IRC-Galleria

Blogi

- Vanhemmat »

So, this is Christmas...Lauantai 24.12.2005 20:40

Pahimmat kiireet alkavat tältä vuodelta olla ohi. Saatoin nousta keskellä yötä ihan vain katselemaan vielä valkeana säihkyvää nietosta ja pohtimaan kulunutta vuotta

-kaikessa hiljaisuudessa.

"Kummallista, miten uni ei tule koskaan silloin kun pitäisi. Koko mennyt vuosi vilisee helminauhan lailla mielessä. Penni ajatuksistani ja olisin miljonääri. On pitkästä aikaa yö, kun varpaita ei palele. Ei palele, ulkona varmaan lauhtuu...
Mistä kaikki on tullut, minne on menossa? Miten vuosi tuntuu menneen aina niin nopeasti? Vastahan oli joulu..."

Suljin silmäni ja palasin mielessäni edelliseen vuoteen, samaan aikaan.
Hymyilytti.

Siitä tähän päivään vuoden jokaisella kuukaudella on ollut valtavan paljon annettavaa ja opetettavaa. Kaikki ei välttämättä mennyt ihan omien suunnitelmien tai mieltymysten mukaisesti, mutta takapakit korostivat aina jonkin muun, kenties unohdetunkin asian tärkeyttä.

Keräsin itselleni listan asioista, joita tämä vuosi on käteeni jättänyt.

Olen saanut

* Rakkauden
* Läheisyyden ja lämmön
* Välittämisen
* Ystäviä
* Kodin
* Tasapainon ja mielenrauhan
* Sopivassa määrin läksyjä
* Toivon
* Jotain mitä tulevalla vuodella tavoitella

Olen oppinut

* Itsenäisyyteen
* Ymmärrykseen
* Avarakatseisuuteen
* Luopumisen ja anteeksiannon merkityksen
* Selviytymisen
* Niin pyyteen kuin antamisenkin arvon
* Aimoannoksen elämää!

Aika lentää kuin enkelten siivin. Siinä tohinassa huomaa miten paljon sen kuluessa ihminen muuttuu. Ajatusmaailma ja ympäristö, tarpeet ja toiveet. Tärkeintä kiireessä on kuitenkin säilyttää sisimpänsä ja pitää jalat tukevasti maan kamaralla. Se tekee meistä sen, keitä olemme nyt; huomenna; ensi jouluna...

Päätä huimaa ajatellakaan miten paljon sitä ennen ehtii tapahtua. Missä olen? Mitä teen? Kenen kanssa? Mitä silloin mahtaa mielessäni liikkua kello 1:34 yöllä?

Hymyilyttää...

Näin sydämeeni joulun teen...Perjantai 18.11.2005 16:13

Kirpeät pakkasyöt ja ohuen ohut lumikerros ovat tehneet tulonsa Oulunkin kamaralle. Ihanaa huomata, kuinka pienikin määrä valaisee ja saa mielen rauhoittumaan arjessa. Ikkunassa kimaltavat jääkukat kruunaavat tunnelman.

Marraskuu kipittelee jo hyvää tahtia yli puolivälin ja tontut alkavat olla taas kiinnostuneita lasten (ja aikuistenkin) tekemisistä. Joulumieli on jälleen valtaamassa yksinäistä sydäntäni, vaikka vielä viikko sitten sen lähestyminen suorastaan pelotti. Aika saattaa sittenkin parannella haavoja…

Joulu on lämmön, rakkauden ja läheisyyden juhlaa. Silloin unohdetaan menneet kaunat ja nautitaan antamisesta, rauhasta ja ennen kaikkea ihanista herkuista!

Itselleni joulu on aina ollut vuoden kohokohta, vaikkei sillä uskonnollista merkitystä juuri kohdallani olekaan. Kirkossa käyminen ei kuitenkaan ole kynnys ja tänä vuonna ajattelinkin käväistä siellä ihan vaan laulelemassa laulamisen ilosta!

