IRC-Galleria

Istuksin hetken hiljaisuudessa, keittiön pöydän ääressä. Katselin pientä vaaleanpunaista enkelipatsasta, vauvaa joka nukkuu enkelin siipien suojassa, turvassa kaikelta pahalta. Tuikkukynttilä loimotteli, hiljaisuus oli niin vallitsevaa että se melkein koski korviin. Sellaista ei juuri tässä taloudessa nykysin kohtaa, ei edes öisin. :)
Katselin ikkunasta ulos. Mietin Liinaa, mietin Evaa, mietin Aleksia, mietin Väinöä, Valtteria, Jesseä, Ilonaa, Nellaa.. Mietin ja ihmettelin.

Mä ajattelin taas kerran alusta asti tapahtumat, tavallaan mun pitää välillä vieläkin inhorealistisesti käydä faktat faktoina läpi että tajuan mitä on tapahtunut. Mä ajattelin että multa kuoli lapsi. Meiltä kuoli lapsi. Mä synnytin pienen ja kauniin tytön. Kuolleena. Meidän lapsen. Meillä on kolme lasta vaikkei yksi olekaan täällä vaan jossain ihan muualla. Mä mietin että sitten kun taas kohdataan, saanko mä syliini pienimmän tyttövauvan nukkuvana, sellaisena kun muistan.. Silloin niin rauhallisen ja nukkuvan näköisenä mutta kuitenkin kuollut. Saanko mä sitten joskus Liinan syliini juuri niin nukkuvana ja rauhallisena ja saanko sitten joskus nähdä että ne pienet silmät aukeaa, kuolemaa ei enää olekaan, vain elämää.

Mä tajusin että vihdoin kait on tapahtunut se mitä sillon joskus ajattelin.. mietin että kuinka kauan menee että tämän asian kanssa oppii elämään. Nyt mä ilmeisesti olen oppinut. Sillä ei taida kulua päivääkään etteikö Liina olis ainaki ohimennen ajatuksissa mutta ne ajatukset ei enää lamaa. Itkukohtauksia ei tule enää yhtä usein. Vaikka vielä niitäkin tulee, hetkiä jolloin itken ja tärisen ja kaipaan. Ja mietin vieläkin miksi..? Mutta jotenkin sitä kuitenkin pystyy olemaan. Ja elämään. Kaipauksenkin kanssa. Surunkin kanssa.

Se tosiaan muuttaa muotoaan.

Ikävä tuli taloon jäädäkseen. Surun kanssa siis on oppinut olemaan vaikken olekaan osannut hyväksyä tapahtumaa, kapinoin vieläkin välillä mielessäni. Mutta sen kanssa on edelleen vaikeaa olla ja elää että sydämessä on tunne etten ole kokonainen. Että jotain puuttuu. Enkä saa sitä takaisin vaikka mitä tekisin ja miten yrittäisin. Ja välillä yritänkin, tuloksetta.

Kuluneeko toiset kaks vuotta, neljä vuotta..hävinneekö se puuttuvan palasen tunne koskaan. Aika näyttää.

Jahas.. Joku perkele on yrittänyt saada meikäläisen tunnuksella uuden salasanan. Kiitoksia vaan suuresti osoittamastasi mielenkiinnosta. Varoituksen sanana vaan että mulla on melko lyhyt pinna tollasen paskan suhteen joten jos moista tapahtuu uudemman kerran, pistän poliisin asialle.

Rs-virus, keuhkokuume, kaksi nivustyrää- ja leikkausta, lukuisia flunssia.. Ja leukemia.

Siinä on vasta 1-vuotissynttäreitään viettäneen pienen tytön saldo.

Mitä pitäs sanoa? Mitä tehdä? Miten tukea? Mitä ajatella..?

Perheeseen odotetaan kolmatta syntyväksi näinä viikkoina.

Ei ole elämä tasapuolinen kaikille, ei ole ei.

Nyt se sitte iski- sikainfluenssapaniikki. Voihan pers. Pitääkö tän maailman olla pullollaan kaikenlaisia kulkutauteja.. Voisinko sulkea lapseni turvalliseen kuplaan kaikelta pahalta??

Niin. Istuttiin pojan kanssa samaan aikaan vessassa.

