IRC-Galleria

Pulkkamäestä Afrikkaan ja takaisin.Maanantai 05.02.2007 23:22

Usein tulee luvanneeksi asioita, joita jo hetken kuluttua katuu. Laittaa välillä hieman hitaanlaisesti toimivat synapsit liikeelle, käytettyään pidemmän ajan kuin tovin miettimiseen, tajuaa, ettei paluuta ole. Luvattu mikä luvattu, se pitäköön.

Myönnettäköön, että näin pääsi käymään. Sattumat kohtasivat toisensa ja satuttivat kukin eri osa-alueita. Onneksi mustelmat ovat katoavaisia, ja pian nuokin jäljet haalistuivat.

Päädyin Loviisaan, tuonne suomenruotsalaisuuden kulttuurin mekkaan, aivan kuten olin luvannut tädilleni näyttää naamaani niillä nurkilla. Toinen ruutu jäi täyttämättä, jossa olisi toiminut erilainen kulttuuri, niin kutsutusti juoma sellainen.

Perjantai iltapäivän ja illan käyttö tällä uudella, vieraammalla tavalla osoittautuikin mielekkääksi. Niin montaa eri aktiviteetti madollisuutta saman päivän aikana toteutin, että edellistä moista päivää saa hakea.

Afrikan tähden kimmellys, pulkkamäen mukanaan tuoma viiletys, Barbi leikkien nostalgisuus ja Sly Cooperyn aiheuttama jännitys sai unohtamaan oman arkipäivän askareet. Seuraavan päivän lätkämatsin katselu ja omien hikipisaroiden heittely jäälle mullisti ymmärrykseni.

Pelasimme jäällä perinteisesti tytöt vastaan pojat vähemmän perinteisesti kaksi tyttöä vastaan kolmea poikaa. Pelin tiimellys vei mukanaan ja antoi aihetta keskittymiseen. Arvattava tulos 12-6 poikien hyväksi ei latistanut mielialaa. Ainakaan omaani.

Ymmärsin, ettei tärkeintä ole aina numerollinen voittaminen. Pojat saattoivat tyrmätä meidät murska lukemin, mutta paljon jäi silti käteen. Tiimityö, ydessäolo ja vilpitön onnellisuus; joka kaikkien kasvoilta paistoi, oli itselleni parasta voiton hurmaa.

Opin jälleen uutta. Joskus oppimisen eteen täytyy tehdä uhrauksia. Lopulta ovatko nekään uhraukset järin suuria menetyksiä. Viikonlopun jälkeen olin väsynyt, mutta koko tohinan tuoma onnellisuus säilyi, sillä tunsin lasten onnellisuuden osana omaani.

Purevaa ja kirpsakkaa.Perjantai 02.02.2007 00:17

Vihdoin viimein tuo saapui; kauan odotettu talvi pakkaspäivineen. Toi tullessaan valkean peitteen maaemon peitteeksi ja hunnut puiden oksille. Aurinko käy jälleen nauramassa synkkyydelle ja peittoaa sen leikiten. Ihanaa, että tuo palasi.

Aamu puolta yli kahdeksan, aamun kajo lähiön seurana. Alkavat tovertua ja päivän mittaan jo tulevat tutuiksi useille. Monet tervehtivät hymyillen. Nenänpäätä nyrpistäen askel seuraa toista ja pian kasvot kivettyvät.

Sormet leikkivät tulella ja varpaat kisaavat heidän kanssaan tulisuudesta. Ystäväni punaiset villasukat tennarieni seuralaisena nahistelevat pienestä yhteisestä tilasta, joka on käytettävissä. Joskus on vain turha kisailla - aina ei voi voittaa.

Tuulen tuiverrus kantautuu korvanlehdilleni, joista pilkottaa vain tyvi, sillä pinkki harmaan kanssa pitävät huolta siitä, etteivät aivosolut karkaa. Hiustupsu huurtuu ja muuttaa muotoaan.

Kauan sai odottaa, mutta odotus usein palkitaan. Jälleen meni aika, joka mustasi päivät. Edessä on vain aina parempaa. Täytyy kipaista kauppaan, ostaa pulkka ja ottaa kaverit matkaan. Koko päivä aamusta iltaan saakka lasketaan.


Lähdön hetki.Torstai 04.01.2007 18:07

Pian on aika taas mennä. Mennä ja jättää kaikki. Eipä juuri ole valinnanvaraa. Onneksi valitsemattomuus helpottaa päättämisen, sen vaikeuden joka siitä koituisi. Aina voi kuitenkin palata takaisin.

Tuntuu, että paljon jäi tekemättä. Eikä tuo tullut yllätyksenä, sillä niin on ennenkin sattunut. Sattunut, tavalla jos toisella. Yleensä molemmilla. Odottaako tekemättömyys täällä, vai karkaako pois? En tiedä.

