IRC-Galleria

Kuljeskelen

Kuljeskelen

von Münchhausen
On yö. Vai sanoisinko ilta. Menet kolmatta linjaa keskustaan päin. Raitiovaunussa on pari vanhempaa ihmistä ja joku kumma eukko. Astun raitiovaunusta pois Lasipalatsin kohdalla. Hienoa, nyt sitten olen maamme pääkaupungissa. Kävelin ostoskeskus Kamppia päin. Kampin seinässä näkyy valtava näyttö, jossa kerrotaan kyseisen ostoskeskuksen erinomaisuudesta. Siitä käy myös ilmi, että Kamppi on linja-autoasema. Kampissa on pari koiraa ja jokunen jätkäraasu. Pojat kehtaavat pitää hattua päässä sisällä, itse pidän lätsääni tai vastaavaani tiukasti vihreiden lapasteni kanssa kädessäni. Astun ulos, ihmiset ovat kiireisiä eivätkä minun tyyppiäni.
Kuljeskelen ympäriinsä. Yritän eksyä, en onnistu. Eksyn Tennispalatsin luo. Tennispalatsissa on Finnkinon elokuvateatteri. En tahdo nähdä elokuvaa, joten teen suunnitelman: ostan eräästä Tennispalatsin kioskista 3 litraa paukkumaissia, menen Kauppatorin lähelle johonkin satamaan istumaan paukkumaissieni kera, ja odottamaan, kuinka unelmieni nainen tulee kysymään, mitä teen. Vastaan, että istun ja katson, kuinka laivat tulevat ja menevät. Hän sanoo, että laivat eivät liikennöi tähän aikaan. Minä kerron, että ei siitä ole haittaa. Kysyn häneltä, sattuuko hän olemaan paikallisia. Hän on. Kysyy minulta, mistä minä olen. Vastaan, että kaukaa pohjoisesta. Kysyn häneltä, miksi hän on täällä. Hän vastaa tulleensa seuraani. Tarjoan hänelle paukkumaissia. Yhdessä syömme sitä, ja katselemme kuinka laivat tulevat ja menevät. Hän kysyy, uskonko kohtaloon. Vastaan, että en, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö kohtalo uskoisi minuun.
Todellisuudessa. Aloitan syömään paukkumaissejani heti ulos Tennispalatsista päästyäni. Paikalliset oudoksuvat minua. Mietin, että tavallisesti kansa ei varmaankaan syö paukkumaisseja julkisella paikalla kävellessään ympäri Helsinkiä. Veden äärellä se kävisi, niin, se olisi sopivan eksoottista, kai. Yritän piilottaa kolmea litraani taskuuni, en onnistu. Yritän kanniskella astiaa vaivihkaa kyljelläni, en onnistu. Joten pidän sitä kädessäni ja syön parhaani mukaan. Miten pääsen Kauppatorille ja satamaan? En tiedä. Kuljeskelen eteen, taakse, sivulle, viereen. Puolen tunnin päästä löydän Esplanadille, josta tiedän pääseväni Kauppatorille. Esplanadilla on puisto. Ihmettelen, kuinka voi olla mahdollista, ettei siellä kävele tai istu ketään? Helsinkihän on sentään suurkaupunki, ja aina pitäisi löytyä joku hurja, joka on paikassa kuin paikassa. Itse en mene sinne, mitäpä minä, ei kukaan muukaan. Kaunis puisto, sääli etten ole siellä. Tulen Kauppatorille. Ahaa, tuossa on penkkejä. Metallisia, kylmiä. Terminaalit näyttävät vielä pahemmilta. Istun siis penkille, maissiastiani viereen. Maissiastiassa on jäljellä puoli litraa. Noh, se riittää minulle ja unelmien naiselleni. Katson merta. Ei mitään nähtävää, joten pälyilen ympärilleni. Ei ketään. Mutta pian hän tulee.
Ensimmäinen paikan ohi kulkija on vanhempi nainen, siinä nelissäkymmenissä. Ei kiitos. Seuraava on mies, nahkatakkinen. Hän tulee vielä uudestaan paikan ohi, ja saan kylmiä väristyksiä.
Istun paikallani vajaan tunnin. Kansaa kulkee ohi, ketään ei kiinnosta poikanen, joka istuu tyhjän paukkumaissirasiansa(tälle pitäisi olla lyhyempi sana) kera kylmällä penkillä. Poistun, ja ajattelen, että ehkäpä se unelmanainen ei tänään jaksanut tulla siihen.
Ratikka vie pois. Uusi päivä, uudet kujeet.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.