Poika osoitti mua ja totesi: "Pimpistä tulee pissi."
Minä siihen että: "Niin."
Poika ihmettelemään: "Ei minun pimpistä tule pissiä."
Johon minä valistan että: "No ei tule kun sulla on pippeli kun olet poika."
Poika jatkaa:" Minulla on kyllä myös peppu."
Minä siihen: "No niin on."
Poika:"Ja sinulla kanssa on peppu."
Minä:"Juu."
Poika:"Tosi iso peppu."
Minä:"No niin.."

Hmmh...

<ssössö> no emmä ihan tota tarkottanu...ihan hyväl vaa aattelin sanoo.mutta sähän voit sanoa mitä vaa muille takas päin,voi annan sulle kaipaamaas sääliä. :)

Ja siis totesin hänelle vain että mulla on kaikki ollut kaikkien luettavissa siksi että niistä mahdollisesti olis vertaistukea jollekin. Hän ehdotti et laittasin vain kavereille nuo kirjoitukset. Vaan kun aika on näyttänyt että minulle tuntemattomille ihmisille nuo ikävät asiat tapahtuu, siksi en niitä vain kavereille laita..

Tämän oman asiallisen kommenttinsa mulle laitettuaan kyseinen henkilö laittoi mut mustalle listalleen.

Että kiitos. Sääliähän mä täällä kaipaan juu. Toivottavasti kyseinen henkilö sai haluamansa nautinnon että sai mulle pahan mielen.

Kun näitä mun runoja täältä näköjään ihmiset kopioi omiin päiväkirjoihinsa niin olkaa kilttejä; kertokaa että on minulta kopioitu. Olen runot itse kirjoittanut eli omaa tuotantoa on kaikki ellen toisin ilmoita. Ja koska ne on kaikki jollekin omistettu niin tuntuu pahalta nähdä niitä muiden päiväkirjoissa ilman minkäänlaista mainintaa mistä ko. runo on löytynyt.

Ymmärrätte varmaan. Jos toivetta ei kunnioiteta niin laitan sitten lukon taakse kaikki.

Mitähän sitä mistään oikeestaan ees sanos.. Aika helvetillinen vappu. Etten sanois.
Tänään tuli kuluneeksi tasan kuukaus kun tunsin pienen enkelimme viimeisen hennon hyvästin. Ja siitä alkoikin sitten ihan uus aikakausi.
Era.

Tuska on saanut hautajaisten jälkeen niin uusia ulottuvuuksia, en tiiä onko muilla saman kokeneill samanlaisia sekoamisen tunteita ku mulla mutta mulla se alkoi jo tiistaina, voimistu eilen illalla grillatessa ja tänään olikin sitten ihan täys romahdus.
Niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa ja kuitnki takki ihan tyhjä, ei oikeen kuitnka enää mitään sanottavaa.

Sanoin niin paljon kun soitin toisen kerran päivystävään kriisipuhelimeen. Niin rikki olen. EN koskaan oikeesti voinu kuvitella meneväni näin säpäleiksi sisältä että joudun täysin tuntemattomalle ihmiselle itkemään puhelimessa. Sitä kuinka muhun sattuu. Ja sitä kuinka pelkään että tää taakka on liian raskas kantaa, etten jaksa. Pelkään.
En voinu kuvitella että vois olla jotain hyötyä itkeä ventovieraalle ihmiselle puhelimessa nelkytviis minuuttia sitä syylisyydentuntoa jota tunnen lapseni kuolemasta.
EN voinut kuvitella että vasta kuukaus tapahtumien jälkeen alan tuntea. näin paljon ja välillä kaikki tulee päälle niin kerralla että tuntuu että pää leviää käsiin. Ihan totaalisesti. Miten voi tuntea niin paljon erilaisia tunteita samaan aikaan, peräkanaa ja yhä uudestaan ja uudestaan.. Käydä sitä samaa rataa ympäri ja ympäri ja ympäri. Puhua sitä samaa tarinaa yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, itse siihen kyllästymättä.
Miten mä voin aamulla olla iloinen, hetken päästä järkyttävän raivostunut, sitte vihanen ja sitte pettynyt ja sit surullinen, lopulta itken joen. Ja sitten taas nauran. Ja se kaikki on normaalia. EIkä kukaan osaa sanoa kuinka kauan se kestää.. Joillain viikkoja, joillain kuukausia, joillain vuosia. S
Sillon ku näitä päiviä mikä mulla esim tänään oli, pelkään todella että nyt on yläkerrassa käynyt pahemman kerran arviointivirhe mun kestokyvystäni. Kun haluan uskoa siihen ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa mutta kyllä tämä asia välillä vie niin syövereihin etten tiynnyt sellaisten olemassaolosta yhtään mitään ennen tätä. Vaikka luulinkin kokeneeni PALJON. Ja nähneeni paljon. Ja tunteneeni paljon.
Mutta niinpä vain tuli vieläkin suurempi ja musertavampi, lamaavampi olotila. Tilanne. Elämässä eteen, eikä oikeasti ole kun kaks vaihtoehtoa; joko luovuttaa tai sitten jatkaa tämän läpikäymistä.
Mulla on lapsi ja mulla on mies.
Mulla on haaveita, sillon siis kun uskaltaudun peloiltani haaveilemaan.
Joten ei mulla oikeastaan ole kun se yks vaihtoehto. Jatkaa elämää vaikka osa musta oikeasti kuolikin pois.