Siellä ovat ystäväni, kulho ja kippo. Odottaneet kokonaiset kaksi viikkoa pesuun pääsyä. Julmuri olin, kun en kylvettänyt lähtiessäni. Paikalla on myöskin jeäkoappi, jolla on varmasti huutava nälkä. Kai täytyisi ostaa tuolle evästä hetkeksi.

Onhan siellä paljon muutakin. Ne kaikki elävät otukset, jotka ovat kovin hiljaa olleet nyt. Ehkä aika antaa anteeksi ja he päästäisivät jälleen ääniään.

Pian taas huomaan, että onkin aivan hyvä olla. Niin hyvä, etten pois lähtisi millään. Mutta on mentävä jälleen hetkeksi. Sitten menen piilooni, mutta sielläkin tiedän, että aina voi kuitenkin palata takaisin.

Todellisuus uskomattomana.Sunnuntai 03.12.2006 17:31

Ystävyyden erilaiset olomuodot laittavat joskus hämmentymään. Tekevät niin todella. Voi olla, että jokin kaksikymmentäneljätuntinen hetki mullistaa elämäsi, et vain tiedä sitä, hetkeä aloittaessasi.

Odottavan aika on pitkä, niin sanotaan. Useimmiten se sitä onkin. Olikin, kunnes järjestettiin toimintaa. Neito hädässä tuli nykäisemään hihasestani, pyytäen puhelinta lainaan soittaakseen ystävälleen, joka oli antanut ajan tuntua kovin pitkältä. Ei kukaan jättäisi toista pulaan.

Niin väärinkäsitykset heidän välillään viskoutuivat unholaan. Odottaminen tosin jäi. Siinä me olimme, tuntemattomat toisillemme. Eikä kaksi ilman kolmatta. Saapui meitä viihdyttämään muuan hieman humalainen nuorimies. Vaatien mielipiteitämme asiaan jos toiseenkin. Eikä aikaakaan kun kolmiomuodostelman muuttaja herra hieman humalaisen nuoren miehen ystävä pöllähti paikalle. Siinä me olimme, tuntemattomat toisillemme - neliössä.

Uskomattomuus loistaen otsassani ei kai ollut tarpeeksi kirkas, sillä kuulin takaani "hein" nimeni yhteydessä. Uskomattoman "heistä" teki se, että se joka tuon minulle huikkasi oli toveri kaukaisesta menneisyydestäni.

Lähtivät ystävykset juomiaan kantaen kohti bussi kahdeksaatoista, jättäen tuon tytön ja minut kekskenään. Rupattelimme yhtä jos toista ja aika oli mennyt. Bussi 77 saapui tuoden ystäväni tullessaan.

Koko illan olin hämmenyksissäni, vielä nukkumaan mennessänikin. Iloa ja uskomattomuutta täynnä. Pohtien, että mitä kaikkea voikaan tapahtua, ja sitä kuinka niin pienet asiat voivat antaa ilon aihetta niin suuresti. Tästä on hyvä jatkaa. Kohti uusia elämyksiä.

Päättäväisyyden puutostila.Maanantai 13.11.2006 20:50

Päättäväisyyttä, vain sitä tarvitaan, jos haluaa toteuttaa kaikki suunnitelmat saman päivän aikana. Päättäväisyyttä sen kaikissa olomuodoissa. Omani juoksi karkuun jo monta tuntia sitten.

Enpä ole tuota vieläkään kiinni napannut, mutta väliäkö tuolla, kohteeni pysyy kuin pysyykin muuttumattomana. Voisin lyödä siitä vaikka vetoa. Voittaisin ensimmäisen kerran.

Ihminen tahtomattaan luo taakkoja itselleen. Epämiellyttäviä kokemuksia, tunnetiloja. Haluaisit kyllä päästä päämäärääsi, mutta jokin alitajuntainen voima vie sinut mieron tielle. Sille tielle on aivan liian helppoa jäädä.

Ehkä voisin kokeilla kunnollisuutta tämän yhden kerran elämässäni. Se ei vaadi kuin muutaman askeleen ottoa ja kipuamista tähtitaivaani alle. Ainoan noston käsilläni. Siinä se olisi ja antaisi silmien vain liukua ja ajatuksen kulkea, mielellään aiheessa.

Onneksi koeviikkoja on vain seitsemän viikon välein.

Syntymäpäivyyksiä.Lauantai 04.11.2006 02:43

Ihanuuden ihanuus koitti, kun kauneus vihdoin viimein tavoitti minutkin. Peili katsoi kasvojani ja hymyili suuresti, lähes eniten mitä se on koskaan hymyillytkään! Aamu kuusi ja lämmin suihku. Laulu joka raikaa suihkuhuoneen seinien sisällä saa mieleni kohoamaan läpi taloyhtiön katonkin.

