Pierdolenie o Szopenie

Selaa blogimerkintöjä

Jumala on argumentaatiovirheKeskiviikko 13.10.2010 15:43

Katselin eilen illalla Ylen "Suuren homokeskustelun" (, jossa yhteiskunnalliset vaikuttajat puolin ja toisin väänsivät peistä homoihin ja homouteen liittyvistä kysymyksistä nyky-yhteiskunnassa.
Nostan esiin Päivi Räsäsen (kristilliset) kommentin, jossa hän rinnasti homoseksuaalisen aktin aivan vastaavaksi synniksi kuin jos hän pettäisi aviomiestään naapurin isännän kanssa, sillä "kaikilla meillä on omat houkutuksemme".
Ei Päivi. Oikea rinnastus on se, että sinä et saisi koskaan kumppanisi kanssa tehdä sitä ja vastaavasti, että vastaväittäjäsi Oras Tynkkynen (vihreät) pettäisi puolisoaan toisen miehen kanssa.
Vai tunnustiko Räsänen juuri pettäneensä puolisoaan tuon mainitun naapurinisännän kanssa?
Kristilliskonservatiivinen puolisko salia nyökytteli ja hymyili typerän tietäväinen ilme kasvoillaan Räsäsen argumentaatiolle, vaikka tämä ei vastannut itse väittämään vaan alkoi puhumaan aiheen vierestä. "En vastusta homoja vaan homoseksuaalista aktia" on tekopyhää pseudoargumentaatiota, jota ei voi perustella järjellä. Onneksi sentään kristilliskonservatiivisen rintaman edustajat, kuten Pentti "Perus-Pena" Oinonen (perus), kertovat suoraan mistä tämä logiikkaa uhmaava näkemys juontuu: "Tämä näkemys kumpuaa voimakkaasta henkilökohtaisesta kristillisestä uskosta, ja siitä mikä on Jumalan sana mikä lukee Raamatussa."
Perussuomalaiset ovat muutoinkin (humoristisia aspekteja saavan) korostetun isänmaallisuutensa ja yleisen umpimielisyytensä lisäksi myös hieman yllättävänkin (vaiko sittenkään?) uskovaista porukkaa. Oinonen on puolueen 1. varapuheenjohtaja, ja vastaavasti puheenjohtaja Timo Soini sai opiskeluaikanaan Irlannissa katolisen herätyksen nähtyään irlantilaiset syvän hengellisyyden vallassa ristikulkueessa. Arvokonservatiivinen ja kansallismielisyyteen kytkeytyvä irlantilaiskatolisuus istuu Soinille yhtä mieluisasti kuin kovapalkkainen euroedustajan paikka palkkana EU:n vastustamisesta. Kuten Soini on sanonut, katolisessa kirkossa saa olla rauhassa arvokonservatiivi. Mistä Soini etsii itselleen seuraavan sopivan (lue: riittävän konservatiivisen) uskonnon kun homokeskustelu rantautuu kunnolla katoliseenkin kirkkoon?
By Stanislaw Zerko

Original article at,1,

Among the possible allies of the Reich was also Poland. Führer decided that Poland, separating Germany from USSR and with sizeable military might, could actually stand at the side of the Reich. Considerable role in these calculations was played by a genuine esteem that Hitler and some other Nazi dignitaries felt towards Pilsudski, the person to beat the Red Army in 1920. Of great importance was also the fact that the system introduced by Pilsudski in Poland was a departure from the principles of parliamentary democracy, so despised by Hitler.

Since 1933 the Chancellor, in almost every conversation with Polish diplomats referred to the Soviet threat and spoke about the important role of the Polish East. Soon started the intense efforts to gain Poland as an ally. Hermann Göring, whom Hitler had entrusted the care of relations with the Polish government, played a leading role in these efforts. Traditionally since 1935 on each Göring's hunting visits to the Bialowieza Forest he took the opportunity to present German bids almost openly. The campaign to attract Poles also engaged other Nazi officials such as Joseph Goebbels, convinced - as he wrote in a private journal - that the "Berlin-London-Rome-Warsaw line could be not that bad", or the future Governor General Hans Frank. The latter said in Warsaw in early 1936 to his hosts that "Poland and Germany, walking together -- that is a power which Europe will be hard to resist. Such a block would include a dense mass of 100 million people."