EN haluais kokoajan hokea sitä miten musta tuntuu ihan käsittämättömän väärältä se että meille ensin annettiin ja sitten otettiin niin varottamatta ja yhtäkkiä jotain niin odotettua ja kaunista.. En voi käsittää, haen kokoajan vastauksia, ihan mistä tahansa miksi näin kävi. Että olis helpompi kärsiä.
Alan hiljalleen hyväksyä sen tosiasian että tästä ei oo oikotietä, tästä surusta. Sen läpi on mentävä. Keinot on vaan tosi vähissä.

En viiti vetää päätäni sekasin vaikka ens alkuun pari päivää hautajaisten jälkeen tuntuikin siltä. Mutta viimeistään eilinen ja tämä päivä sai mut tajuamaan että nyt on se ensimmäinen kerta kun tuska on kohdattava silmästä silmään ja selvinpäin. Joka kerta kun se yllättää.
Ja että se yllättää. Pelottaa etukäteen paljon kun tietää että tämä on vasta oikeastaan alkua, itkut jotka nyt on viikon sisään itketty on vasta alkua niille kyynelille jotka on vielä tulossa. Mistä niitä riittääkin niin paljon ja miten ne voi oikeasti kummuta jostian tuolta niin syvältä että tuntuu että nyt ei henki enää kulje, kuolen tähän kyyneltulvaan, tähän itkuun, tähän tuskaan ja tähän kaipaukseen mitä tunnen. Eikä kukaan, KUKAAN voi puolestani ottaa edes osaa kantaakseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni oon REHELLISESTI siinä tilassa ja tilanteessa että TIEDÄN ja YMMÄRRÄN etten yksin tästä selviä.

Mä kaipaan Liinaa. Rakastan Liinaa. En voinut auttaa lastani.. en voinut tehdä mitään auttaakseni pientäni. Olisin tehnyt kaiken mitä pyydetään jos vain joku olis jotain pyytänyt.

Ne pienet korvat ja suu, nöpönenä, täydelliset pienet sormet ja varpaat ja ihana pömppömassu ei ikinä unohdu mun verkkokalvoilta eikä sydämestä. Mä tunnen aina, kun vann silmäni suljen, sen miltä mun lapseni iho tuntui.. Miltä tuntui silittää enkelin kättä ja suudella enkeliä. Niin herkkä ja hauras. Ja niin täydellinen ja niin kaunis.

Mietin monesti jo esikoisen aikana että oon kyllä valmis kärsimään lapseni takia. Esikoisen kohdalla oon tuntenu niin monesti avuttomuutta kun se pieni raukka on satuttanut itsensä, siihen on sattunut oikeasti enkä ole voinut tehdä muuta kuin halata ja puhaltaa pipiä pois, en oo voinut ottaa itelleni sitä kipua.. Tekee niin pahaa katsoa kun omaa rakasta sattuu eikä itku meinaa lakata kivun takia eikä itse pysty muutakuin sanomaan että "Ei hätää, äiti on tässä, äiti puhaltaa pipin pois.."

