IRC-Galleria

Tyttö istui yksin pimeässä kopissa. Koko huoneessa oli hyvin hiljaista, välillä kuului vain vuotavan hanan ääni, kun pisara vettä tippui harmaan ja likaisen lavuaarin pohjalle. Tyttö tuijotti putoavia pisaroita herkeämättä, tummat silmät heijastivat tyhjää, mutta hän ei liikahtanutkaan. Pitkät mustat hiussuortuvat valuivat tämän silmille, mutta tytön katse ei herennyt.

”Kun sadas pisara tipahtaa, kun sadas pisara tipahtaa... Kahdeksankymmentäneljä...” tytön ääni oli hiljainen ja heikko, tämä tuntui tosiaan kohditavan sanansa jollekulle.

Koko huoneeseen lankesi taas kolkko hiljaisuus. Tyttö istui paikallaan pöntön kannella puristaen jotain kiiltävää hikisessä kädessään. Hän näytti tärisevän, vaikka huoneessa oli melkein sietämättömän lämmin. Tyttö oli laiha, mutta näki itsensä lihavana. hikiset sormet, jotka olivat puristuneet kiiltävän esineen ympärille, olivat hyvin kalpeat ja ohuet. Aivan kuin pianonsoittajan sormet, oli hänen äitinsä sanonut. Tyttö puristi esinettä yhä lujemmin, kuin tarkistaen, ettei se varmasti lähtisi karkuun. Hänen ilmeensä värähti hieman, ja sormien välistä alkoi hiljalleen valua jotain punaista. Hän ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan vesihanasta. Odotus ei olisi enää pitkä. Vain kymmenen pisaraa jäljellä.

Vessakopin ovi alkoi naristen sulkeutua, aivan kuin joku olisi yrittänyt työntää sitä kiinni. Tyttö ei irroittanut vieläkään katsettaan vesihanasta. Hän työnsi jalkansa varovasti oven väliin, jottei ovi pamahtaisi kiinni. Hänen katseensa muuttui yhä intensiivisemmäksi, ja huone muuttui taas kuolemanhiljaiseksi. Vesitipan ääni tuntui kaukuvan kolkossa huoneessa, se tuntui jäävän korviin soimaan, kajahtelu jäi helisemään tytön onttoon päähän.

Tyttöä alkoi pyörryttää, mutta hän ei antanut tajuntansa herpaantua. Se tapahtui kuitenkin tahtomatta, maailma alkoi pyöriä hänen päässään ja pisaroiden kajahtelu tuntui vievän viimeisetkin järjenrippeet.

En saa pyörtyä nyt! Minun pitää laskea pisaroita! ’Kun sadas pisara tipahtaa’, niin Hän minulle sanoi, niin hän sanoi, tyttö ajatteli osoittaen vihdoinkin jonkinlaisia inhimillisyyden merkkejä. Hän räpytteli kiivaasti silmiään yrittäen kuitenkin katsoa vesihanaa. Tytön ote herpaantui, ja veitseksi osoittautunut esine putosi kolisten lattialle. Pakokauhu näytti kasvavan hänen sisällä. Hän pyyhki verta vuotavalla kädellään silmiään, joista valui suolaisia kyyneleitä. Ne sekoittuivat yhteen veren kanssa, ja tyttö näytti siltä, kuin häntä olisi pieksetty pahastikin, kuten kotona oli tapana tapahtua.

Tyttö yritti tarkentaa katsettaan vesihanaan. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi tulossa hulluksi. Ehkä hän olikin. Hän unohti taas ajatuksensa ja pakotti itsensä tuijottamaan vesihanaa.

”Yhdeksänkymmentäyhdeksän... sata”, tyttö pidätti hengitystään. Huoneessa oli taas rikkumattoman hiljaista, vesipisarat olivat vaienneet. Tyttö ei uskaltanut vieläkään hengittää. Hän nousi varovasti seisomaan, tukeutuen saastaisen WC-kopin seinään. Tyttö otti ensin askeleen, sitten toisen. Hän teki liikkeet harkitusti, kuin olisi pelännyt jonkun hyökkäävän välittömästi oven takaa hänen kimppuunsa. Hän käveli varovasti, mutta lopulta hänen oli pakko astella nopeammin päästäkseen pian lavuaarin luo. Tyttö katsoi kuvajaistaan pienestä peilinpalasta, joka seinässä oli vielä kohtauksen jälkeen jäljellä. Tyttö katsoi tyhjiin silmiin, joista ei tunnistanut itseään. Veriset kasvot tekivät kuvajaisesta vielä lohduttomamman. Rikkinäiseltä hän näytti, aivan kuin peilikin. Viimeinenkin ehjyys särkyi, tyttö purskahti itkemään hillittömästi, hän rojahti lattialle polvilleen lavuaarin eteen. Olo oli petetty, hajotettu. Tytön lohduttomat kyyneleet valuivat verensekaisena norona pitkin hänen poskiaan. Ne valuivat lattiaa pitkin jääden sitten siihen katkeraksi lammikoksi.

Mikään ei tuntunut enää tärkeältä. Ei se hetki, ei menneisyys, ei tulevaisuus. Kuin tunteet olisivat valuneet kyynelten mukana pois. Veristen kyynelten.

Hän haki veitsensä, katsoi vielä viimeisen kerran verisiin, tyhjiin ja rikkinäisiin kasvoihinsa. Hän näki silmät täynnä epätoivoa, katkeruutta, surua ja vihaa. Ja hän nauroi.
Nauroi lakkaamatta sairasta nauruaan.
Nauroi vielä silloinkin kun veitsi lävisti hänen ihonsa ja hänet valtasi lämmin, turvallinen olo.
Viimein tyttö kaatui lattialle, elottomana ja kylmänä, Kuten hänen sisimpänsä.

Ja seinissä kaikui se sairas nauru, joka ei ollut tytön oma.