The acquisition of the Polish side, at a relatively early stage also included, among others, Joachim von Ribbentrop, even before he became head of Hitler's diplomacy. The German Foreign Ministry, dominated by supporters of the traditional anti-Polish line, accepted a new course with clenched teeth, and often tried to thwart it in different ways. German society and much of the conservative elite was however reluctant to accept this new course in policies towards Poland. Among the most disappointed were the leaders of the German minority in Poland, complaining that Berlin left its' compatriots "on the ice".

The Polish side treated the German proposals either evasively, or denied them mildly. Warsaw sought to improve relations with Germany as best as it could, but without binding itself to the Reich. Still the chief postulate was to obtain firm guarantees from France, while also creating conditions for rapprochement with Great Britain. Given the reconciliatory tendencies in French and British relations with Germany, the abandonment of the "line of 26 January" (as politicians in Warsaw called the good-neighborly relations with the Reich) was seen as irresponsible.

In addition to German declarations, the Republic also had concluded in 1932 a non-aggression pact with the USSR. Poland wanted to involve itself in an alliance with neither of the two neighboring powers. This strategy was called the "policy of balance" by the Polish Foreign Ministry . This term introduces a bit of confusion today, because it suggests that the Warsaw cared about equally good relations with Germany and the USSR. It couldn't be further from the truth. Relations with Moscow deteriorated from year to year, and by 1938 reached the state of a Cold War. By contrast, the relations with Berlin were improving with every year and there was a very good atmosphere. Warsaw was regularly visited by Nazi dignitaries. European public opinion even started expressing beliefs, that Poland had become a quiet ally of the Reich.

Attempts to revitalize the Polish-French alliance ended in a fiasco, and the relations between the two allies were not the best. Both sides were at fault, and the patronising treatment by the French caused much frustration within the Polish Foreign Ministry. Warsaw's floating between Berlin and Paris, while dictated by necessity, gave Minister Beck the reputation of a disloyal partner in the West. The fact remains that Poland has managed to maintain the best relations with countries questioning the status quo - Germany, Italy, Japan, Hungary, while the alliance with France has become but a facade only.

The peak in Polish-German rapprochement came during the Sudeten crisis of 1938. The Polish attitude was very much appreciated by the Germans and the Reich repeatedly thanked the Poles for it. In the era of appeasement Polish leaders would be mad if they involved themselves against the Germans alone, and especially so in defence of Czechoslovakia - not very supportive for Poland and disliked in Poland as well. However, active collaboration in German plans was a completely different matter. Inconsiderate sending an ultimatum to Prague requesting the withdrawal from Zaolzie under the threat of armed attack was by the world's public opinion read as a Polish copy of German methods. The title of the Swedish "Dagens Nyheter" (4 October 1938): "The followers of Germany", was among the more subtle. Comparisons with a jackal jumping at the victim, to whom a much stronger predator has already struck the mortal blow were quite common. One of the British columnists known for his anti-Nazi views remarked that "If now Hitler attacks Poland, I will shout Sieg Heil". Similar opinions were expressed openly and widely. Later that same month, the French ambassador in Warsaw Leon Noel submitted a memorandum to his superiors requesting to reduce the liabilities towards Poland, because it appeared it became an enemy of France. Poland was threatened with isolation.

Under such circumstances the German Foreign Ministry started to ponder whether not to follow the blow and issue a "bill for Zaolzie" to Warsaw. Numerous diplomats argued, that nobody would be willing to support or assist Poland should the Reich decide to tackle the problem of the Pomeranian corridor. Hitler himself, however, reached a different conclusion.

The German dictator was by then convinced that Britain would not give him a free hand in the East. Appeasement of the Western Powers did not satisfy him, and he treated the Munich conference not as a success, but rather as yet another attempt to contain the German expansion. He believed, that the western powers would not allow him to create an empire in Eastern Europe and would treat German hegemony on the continent as a vital threat to their interests. In this situation, Hitler would have to eliminate France and the United Kingdom first, before turning eastwards, in order to secure the rear.

While before that Hitler saw Poland as a potential ally in his attack on the Soviet Union, since autumn of 1938 he envisioned a different role for Poland. Polish divisions would first secure the Reich's rear during the battle with the Western powers. The fall of the Soviet Union would occur only after the defeat of France. In any event, it was first necessary to persuade the Polish leaders to side clearly with Germany.

