IRC-Galleria

kaikki alkaa taas mutkistumaan
mie en tiiä mitä mie saan ajatella ja mitä miun pitäis.
pää on niin täynnä kaikkee mut se minkä haluisin ratkassa, se kohta tuol päässä on ihan tyhjä.
no ei ihan. on siel kysymysmerkki. ja iso.
miks asiat ei vois vaan olla niin helvetin mustavalkosia.
Asioille vois olla tietyt paikat. mikää ei ois näi helvetin epäselvää.
joko tai, kyllä tai ei.
Luulishan sen olevan helppoo, nii.
Mut ku vastaus on " en tiedä" ni sillo jää paljon sanomatta.
niitä patoaa sisälleen kunnes ei enää muista mistä pitäs alottaa
se punanen lanka menee umpisolmuun ja rusetille
jos sais ees tilaisuuden puhua.
Mut ei uskalla. pelkää menettävänsä liikaa, joten riippuu ennemmin siinä epätietoisuudessa.
Sairasta
mie oon aina luullu et asiat on vaan helppo sanoo. aina mitä ajattelee.
Mut ei se näköjään oo. Joko mie en oo ennen ajatellu tai sit en vaa oo miettiny niiden sanojen mahollisia seurauksia. miks sit nyt?
mie en tiiä.
ja taas se tuli. ku ei vaan tiedä.

mie en enää tykkää epäselvistä harmaan sävyistä. peli ilman sääntöjä joten jokainen tekee mitä tykkää.

-Pää on kipeä
sisältä pimeä
Sattuu satuttaa
Kaipaus kuvottaa
ikävä oksettaa
Rikkoo, rikotaan
Väärä, luvaton
tää peli mulle on:
pettää, petetään
Aion varastaa
jos en sua muuten saa
Jättää, jätetään -

vaikeeta. muuta en voi sanoo.
nää kaikki ajatukset pyörii tääl miu pienessä päässä aiheuttaen miule kauheen migreenin.
ja unettomuuden. sit ku joskus aamuyöstä saan kunnolla sitä unta, ettei vaan hypi paikasta toiseen ja ajatuksesta toiseen silmät kiinni. ni sit pitää jo herätä seuraavaan painajaiseen, seuraavaan harmaaseen aamuun joka on nii sekava et pieni pää ei vaan pysy mukana
kaikki menee ihan ohi ja muistissa on vaan ne omat risteilevät ohjukset tuolla pään sisällä.

Mut silti pitää hymyillä. pitää näyttää et kaikki on hyvin, ja ettei mikään vaivaa. miks?
siks ku mie en haluu et ihmiset tietää, et miten pienetkin asiat saa miut miettimään.
siks ku ei vaan haluu näyttää et kaikki ei oo hyvin.
et kaikki ei ookkaa nii selvää.

ja sit ku tää pää on nii sekasin kaikesta, mie tiien mihi ne ajatukset ihan viimeseks kääntyy. siihen isoon kysymysmerkkiin. mie haluun vastauksen, mut se vaatii aikaa.
mut miua pelottaa, et jos tää kaikki ajan antaminen on ihan turhaa. jos se lopulta kostautuu vaan yheks tikariks lisää, ja sit ollaan taas itkemässä ja rypemässä siinä sulosen katkerassa itsesäälissä.
ku mikään ei sittenkään onnistunu.
Miks pitää olla tällasta? miks mie en vaa osaa onnellisesti laittaa patoa näille ajatuksille ja tunteille.
miks ne kaikki hyökkää kerralla päälle? ja vielä niin nopeesti.
ja sit ku alkaa saamaan jotain selkoa ni sit ne taas mutkistuu entisestään.

Kuukauden se vaati, et mie uskoin et kaikki onkin mahollista, ja mie uskalsin jopa toivoo jotain. jotain tosi tyhmää.
sit tuli se päivä et kaikki romuttu, kerralla.
yhtäkkii se luukku avautu miun jalkojen alla ja köysi kuristu kaulalla. mut vieläkään mie en kuollu.
vaan tuli toivoa, ja vielä samaisena päivänä.
toivoa et kaikki olikin vaa pahaa unta ja asiat on oikeesti hyvin.
mut ei. mie oon viimeset viis päivää vaan miettiny. pienen pääni puhki. ja ku ne ajatukset pyörii samaa rataa. mistään ei tuu mitään ja mihinkään ei saa selvyyttä.
sit ku toine on vieressä ni ne asiat tuntuu kokoajan pienemmiltä ja pienemmiltä. et ei sitä haluu vaivata näin tyhmillä ajatuksilla ja kysymyksillä. haluu vaa nauttii olostaan ja siitä et se toinen on vierellä.
Mut näin yksikseen ne asiat kasvaa taas ja on niin raivostuttavan epäselviä et tekis miel huutaa.
tai itkeä.
mut kumpaakaan ei pysty tekemään.
ei enää.
ei jaksa.

Ja mitä mie tänne angstaan? ei pitäs valittaa vaa tehä asioille jotain. mut se on vaa nii helkutin vaikeeta nyt. joten mie en osaa ku valittaa. jos sie siis oot erehtyny lukee tän kokonaan, pahoitteluni.