Mietin tän toisen raskauden aikana myös sitä paljon että olen valmis kärsimään tämänkin lapsen takia kaiken mahdollisen kivun mikä vaan on pois siltä lapselta. Pelkäsin kyllä paljon ajatellessani niin mutta silti.. Ihmettelin alusta asti kun mulla oli aika hyvä olla verrattuna ekaan raskauteen. Pelkäsin että ehkä lapsella sitten on jokin hätä. Niin sitten olikin.
Ja nyt... Nyt sitten tunnen jotain aivan käsittämätöntä tuskaa joka kaikessa henkisyydessään voimistuu joskus niin että tuntuu että fysiikkaki pettää sen kivun alle.
Ja kun yritän sitte ajatella niin että toivoin saavani kokea lapseni puolesta tuskat niin ehkä on helpompi yrittää jaksaa tästä läpi niin sitten. Ajatella asiaa niin päin että jos lapseni olis joutunut tunninkaan, puhumattakaan päivistä tai viikoista, kuinka kauan sitten olisikaan jaksanut täällä maan päälläelää, niin jos se tuska olis tällaista ollut niin todellakin mieluummin sitten itse koen tämän. Mieluummin käyn tämän itse läpi ja tunnen näin kun että olisin antanu lapseni kärsiä tästä millituhannesosan vertaa.

Tää on lamaavaa. Edelleen aika saa uusia käsitteitä ja tuntuu että koko maailma jäsentyy pikkuhiljaa, hitaasti ja aika usein takapakkia ottaen ihan uuteen uskoon.

Pihlajiinkin on ilmestynyt näköjään lehdet..

Nyt se on ohi.

Mitähän mun kuuluis ajatella..?

Aurinko paistaa edelleen, kun kannoin uurnaa haudalle, näki uurnalapsen isoveli peipposen. Joka lensi pois. Juuso huus sille perään että "Kukkuu..?!"

Uurna oli kaunis. Kappelissa paloivat kymmenet tuikkukynttilät molemmin puolin uurnapöytää. Sen edessä oli kaksi tuolia, siunattavan lapsen isälle ja äidille. Uurnan päällä oli valkoisin kukin koristeltu siro seppele. Juuri sellainen, minkä halusin. Se näytti vaan niin pieneltä. Mutta kaikkihan siinä salissa näytti pieneltä.
Kukka-asetelmat oli molemmin puolin salin etuosaa. Niitä en edes osannut odottaa tai pyytää, saimme ne pyytämättä. Niinku ollaan monta muutaki asiaa saatu pyytämättä.

Juuso liihotteli tilaisuuden ajan ihmettelmässä kukkia ja kynttilöitä, leikki piilosta ja osoitteli hiekkaa jota pappi lopulta sirotteli uurnan päälle. Se oli kuulemma papin hiekkalaatikko. Juuso tiesi sanomattakin ettei sinne saa mennä tekemään kakkuja.

Hyvää yötä Lenni pieni Lokinpoikanen,
Hyvää yötä tarkastaja Lerppu Koiranen,
Hyvää yötä kaikki puput takapihalla,
Vaakku Varis oksallasi nuku rauhassa

Hyvää yötä puiston puut ja vanha pihlaja,
Hyvää yötä siili, muista juoda maitoa,
Hyvää yötä koppis, laita jalat peiton alle,
Lepää Suomenlahti, uni tulee kaikkialle

Hyvää yötä Ripu Rapu joen rannalla,
Hyvää yötä voikukat pihanurmella,
Hyvää yötä kaikki, nähdään jälleen huomenna,
Nyt on tullut meidän pienten aika nukkua

Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä
Hyvää yötä


Puettiin Juusolle ulkokamppeet päälle ja vahtimestarin ja papin johdolla lähdettiin kävelemään haudalle.

En osannut ottaa uurnaa. En tiennyt miten sitä pitää. Puristin sitä vain niin lujasti sydäntäni vasten että osa hiekasta valui päälleni. Matka ei tuntunut lainkaan niin pitkältä mitä etukäteen ajattelin. Itseasiassa toivoin että olisin saanut pitää uurnaa ja lastani vielä hetken, vielä pienen hetken lähelläni, sydämeni vieressä.
Suutelin uurnaa ja kerroin vielä kerran rakkaalleni että äiti rakastaa sinua ikuisesti. Nuku hyvin pieni.

Kuoppa tuntui syvältä, loputtomalta. Laskin narua ja uurna laskeutui hitaasti syvemmälle ja syvemmälle ja syvemmälle.. Ja osui lopulta maahan. Laskin narusta irti, en tahtonut.
Isänsä tarttui lapioon ja alkoi lapioida hitaasti hiekkaa lapsemme uurnan päälle. Hiekkakasa pieneni, tuntui että kuoppa oli loputon. Katsoin lapseni isää ja ajattelin että siinä on vahva mies. Ei moni pystyisi tuohon. Lapioimaan kuolleen lapsensa päälle lapiollinen toisensa perään hiekkaa kunnes kuoppa on täysi ja vahtimestari sanoi että nyt riittää.