Less than a month after the Munich conference on 24 October 1938 Minister Joachim von Ribbentrop offered to the Polish ambassador Jozef Lipski to "generally settle all disputes in Polish-German relations". Poland was to allow for inclusion of Danzig into the Reich and agree on an extra-territorial connection between German Pomerania and East Prussia. In return, the course of the German-Polish border would be finally accepted by Germany, and the non-aggression treaty of 1934 would be extended up to 25 years. This arrangement, however, included a "consultation clause" which would mean Warsaw's consent with Berlin's foreign policy. And above all, Poland would have to join the Anti-Comintern Pact.

Hitler was of the opinion that what he presented to Poland was a truly generous offer. The case of Danzig and the extraterritorial highway have already been discussed with Poland on several occasions. One of German diplomats remarked after the war that if it was some other politician to propose such limited claims, he would instantly be accused of "sale of national interests". In the case of Hitler however the true goal was to turn Poland into an ally - and an obedient one at that. Without a solution to the Polish problem neither German attack in the West, nor the action against the USSR would be possible.

The proposals put forward by the Minister Ribbentrop troubled Beck very much. He considered them however to be merely an intrigue by Ribbentrop. He did not inform of them the French or the British, but this was quite understandable. He did not mention it to anyone even in the Foreign Ministry and ambassador Lipski in Berlin was only told to politely decline the offer, offering only some modifications to the status quo in Danzig in German and to facilitate transit through the corridor.

The minister probably hoped to defuse this situation using the battle-tested tactics of avoiding any definite answers, dodging and stalling. At a conference in a narrow circle of close associates he remarked on November 4th that "the lions are not so scary if you live with them for a while," and that "we could win even more from the Czechs". He was very sure of himself by arguing that "we are in a good political situation." What better example of confusion, carelessness, and overestimating the role of his own country.
In the 1938 destruction of Czechoslovak state by Nazi Germany and her Fascist Slovak and Hungarian allies and more-and-more close collaborator, hard line Right-wing authoritarian Poland, the greatest concern for Poles was of how little land area they managed to steal from Czechoslovakia from collaboration with Nazi Germany in this criminal act in which the only democratic country in eastern Europe was destroyed by its warmongering and/or opportunistic neighbours.
One year later the Poles now found themselves in position of Czechoslovaks. Sometimes greedy one-eyed beasts, like Endecja Poland, meet with hard ending when stronger beasts seek new prey.
Afterwards Poles created myth of "First to fight" to portray themselves as the first nation to rise against Hitler. I think we need to give history lesson for those very patriotic Poles who always see their country doing only the right thing and suffering for others.

Original article at,1, Traileri (Toisin kuin traileri antaa ymmärtää tämä yli kaksituntinen järkäle ei ole suurimpaa osaa ajasta menevä action-elokuva, vaan raskas ja inhorealistinen kuvaus äärivasemmistolaisen RAF-terroristiliikkeen toiminnasta.)

Tulipa katsottua ajatuksia herättänyt elokuva. En suosittele pelkän viihdearvon takia, vaikka elokuvassa tissejä tarjoillaankin.