Päätin, että se olisi päiväni. Se päivä voisi päättyä vain ja ainoastaan parhaiten. Parhaus koostui jo heti aamusta, kun kuulin ystäväni tuhisevan ja toisen narskuttelevan hampaitaan. Pimeys oli poissa aamusta, iloni täytti sen tyystin. Olin kovin onnellinen.

Odotettu karaoke-jousto koitti ja tunnelma oli sanoin kuvailematon! Pirre, karaoke-emäntämme antoi röyhkeyden paistaa. Love ja Blood antoivat Himille uuden merkityksen ja Star Steps- tanssiryhmä kruunasi vetovoimallaan kokonaisuuden. Stressi katosi harteilta, ja päivän kuumin puheenaihe oli arvattavissa.

Aika riensi, juoksi niin lujaa. Yritimme Hennini kanssa uhmata sen nopeutta. Epäonnistuimme täydellisesti. Eipä epäonnistuminen aiheuttanut tuskia, edes pientä kipua, sillä aika on soljuva käsite. Juhlat alkoivat jo aikaa sitten, Henni edusti kanssani juhlakansaa. Sitä jännitystä ja naurua.

Yhtäkkiä huone täyttyy ihmisistä, jotka ovat tulleet paikalle takiani. He hymyilevät. He laulavat. He saavat sisimpäni nauramaan! Pienen pienessä mielessäni pohdin, mitä kummaa olen tehnyt saadakseni oskaseni jotain noin upeaa.

Katoavuus on tuntematon käsite. Kaikki on tässä ja nyt, mistään ei päästetä irti. Onnellisuus paistaa varmasti lävitseni. Eikä mikään estä sen ulos tuloa, miksi edes yrittäisin estellä?

Nauru raikaa läpi huoneiston. Aitous paistaa, edes pilvet eivät pystyneet estämään sitä. Eivätkä ne halunneetkaan. Kaikki yhdessä muodostivat täydellisyyden, joka ei tule katoamaan mielestäni. Se ei kulu. Se ei katoa. Se pysyy - ainakin muistoissa. Kauneimpana sellaisena.

Ihminen on luotu kokemaan kovuuksia, mutta mikä parasta, myös hyvyyksiä! Hyveys antaa oikeuden nauttia itsestä ja muista yhtä aikaisesti. En usko, että mikään voisi olla parempaa kuin kaikkeus. Eläimet ovat varmasti samaa mieltä. Kysäisepä vaikka vesinokkaeläimeltä.

Poskia ja maaleja.Sunnuntai 29.10.2006 10:35

Koettelee elämä yhä. Tuskin se sitä koskaan lopettaakaan. Luulin, että ehkä nyt se olisi kääntänyt mukavemman puolen itsestään, ja mitä vielä, pyysi kääntämään toisenkin posken. Minä käänsin.

Olen hukassa. Menin piiloon, omaan kätkööni. Tulen pois, vasta kun tiedän olevani turvassa pahuuksilta ja jekuilta, joita eteeni on langetettu. Täällä muistelen yhteisiä hetkiä. Voin lähes kuulla naurun ja silmiini piirtyy lähes ihka-aito metsänkeiju valtavine hiuksineen, joita kukkaset koristavat.

Nyt hän on vain kaukana poissa. Tiedän silti, että hän on tallessa. Saatan ehkä joskus vielä tavata. Olisin valmis vaikka kuuhun asti matkaamaan hänen takiaan.

Yksi on siis poissa. Suuren suuri aukko on keskuudessamme, ja ainakin minä tunnen sen. Uskoisin, että kaikki muutkin. Emme vain ole vielä valmiita jakamaan tuntemuksiamme. Ehkä vielä jonain päivänä. Siinä meni ensimmäinen poski.

Tapasin taannoin erään upean. Se olin minä itse, joka hänen kanssaan oli. Se olin minä itse, joka puhui ja nauroi. Harvoin on puhe ja nauru minuutta, mutta hänen kanssaan se on.

Joskus vain sitä ummistaa silmänsä liian sirriin tai vahingossa unhoittaa silmälasinsa hyllylle.
Tällöin saattaa jäädä oleelliset asiat näkymättömiin. Pahimmassa tapauksessa, ne haluaa myös kumittaa pyyhekumilla pois todellisuudesta. Onneksi moista työkalua ei ole keksitty, olisin jo alan ekspertti sen käytössä. Oli toisen posken vuoro.

