma onkin oikeesti ollut sellanen...niinkuin kotiin ois tullut... Kiitokset, senpai, kaikesta. :)”
Â…
*huokaus* Mutta silti joutuu oottamaan perjantaihin treenejä. Huomisen meno kyllä peruuntui (kun pistin sen peruuntumaan), mutta perjantaiaamuna silti odottais labra, joten ei saa urheilla huomenna (eikä oikein tänäänkään). Möh!