Sukellus 70-luvun äärivasemmiston psyykeen ja sen perintö
70-luvun voimakkaassa länsimaisen laitavasemmiston liikkeessä tapahtui ylilyöntejä, jotka on hyvä ottaa tarkastelun alle lähihistoriamme vaikutusta nykypäivään ymmärtääkseen. Tässä tehtävässä Baader-Meinhof complex ansioituu kiitettävästi ja elokuva pitää peiliä 70-luvun vasemmistoradikaalien edessä.
Poliittisin perustein valikoiduista maailman vääryksistä "oikeutettua" vihaa ja raivoa ammentavat länsisaksalaisnuoret (on hyvin tärkeää huomata, että kyseessä ovat juuri länsisaksalaiset nuoret, samaan aikaan Itä-Saksan nuorisoa koulittiin myöskin "antifasistiseen" ideologiaan ja moni heistä kasvoi uskomaan omien vanhempiansa taistelleen puna-armeijan puolella fasisteja vastaan) ryhtyvät toimiin maailman sortajiksi katsomiaan vastaan. Ja kun olet ehdottomasti oikealla asialla kaikki keinot ovat sallittuja, jokainen alhaisinkin rikollinen teko voidaan selittää luokkataistelulla oikeutetuksi. Ja he löytävät paljon ymmärtäjiä.
Olen aika kriittinen lauseelle "Yhden terroristi on toisen vapaustaistelija." Kyllä, joskus terroristi on vapaustaistelija (pessimistinä lisäisin kuitenkin että tuntuu siltä, että yhä vähenemässä määrin), mutta yleensä hän on vain aivopesty vellihousu. Ajatellaampa vaikka Irakia tänään. Islamistiliikkeiden itsemurhapommittajat jatkuvasti iskevät työtä jonottavien maanmiestensä kimppuun. Yleensä kuolleet voidaan laskea kymmenissä ja haavoittuneet ovat vielä lukuisampia. Uhrit ovat maan nuoria ihmisiä, juuri heitä joiden varassa jälleenrakennustyö tulee viime kädessä lepäämään. Islamistien tavoitteena on kaaos ja kurjuus - olosuhteet jotka ruokkivat heitä. Pelkästään negatiivisen lopputuleman sisältämät teot (=kylmäverinen murhaaminen) "oikeutetaan" taisteluna imperialismia/sionismia/Saatanaa vastaan. Esiintymällä vapaustaistelijana saadaan myyntiarvoa länsimaalaisen nuorison keskuudessa, joka haluaa vastustaa kaikkea pahaa, mutta on samaan aikaan valittevan usein sokea tai hiljaa siitä millaista yhteiskuntamallia nämä "vapaustaistelijat" usein tavoittelevat.
Raskaita katseluhetkiä!

Elokuvan arvioita: IMDb Christopher Hitchens/Vanity Fair (Jälleen kerran Hitchens osuu naulan kantaan.) Manohla Gandis/The New York Times (Arvostelija tekee hyvän huomion sen kaltaisesta opportunismista, jota esimerkiksi Jaakko Laakso Suomessa edustaa.)

Huomioita Jugoslaviasta ja serbeistäSunnuntai 29.08.2010 16:38

Kuinka hienoa se olikaan kun GTA IV:n tekijätiimi Rockstar laittoi pelinsä päähahmoksi Nico Bellicin, serbin.
Jugoslavian hajoamista seuranneen verisen sisällissodan pahiksiksi leimattu kansakunta ansaitseekin runtua sodan suurimpien veritöiden vuoksi, jotka Bosnian serbien joukot suorittivat Serbian armeijan tuella Bosnian muslimeja kohtaan. Serbeistä tuli väärällä puolella seisova kansakunta, jolle sälytettiin taakka koko sodasta, vaikka kyseessä oli usean aktiivisen osapuolen muodostama konflikti: Kroatia, jolla oli omat Serbiaan verrattavat laajentumistavoitteet Bosniassa. Bosnian muslimit, jotka sotivat milloin serbejä, milloin kroaatteja vastaan ja joutuivat sodan aikana huonoon seuraan ulkomaalaisten islamilaisten uskonsoturien virratessa maahan. Kyyniset palkkasoturit liittyivät sankoin joukoin sodan kaikkien osapuolten riveihin. Suomesta lähtijöiden pääteasema olivat yleensä kroaattien puolella taistelleet palkkasoturiosastot.
Mutta 1990-luvun tapahtumat olivat vain jatkoa ensimmäisen ja toisen maailmansodan kauhuille, jotka verisesti pilkkoivat Jugoslavian aluetta. Ensimmäisessä maailmansodassa suurimpia kärsijöitä olivat serbit, joita Itävalta-Unkarin ja Saksan joukot teurastivat surutta. Satojatuhansia serbejä kuoli sodan seurauksena. Kroatia kuului tuolloin Itävalta-Unkariin. Toisessa maailmansodassa Suur-Kroatiaa hallitsi Ustashe-liike, joka oli natsimielinen nukkehallitus, jonka kyky julmuuteen juutalaisia, romaneita, ja huomionarvoisesti ennen kaikkea serbejä kohtaan teki vaikutuksen jopa SS:n kylmäsydämisiin murhaajiin. Ustashe murhasi sodan aikana noin 500 000 serbiä massamurhissa ja keskitysleireillä. Tämä saisi jopa Kainin kalpenemaan veljesmurhaajana, sillä merkittävin kroaatteja ja serbejä erottava tekijä on uskonto: kroaatit ovat roomalaiskatolisia, serbit ortodokseja.
Mielenkiintoisesti Bosnian ja Kroatian muslimit tukivat aktiivisesti Ustashea ja osallistuivat serbien kansanmurhaan, ja heistäkin muodostettiin omia SS-osastojaan. Jo tuolloin Jugoslavian muslimit nauttivat tukea Lähi-idästä kun Hitleriin lämpimästi suhtautunut, akselivaltojen puolelle asettunut Jerusalemin suurmufti kiersi värväämässä joukkoja uskonveljien riveihin.
Oli siis paitsi kroaattifasismia, myös muslimifasismia, serbit taas olivat jakautuneet kansallismielisiin chetnikkeihin sekä Josip Broz Titon johtamiin kommunistisiin partisaaneihin, jotka olivat lopulta tuleva perimään koko Jugoslavian suotuisten suurvaltapoliittisten tuulten avulla. Etniset ristiriidat pakkojäädytettiin, mutta ne jäivät kytemään pinnan alle, eikä missään entisessä sosialistileirin maassa kansallisten tunteiden leimahdus tulisi takaisin yhtä väkivaltaisena ryöppynä kuin Jugoslaviassa 1990-luvun alussa.

