IRC-Galleria

Oletteko sattuneet huomaamaan käytöksessäni jotain erilaista verrattuna viime vuoteen?
Huomaatteko, en jaksa enää hymyillä, en jaksa hymyillä Teille silloin kun kaadatte paskaa niskaa ja vittuilette. Sanotte mitä en ole tehnyt vaikka olenkin, kävelette sanojeni yli, tallotte ne kasaan ja heitätte roskiin. Kiitos.
On todella mukavaa kokea sellaista kun on sairas.
Omat vanhemmatkin tekevät niin.
Minullla on f32.2 eli vakava masennus, se on edelleen ei katoa mihinkään,
vaikka olin syyskuun psykiatrisella osastolla.
Olen voimaton, olen avian lopussa. Haluaisin takaisin osastolle, vain sen takia, että pääsisin eroon teistä joistakin. Ja etten tapa itseäni, sillä se vaara on edelleen. Mutta sitten jäisi ratsastatus, sillä viihdyn siellä hevosen selässä,
mutta muualla harvoin.
Terapeuttini lääkärin kanssa totesi syksyllä myös alkavan syömishäiriön jota tarkkaillaan. Minulla on ollut bulimia. Siitä selvisin lähinnä sen takia että ravintoterapeutti pelästytti minut. Sama on nyt uusimassa. En osaa suhtautua kehooni, näen itseni rumana ja lihavana, tunnen sen myös. Terveellisellä tavalla ajateltuna, tiedän että on ylipainoa ja se olisi hyvä saada pois, mutta minä-kuvani on silti suuresti vääristynyt.
Ja miksikö? Koska Te teitte sen minulle.
Haukuitte ja ette koskaan sanoneet mitään hyvää. ja nyt ne jotka ihmisistä on vielä yhteydessä minuun (voi laskea kahdella kädellä, ellei yhdellä) sanoo jotain hyvää ulkonäöstäni, se kuulostaa vittuilulta.
Otan kaiken vittuiluna, koska en kykene muuhun.
Ajatukseni ovat solmussa, kaikki tunteet on.
Yksin ollessa itken, muiden seurassa hymyilen vaikka tekisi mieli huutaa.
Olo on agressiivinen.

Ja miksi tälläinen vuodatus?
Koska haluan teidän ymmärtävän.
Haluan, että voisitte ajatella minua toipuvana ihmisenä,
jopa silloin kun kulissini on pystyssä ja hymyilen.
Koska se sattuu. Haluaisin olla se joka olen, mutta silloin saan teiltä paskaa niskaan.
Olen koittanut ottaa itseäni niskasta kiinni, se on onnistunutkin, mutta vain hetkeksi.
Ei tästä parane vain päättämällä että "noniin, nyt olen terve" vaan se vie aikaa.
Eikä sekään auta, että kaikki vain kaikkoaa luoltani. Mikä minussa pelottaa? Kukana ei ota enää yhteyttä minuun, minä heihin.
Vuosia tulee olemaan psyykelääkitys, ja se on hyvä, se auttaa vähän, mutta silti minullakin on tunteet.
Pyydän teiltä ymmärrystä ja apua.
Tämä on viimeinen avunpyyntöni.
Kiltit. Auttakaa.


Teidän, Jenni