Olisiko maailmankaikkeus tyytyväinen, jos kulkisin lappu otsallani, jossa lukisi :" Ole hyvä, voit halutessasi lyödä oikeaa poskeani, tai vaihtoehtoisesti vasempaa, ehkä jopa molempia." Huomenna uuden aamun koittaessa täytyy kai kokeilla. Ehkä jos otan tässä matsissa sata-nolla turpaan, voin voittaa itse seuraavan.

Kevään kauneutta, jopa rumuuttakinTiistai 25.04.2006 20:36

Niin kauan olen kevättä odottanut. Vihdoin se tuli ja toi mukanaan auringon ja kevätmielen. Jäätelön maun, mullan tuoksun ja pienet vilkkaat purot, jotka solisevat kauniisti kimmeltäen kivien päällä ja lintujen kauniin sirkutuksen, joka alkaa jo aamuyöstä.

Aivan, kevään kaunista ja kukoistavaa ihanuutta. Surkuuttakin, mutta sellaisia ei haluaisi ajatella. Eipähän vain pysty tunteitaan kieltämään ja ne muistuttavat koko ajan siitä, mitä ei haluaisi muistaa. Se saa päässä tuntumaan siltä, että piakkoin se räjähtelee ilmaan rumina pikku palasina. Onneksi harvemmin niin kenellekään tapahtuu. Sisäinen rumuus on hirveintä maailmassa. Mustasukkaisuuden pistokset tekevät ilkeyttä sisälläni, kun näen huippu pojan puhuvan toiselle tytölle ja jättää minut huomiotta :D naurettavaa käytöstä, mutta minkä teet tunteillesi...

Haluaisinpa vain viedä tuon komeuden ulos metsäpuistoon kanssani kävelemään. Pitäisin häntä kädestä, kuuntelisimme lintujen laulua ja katselisimme niitä niin ihastuttavia puroja. Jos vain tuon saan tehdä jonain päivänä hänen kanssaan, josta niin suuresti pidän, olisin maailman onnellisin tyttö!

Jukua ja räkääKeskiviikko 29.03.2006 04:08

On suurta kummuutta kuinka pienen pieni ihminen voi saada elämänsä täyteen kaiken maailman aktiviteetilla vajaan vuoden sisällä, oikeastaan vajaan puolen vuoden. Sitähän sitten huomaakin, että "jaahas, sitä ollaan samassa jamassa, kuin vuosi sitten". Niin se vain menee. Minkäs teet kun olet oppinut elämään vailla tekemistä?

Kaiken tohinan keskellä kerkeää myös sairastua, jokahan sitten laittaa koko elämän hullun myllyksi. Kuinka nyt voin tehdä tekemättömät tehtävät, lukea kokeisiin, laulaa, nähdä kavereita ja muuta mukavaa. Jujuhan onkin siinä, että kun elämä tulee liian täydeksi kivojen juttujen suhteen, kehomme reagoi siihen siten, että päästää pienen tai joskus suurenkin pöpön jylläilemään ympäriinsä. Vain tuolloin voi havaita, kuinka arvokasta se todellinen vapaa-aika onkaan.

Loistoa.Lauantai 18.02.2006 00:18

Tänään kouluun mennessäni näin kauniita tyttöjä ja komeita poikia mielinmäärin. Jokainen heistä koki enemmän tai vähemmän olevansa prinsessa tai prinssi. Tanssiaskeleiden vaihtuessa, hymyni pysyi liikkumattomana kasvoillani, kun pystyi tuntea tanssijoiden riemun. Sali suorastaan säteili valoenergiaa, joka sai varmasti örmyimmänkin nousemaan risukostaan.

Pääsin itsekin mukaan tanssiaistunnelmaan, kun sain askella muutamia valssinaskelia. Sillä hetkellä maailmankulku lakkasi, ja oli vain se silloinen hetki. Päätin, että seuraavana vuonna itse säteilisin samalla tavoin, kuin nuo tämän vuotiset vanhat ja antaisin itsestäni kaiken. Yrittäisin olla myös se prinsessa, jota ihmiset katselevat ihaillen.

Säteilyn ja kimmellyksen lomassakin jää silti seikkoja mieleen, jotka eivät katoa kulumallakaan. Vaikka kuinka yrittäisi tuoda pinttyneet asiat ja muistelmat pois, ne vain hannailevat suuresti. Tiedän, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Joku on joskus kuitenkin kertonut, että tehdyn voi saada anteeksi, jos vai tajuaa pyytää.

Päivät saattavat olla kovin rankkoja, mutta olisi hyvä muistaa se, että kuinka paljon meillä onkaan. Asioita, joista voimme iloita ja joista voimme saada voimaa. Minun voimanlähteeni on hetkellisesti lakannut toimimasta, mutta vakaasti uskon, että se vielä jonain kauniina päivänä ilmoittaa minulle jälleen toimivansa.