Todistajalausuntoja/I maailmansota:

Dokumentti/II maailmansota:

Vihreä IranPerjantai 27.08.2010 15:12

Tämän merkinnän omistan kokonaan Iranille, maalle jolla on suuri geopoliittinen merkitys, ja joka on islamilainen teokratia.

Presidentti Ahmadinejad:
En tiedä onko tämä oikein, mutta tunnen aina hillittömän naurunremakan pyrkivän ulos itsestäni katsellessani hänen esiintymistään. Mies tulee kuitenkin ottaa vakavasti, sillä hän hallitsee äärivanhoillisten uskonoppineiden tuella 80-miljoonaista maata, joka on alueellinen suurvalta.

Ja kuinka hän hallitsee:

Iranin Vihreän vallankumousliikkeen katumarssi nykyistä teokratiaa vastaan:
Tässä on hyvä viesti Ahmadinejadille ja Iranin johdolle: Kuunnelkaa katujenne ääntä, se on vapauden ääni.
Viime viikolla kokoomusministerit Katainen, Stubb ja Häkämies antoivat lausunnon: "Venäjä on Suomen näkökulmasta suurvalta, mutta ei enää taloudella mitattuna.". Poliitikkona saa näköjään puhua mitä sylki suuhun tuo, tavallaan pelottavaa kun ajattelee että juuri poliitikot päättävät minun ja sinun asioista.
Katainen lisäsi Venäjän talouden olevan vain Hollannin talouden kokoluokkaa. Väärin. Myöhemmin Katainen korjasi puheitaan ja sanoi muistaneensa väärin, nyt Katainen väitti Venäjän talouden olevan Espanjan kokoluokkaa. Väärin edelleen.
Tässä maailman talousmahtien todellinen järjestys vuodelta 2008 (HS Talous 24.8.2010):
1. Yhdysvallat 2. Kiina 3. Japani 4. Intia 5. Saksa 6. Venäjä ... 12. Espanja ... 18. Hollanti
Tähän kun vielä lisätään tärkeä huomio talouskasvun suunnasta ja volyymista niin Venäjän talouskasvu on yksi dynaamisimmista (+7%/vuosi). Kiina johtaa vuosittaisella lähes +10% kasvulla. Kokoomusministereiden puheet olivat siis paitsi informaatiosisällöltään vääriä, myös täysin vääränsuuntaisia arvioidessaan Venäjän talouskehitystä.
Jos lieventävänä asianhaarana käytetään sitä, että arvon ministerit tahtoivat puhua Venäjästä ns. rohkeasti, niin miksi valita tyyliksi vääräperusteinen vähättely? Todellisiakin epäkohtia Venäjältä löytää riittämiin. Kuten kasvavan vaurauden epätasa-arvoinen jakautuminen yhteiskunnassa. Tai kansalaisyhteiskunnan verrattain heikko kehitys. Tai ihmisoikeuskysymykset.

