Olispa ollut ihanaa olla 1960-luvun stadilainen työmies. Stadi oli hieno kaupunki entisaikoina. Kerrostalolähiöt olivat vielä moderni juttu, joihin lapsiperheet muuttivat ja keskikaupunki oli voimissaan, valtavat automarketit ja moottoritiet rakentamatta. Duunarit pitivät valtaa Kalliossa ja heikkojen asiaa ajettiin oikein urakalla. Neuvostoliitossa oli kommunismi ja Suomessakin mentiin siihen suuntaan.
Bussiliikenne oli ihan eri tavalla ihmisten arjessa kuin tänään ja kaupungeissa oli rauhallisempaa elää, kun oli vähän autoja. Kaupat olivat ihmisten alakerroissa. Ihmiset asuivat kerrostaloissa ja näkivät toisiaan ihan eri tavalla kuin nykyään.
Elämän rytmi oli rauhallista. Yhteishenki oli vahva työväenluokassa ja tavoitteet olivat yhteisiä, elämä oli yhteiseloa eikä vain jokaisen itsekäs projekti. Usko siihen, että tulevaisuus olisi aina menneisyyttä parempi, oli vahva, eikä ympäristöasioista vielä osattu olla huolissaan. Ihmiset olivat solidaarisia toisiaan kohtaan, elämän rytmi oli rauhallisempi ja ihmisillä oli enemmän aikaa ystäville ja tuttaville. He elivät niukasti, mutta saivat elämän ilonsa muusta kuin tavarasta ja rahasta. Sivistys oli arvossaan ja nuorten mielestä oli tavoiteltavaa olla sivistynyt ja harrastaa kulttuuria. Ulkoinen olemus ei ollut niin tärkeää kuin nykyään. Myös hiljaisemmilla ihmisillä oli ihmisarvonsa.
Hippiliike oli vahva, olisin tahtonut olla yksi heistä, heillä oli vahva tahto parantaa maailmaa. Nuoret haaveilivat politiikasta ja heidän unelma-ammattinsa oli bussinkuljettaja, bussit olivat arvostettuja kulkuvälineitä ja kuljettajat kunnioitettuja ammattilaisia. Sosiaaliturva takasi hyvät elinolot myös heikommille.
Oikeastaan ainoa asia, mitä nykypäivästä kaipaisin, olisi tietokone.