Joululahjat jakavat mielipiteitä vahvasti kaupallisuutensa vuoksi. En oikeastaan ole ajatellut koko asiaa siltä kantilta. Lahjoja on kiva saada, mutta sitä antamisen iloa ei voita mikään. Olen lahjojen suhteen varsin malttamaton ja kärsimätön, varsinkin jos itse antaman lahjan avaamista pitää odottaa viikko tai pari…

Minkähänlaista on joulun vietto pitkästä aikaa ihan vain perheen parissa? Veli-kullalla on oma pieni perheensä, joten tänä vuonna jouluiltaan istuvat isä, äiti ja maailmanmatkaajatytär, jonka sydämen vastakappale antaa vielä odottaa itseään. Haikeaa, mutta silti niin turvallista. :)

Vielä kuukausi ja muutama päivä päälle...

Tule joulu kultainen! <3
Näin pimeän aikaan ihmiset tuntevat olonsa masentuneiksi, yksinäisiksi ja ahdistuneiksi. Kaupat pursuavat erilaisia valohoitomenetelmiä ja keinotekoisia mielenpiristeitä.

Itselleni syksy on ollut aina varsin kaunista ja mukavaa aikaa sadesäistä huolimatta. Pikimustat illat ovat omiaan kynttilöille ja romanttisille hömppäajatuksille, kivalle musiikille ja hyvälle seuralle. Omiin mielialoihinsa on niin kovin helppo vaikuttaa, kunhan jaksaa käyttää mielikuvitustaan.

Kaikesta huolimatta kuluva syksy on jostain syystä ollut monelle parisuhteelle varsinainen kompastuskivi. Tunnetusti kevät on rakkauden aikaa, mutta mikä syksyssä aikaansaa täysin päinvastaisen reaktion? Turtuuko ihminen niin hellyyden- ja mukavuudenhaluunsa vai tuntuuko kevään odottaminen liian pitkältä? Miksi juuri tällaisina hetkinä saadaan päähän kyllästyä kumppaniinsa?

Olen viimeisen kuukauden aikana elänyt neljän läheisen ihmisen eron (omani mukaanlukien) ja hämmästyksekseni huomannut, kuinka samankaltaisia päätöksiin johtaneet syyt ovat olleet.
Onko kyseessä siis jokin miesten oma syys"siivous"vimma?

Asiaa kypsyteltyäni olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, ettei näiden hönttien ajatusmaailmaa naisen edes kannata lähteä arpomaan. Sitävastoin jatkoin energiankuluttamistani tänä ihanana vuodenaikana vanhalla ja tutulla, turvallisella tavalla: päättäväisenä ja hymyssä suin! :)

...nyt kun joku vielä pesis tuon auton... ;P

Enkeleitä, onko heitä?Sunnuntai 30.10.2005 13:20

Liian harvoin läheisilleen tulee kerrottua kuinta tärkeitä he meille ovat. Siitä huolimatta he pysyvät rinnallamme vaikeinakin hetkinä.
Etenkin vanhemmilla ja ystävillä tuntuu olevan maaginen voima aistia asioita pitkienkin välimatkojen päästä. Ehkä se on perua esihistoriallisille ajoille, jolloin vaistojen varassa toimiminen oli elinehto, tai sitten ensiaskel alkeelliselle telepaattiselle viestinnälle.

Itse kuitenkin uskon voimakkaasti nk. sielunkumppanuuteen.

Olen monesti kuullut tarinoita, joissa hädän tai suuren surun hetkellä ihminen on nähnyt enkelinkaltaisia hahmoja. Useimmiten kokemus on liittynyt jonkinasteiseen unitilaan. Niin tai näin, kokemus on ollut varsin rauhoittava ja miellyttävä, vailla pelontunnetta.
Mm. hypnoosi perustuu unen ja valvetilan rajamailla toteutettuun suggestioon. Miksei siis telepatia voisi toimia samoin??
Ahdistuksen hetkellä ihminen alitajuisesti ottaa kontaktin hänelle läheiseen ja tärkeään henkilöön ja saa tämän muodossa lohtua pahimpaan.

Ovatpa nämä kertomukset vilkkaan mielikuvituksen tuotosta tai aitoihin kokemuksiin perustuvia, itselleni jok'ikinen ystäväni on tällaisen taianomaisen enkelin asemassa.