"HS - Talous - 24.8.2010 - 3304 merkkiä - 1. painos
OECD: Venäjä on kuudenneksi suurin talousmahti
Viime vuosikymmenen talouskasvu nosti maan sijoitusta reippaasti. HEIKKI AROLA HS
Venäjän talous oli jo kaksi vuotta sitten kooltaan Euroopan maista kakkosena heti Saksan jälkeen, kertoo taloudellisen yhteistyöjärjestön OECD:n kesällä ilmestynyt katsaus. Suomessa on keskusteltu vilkkaasti Venäjän taloudellisesta asemasta, kun kokoomuksen puheenjohtaja ja valtionvarainministeri Jyrki Katainen noin viikko sitten esitti arvionaan, ettei Venäjä ole enää taloudellinen suurvalta, vaan sen talous vastaa suunnilleen Hollannin taloutta. Myöhemmin Katainen korjasi, että Venäjän talouden koko vastaa sittenkin Espanjaa. OECD:n tuoreimman vertailevan maaraportin mukaan kummatkin vertaukset vähättelevät Venäjän merkitystä. OECD:n mukaan Venäjä on maailman valtioista talouden koolla mitaten kuudes ja Euroopassa kakkonen Saksan jälkeen. Venäjä jättää taakseen Britannian, Ranskan ja Italian. Erot näiden maiden kesken eivät tosin ole suuria ja järjestys niiden kesken voi vaihdella eri tilastoissa riippuen millaisia valuuttakursseja käytetään. "Voi joka tapauksessa sanoa, että Venäjä on ottanut pysyvästi paikan kymmenen suurimman talousmahdin joukossa. Sijoitus voi hieman vaihdella vuodesta riippuen", arvioi ekonomisti Seija Lainela Suomen Pankista. OECD:n katsauksen luvut koskevat vuotta 2008. Tätä tuoreempia tarkistettuja lukuja ei ole saatavissa. Kun viime vuoden luvut ilmestyvät, niissä Venäjän sijoitus on luultavasti hieman pudonnut, koska talouden romahdus oli siellä suurempi kuin läntisissä maissa. Toisaalta kuluvana vuonna Venäjä on päässyt taas parempaan vetoon kuin EU-maat, joten sen suhteellinen sijoitus paranee jälleen. Maakohtaiset tilastovertailut vaihtelevat jonkin verran laskutavoista riippuen. Helsingin Sanomat kertoi viime viikolla Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n luvuista, joissa Venäjän sijoitus oli heikompi kuin OECD:n raportissa. Ero johtuu siitä, että IMF muuttaa maan ruplissa lasketun bruttokansantuotteen (bkt) sellaisenaan virallisella kurssilla Yhdysvaltain dollareiksi. OECD käyttää niin sanottua ostovoimapariteettia, jossa on otettu huomioon maiden inflaatioerot ja niiden vaikutus kansalaisten ostovoimaan. Tämän katsotaan yleisesti kertovan enemmän oikeasta varallisuudesta, koska valuuttakursseihin voivat keskuspankit vaikuttaa omalla politiikallaan. Venäjän ruplaa pidetään aliarvostettuna samoin kuin Kiinan juania, koska keskuspankit ohjailevat kursseja edistääkseen vientiä. Maat ovat varakkaampia kuin niiden suoraan valuuttakursseilla muunnettu bkt antaa ymmärtää. Venäjän samoin kuin Kiinan nousu varallisuustilastoissa perustuu viime vuosikymmenen kovaan talouskasvuun. Venäjällä kasvu oli vuosittain keskimäärin noin seitsemän prosenttia ja Kiinassa lähes kymmenen prosenttia. Lähivuosille ei ennusteta aivan näin kovaa kasvua, mutta se on edelleen selvästi ripeämpää kuin EU-maissa. Venäjän bkt on OECD:n mukaan noin 12 kertaa suurempi kuin Suomen. Asukasluvultaan Venäjä on huomattavasti isompi, noin 28 kertaa Suomen kokoinen."

