IRC-Galleria

Luna_Tica

Luna_Tica

Wannabe Daywalker

Selaa blogimerkintöjä

Blogimerkintä

« Uudempi -

The other L wordPerjantai 29.04.2011 01:47

House nakuilee telkussa. Brainfreeze. O.O

Kröhöm! Siis. Ajattelin välillä päivittää tännekin jotain, Facebook on aivan liian julkinen kaikille ajatuksille, joita ei ole vahvasti naamioitu.

Koulu alkaa vähän hellittää, mikä on hyvä, mutta keväinen mielipuolisuus vain lisääntyy, minkä hyvyydestä voidaan olla kahta mieltä, ja minähän olen!

Tänään eräs luokkakaveri (joka ei siis tiedä musta juuri muuta kuin nimen) heitti mielenkiintoisen kommentin. Kerroin aivovinksahduksestani, jonka takia opin laulujen sanat ja repliikit helposti ja nopeasti mutten kykene muistamaan esimerkiksi vanhempieni syntymäpäiviä jne. Hän totesi, että neroille on tyypillistä muistaa asioita omituisilla tavoilla. Hämmennyksissäni vastasin vain, että nerouden ja hulluuden raja on ohut, ja sitten puheenaihe vaihtui.

Se sai mut pohtimaan, millä tavalla vieraat ihmiset yleensä näkee mut. Tiedän että mua varmaan kuvataan lähinnä jollain "ice bitch"-tyyppisellä termillä, koska en puhu juuri koskaan, en ota kontaktia kehenkään jossei ole pakko, eikä mulla ole ilmeitä. (Näin siis tuntemattomien ja puolituttujen seurassa) Ei mun tarkoitus ole vaikuttaa narttumaiselta. Kyse on ujoudesta (asosiaalisuuden rajalla heiluvasta sellaisesta), ja olen havainnut helpommaksi vain seistä syrjässä tarkkailemassa. Kauempaa näkee paremmin. Ehkä se saa ihmiset kuvittelemaan, että mussa on jotain piilevää syvällisyyttä. Onko? Tuskin ainakaan kovin syvällä.

Mutta tämän päivän varsinainen päänvaivaaja (ja monen muunkin päivän tässä hiljattain), on se, etteivät tietyt asiat tosiaan näytä koskaan muuttuvan. Penskana sitä kuvitteli että aikuiseksi kasvaessa kaikki alkaa käydä helpommin. Että sitä oppii jonkin maagisen koodin jonka mukaan pitää toimia, niin kaikki sujuu niin kuin pitääkin ja jos ei, niin ei se ainakaan tee niin kipeää. Tietysti tiedostan ettei Kaksosten horoskooppimerkissä kannata elätellä toivoa siitä että ihan oikeasti kasvaisi aikuiseksi - mutta luulin että aikuisen teeskentely auttaisi asiaa.

Miten voi olla niin vaikeaa ottaa se riski että nolaa itsensä muutaman ihmisen silmissä, joita kuukauden päästä ei ikinä enää edes näe? Miksi oikeat sanat eivät ilmesty päähän silloin kun niitä tarvitsisi? Miten voi jaksaa elätellä hullua toivoa päiväkausia vaikkei se vastaa lainkaan sitä, mitä tosielämässä tapahtuu? Miksi aivot, tai hormonit, pistävät kaiken vielä enemmän sekaisin kuin mitä se alun perin oli? Onko se merkki parantumattomasta kyynisyydestä etten lopultakaan jaksa välittää koko jutusta enää niin paljon kuin ennen? Ja MIKSEIVÄT asiat kerrankin voi oikeasti mennä samaan tyyliin kuin päiväunissa? Edes kerran. Onko liikaa vaadittu?

Se siitä. Ranttaus ohi. Pffffft.

Kohti vappua! Ostin munkkeja ja simaa. <3 Jollen muuta keksi niin heitän lauantaina kierroksen kesossa, käyn Makuunin kautta ja nautin olostani illalla. Lätsä päässä. :D

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.