He ovat kallisarvoisia "henkireikiä" arjen harmaassa, ei pelkästään surun hetkellä. He ovat luotettuja kuuntelijoita ja kuunneltavia, jotka hyväksyvät meidät omina itsenämme. Valitettavan usein (jos näin voi sanoa) käykin niin, että parhaat ystävät osoittautuvat luotettavammiksi kuin esimerkiksi oma puoliso tai kumppani. Olisiko näinollen "turvallisempaa" lähteä rakentamaan parisuhdetta pitkän ystävyyden pohjalle kuin hetken tuttavuuteen?

Niin hyvässä kuin pahassakin nämä ah, niin ihanat ihmiset ovat jokatapauksessa elämämme tukipilareita vuodesta toiseen ja elämäntilanteesta riippumatta.
Olkoon tämä nyt kiitoksenosoitus kaikille teille, jotka ystävikseni itsensä tunnistavat. Olette tärkeämpiä kuin tiedättekään... <3

"When I'm lying on my bed
thoughts running through my head
and I feel that love is dead

- I'm loving angels instead"

Uskotko kohtaloon?Torstai 27.10.2005 14:50

Tässä tuoreen eron tiimellyksissä sitä on tullut tutkiskeltua itseään, ajatuksiaan ja ympäristöään aivan uusin silmin.
Mistä ihminen on perinyt tällaisen "perse edellä puuhun"-mentaliteetin? Jotain ikävää pitää tapahtua, ennenkuin herää ajattelemaan asioita ja näkee niiden kääntöpuolen.

Ystävät ovat saaneet aivan uudenlaisen merkityksen. Nyt kun muistelee minkälaisissa tilanteissa ja yhteyksissä heihin on tutustunut, sitä väkisinkin havahtuu pohtimaan josko sittenkin kaikella on ollut jokin ennalta määrätty tarkoitus.
Voisiko olla mahdollista, että minun on ollut määrä törmätä juuri näihin ihmisiin juuri tietyllä hetkellä, jotta yhtälö X toteutuisi ja saisii aikaan lopputuloksen, johon olen vasta matkalla?? Mielenkiintoisinta olisi tietää, onko minulla mitään mahdollisuutta vaikuttaa tähän lopputulokseen?

Männäviikkoina on moni asia tapahtunut aivan täysin ennalta-arvaamatta ja vailla mitään järkeenkäypää selitystä. Väistämättäkin mielessä käy ajatus, että näin oli tarkoitettukin. Onko jollakin meidän elämämme kulku jo valmiina tiedossa? Iso kirja tai yksittäinen paperiliuska...olisi jännä päästä kurkkaamaan!

Moni kummeksuu taitoani nähdä ihmisten "läpi". Jo pienen rupattelutuokion jälkeen osaan kertoa henkilöstä mitä ihmeellisimpiä asioita. Eleiden ja puhe- tai kirjoitustavan perusteella toisten lukeminen on aina ollut helppoa. Siihen, että jonkun suhteen on tullut lukihärö, keksin vain kaksi syytä: kohtalo tai puhdas inhimillinen erehdys.

Palautetaanpa ajatus vielä hetkeksi tähän "perse edellä puuhun"-maailmaan. Ehkäpä meidän täytyykin vain kokea asiat kantapään kautta oppiaksemme jälleen avaamaan silmämme ja laskeaksemme jalkamme taas tukevasti maan kamaralle.
"Mikä ei tapa (sattuu niin kerpeleesti), se vahvistaa"-sanonta osuu siis siinä vaiheessa naulan kantaan!
Kenties tarvitsemme aina pientä tuuppausta tai palautusta kasvaaksemme ihmisinä ja oppiaksemme virheistämme. Itse täytyy ainakin myöntää, että tästä kun selviän, on taivas rajana siihen asti kun joku katkoo taas piuhat. Silloin sen ei välttämättä tarvitsisi tehdä niin kipeää, mutta takapakeista vahvistuneena olen valmis ottamaan sen vastaan. Tapanani ei ole kerryttää traumapalleroita sisälleni, eikä virheitä välttelemällä ole edes mahdollista elää täyttä elämää!

- Vanhemmat »