Isänsä piirsi hiekkaan sydämen ja painoi molemmilla käsillään kädenjälkensä hiekkaan, sekä oikean että vasemman. Laskin uurnaseppeleen keskelle hiekkaan piirrettyä sydäntä.

Juuso laski kolme valkoista ruusua ja pienen kortin jonka itse oli valinnut, maahan. Hiekalle. Korttiin me aamulla yhdessä kirjoitettiin "Hei hei sisko <3 Juuso"

Suojelusenkeli, pupu, ja se pieni puinen onnen enkeli jäivät vartioimaan pientämme. Seppeleen keskelle sytytimme kynttilän joka jäi valaisemaan vartijoita. Vaikka aurinko paistoikin. Mutta tulee se yökin vielä.


Katsoin hautaa ja ajattelin että jos sen kerran näin piti mennä niin tämä on kauneinta mitä pystyttiin antamaan.

Pieni isoveli halusi työntää itse rattaansa pois haudalta, väsyi sadan metrin jälkeen ja kipusi istumaan rattaisiinsa,syömään banaania. Osoitteli isoja traktoreita ja lintuja ja kukkia ja vettä. "Oho, WAUU.... Iso.." :) Kotimatkalla tunsin uurnan hiekkaa vielä huulillani, sitä oli tarttunut huuliini ja valunut ylleni. Väsynyt veli nukahti autoon istuimeensa samantien. Me kuunneltiin Runaway train.

Mulla on kylmä. Mulla on niiiiiiiiin kylmä. Mä tärisen. Kädet tärisee, vapisen. Ei itketä, ei naurata. Oksettaa.
Muhun sattuu fyysisesti tällä hetkellä enemmän ku henkisesti. Kait mä sitte oon jo henkisesti niin loppu et kroppa alkaa tekee tenän seuraavaks.

Jalat kantoi. Hitaasti mutta varmasti. Kannoin arkun hautaustoimistolta autolle ja autolta Lastenklinikalle. Katsoin eteeni. Varoin askeleitani sillä vaikka arkku oli tyhjä se oli silti jo arvokas.

Pitkin kolkkoja käytäviä seurasin miehen askelia, seurasin niitä, katsoin arkkua. Katsoin niitä seiniä. En nähnyt muuta.

Ulkokautta sivuovesta, raskaan oven takana oli huone jonka keskellä oli pöytä. Se pöytä oli vinossa ja se pöytäliina oli vinossa, pöytäkin oli enkeliin nähden liikaa oikealla. Oikeaa paikkaa arkulle ei tuntunut löytyvän.

Sain sinut syliini viimeistä kertaa, isoveljesi ja kodilta tuoksuvaan harsoon kapaloituna. Suljin sinut syliini. Suljin sinut jokaiseen sydämeni ja mieleni sopukkaan, olit niin pieni ja niin hento, olit silti niin voimakas. Suutelin kapaloitua otsaasi. Isäsi piteli sinua sylissään, kuin veljeäsi silloin joskus, katsoi sinua silmät täynnä rakkautta. Sain sinut vielä kerran syliini ja laskin sinut pehmeälle arkulle, kauniin valkealle lepäämään.
Isäsi kanssa yhdessä suljettiin arkun kansi.

Ulkoilma oli kaunis. Jokainen askel oli varovainen. Kuultiin kevään äänet, lintujen liverrys, auringon paiste. Näytettiin sinulle kappale kauneinta meren rantaa, kappale siitä mitä oltais yhdessä tehty. Mutta vaikka aikaa pakeni niin se silti tuli.

Kirkonkellot kumisivat, liian kovaa, olit niin pieni ja hento. Kellotkin olis pitänyt soida hennosti.

Kannoin sinua koko matkan kuin vauvaani olisin pidellyt, ja niinhän pitelinkin. Vain arkku esti kosketukset.

En olisi halunnut päästää irti, en olisi halunnut jättää mutta mun oli pakko. Meidän oli pakko.

Nuku hyvin rakas pieni, näe kauniita unia. Äiti rakastaa Sinua nyt ja aina ja ikuisesti.

Aurinko paistoi edelleen. Linnut liversivät edelleen. Valkovuokot ja sinivuokot ovat puhjenneet kukkaan. Aurinkolasit päässä ja toisen käsivarsiin täysin luottaen kävelin askeleet pois luotasi. SIlmät kiinni. Ja silti eteenpäin.