Paluu Neuvostoliittoon ja takaisinLauantai 21.08.2010 17:52

Venäjä jaksaa aina hämmentää, hyvälläkin tapaa. Tilausbussimatka Kuolan niemimaalle tarjoaa omaan makuuni juuri sopivaa lähialue-eksotiikkaa.
Kuolan köyhtyneissä kylissä miettii kuinka nämä ihmiset oikein selviytyvät tässä köyhyydessä ja mistä saavat toimeentulonsa. Ihmiset vilkuttavat hymyillen suomalaiselle bussille.
Apatiitti (Apatity) on Etelä-Kuolan alueen suurin kaupunki (60 000+ as.) ja on kuin neuvostoliittolainen reliikki. Suurin osa Kuolan alueen kaupunkien väestöstä saa toimeentulonsa alueen raskaasta teollisuudesta, näin on Apatiitinkin laita, sen naapuruskaupungin Kirovskin viereisen Hiipinä-tunturin takana kohoaa kaksi valtavaa, sakeaa savua tupruttavaa piippua ja Mordorin maisema.
Kaupat ovat täynnä tavaraa ja nuoria hyvin pukeutuneita ihmisiä. Nuoret ihmiset kuitenkiaan eivät näytä enää neuvostoliittolaisilta, mutta eivät länsimaalaisiltakaan. Venäjä on toista maata, ja pidän siitä.
Apatiitin ja Murmanskin välissä on mahdollisesti Kuolan alueen pahin saastekaupunki, Monzegorsk. Monzegorskin ympäristön tunturit ovat mustaa kuun maisemaa, siellä ei vaivaiskoivu kasva. Jos on kymmenesosa Venäjää saastunutta on varmasti vielä suurempi osa maasta vastaavasti lähes koskematonta luontoa ja erämaata, jossa taivaalla kaartava maakotka on tsaari. Ja sitä Kuolan niemimaalla riittää. Monzegorskin kaduilla äidit työntelevät lastenrattaita.
Murmansk on vuonon rannalla rakennettu 330 000 asukkaan madon mallinen pitkä ja kapea kaupunki, jossa rakennetaan uutta varsin aktiivisesti. Siellä minulle avautui hieno mahdollisuus viime lauantaina tutustua pintapuolisesti venäläisten ja venäläisten perheiden tapaan viettää vapaapäivää. Pyyhin hikeä valokuvatessani lähteviä junia rautatiesillalta, ilma oli leppeä ja rautatieaseman digitaalimittari näytti 25 astetta. Hämmentävä ajatus mantereemme äärimmäisessä pohjoisessa. Värikkään, kiiltäväkupolisen ortodoksikirkon luona useat hääparit viettivät häämenojaan ja viereisessä puistossa lapsiaan ulkoiluttavat nuoret äidit kylpivät auringossa. Lapsiperheet soutivat paikallisella järvellä, ja pysähdyin oluelle yhteen monista rannalla olevista saslik- ja olutpaikoista. Juodessa oluttani luotiliivein varustettu Ohrana saattaa paikalta pois juopuneen vanhuksen joka taputtelee lempeästi häntä taluttavaa vasta parikymppisen näköistä turvallisuusmiestä tämän päälaen kiehkuralle. Sitten menin paikalliseen delfinaarioon katsomaan koulutettujen hylkeiden esiintymistä.
Murmanskin keskustorilla oli meneillään Kuolan alueen voimamieskisat. Jotenkin perivenäläistä. Davaj davaj ja rauta nousee.
Sivukujilla babushkat ja köyhät perheet myivät keräämiään sieniä. Olin iloinen paljon koeteltujen venäläisten hitaastakin kehityksestä kohti keskiluokkaa, mutta samalla köyhyys on niin silmiinpistävää, kaikkialla. Sekarotuiset ja usein nilkuttavat laika-huskyt jolkottelevat kaupungin kaduilla. Jokaikinen näkemäni kulkukoira, joita on Venäjällä paljon, vaikuttaa niin hyväluontoiselta että tekee pahaa nähdä ne heitteillä. Sitten kun otan koiran adoptoin sen täältä.
Murmanskiin ei koskaan ole rakennettu viemäröintiä, vaan vettä on aina kaduilla huonoksi menneen asvaltin montuissa silloinkin kun ei ole satanut. Tämä on päivittäinen kiusa ihmisille: naiset saavat varmasti ruokota korkokenkänsä jokaisen ulkonakäynnin jälkeen. Nuoret rullaluistelijat hyppivät katujen vesilätäköiden ylitse.
Venäjän valtio lainaa rahaa monille rikkaille länsimaille (on mm. Suomen valtion toiseksi suurin lainoittaja heti Kiinan jälkeen) ja samalla sen omat eläkeläiset joutuvat keräämään sieniä, marjoja ja tyhjiä lasipulloja pienen eläkkeensä lisäksi henkensä pitimiksi.
Illalla klubilla juon viskiä kahden paikallisen jampan kanssa, alkoholi parantaa kummasti kielitaitoa. Ihmiset tanssivat venäläisiä menobiisejä.
Kotiinpaluumatkalla juopuneimmat suomalaiset saatellaan lempeästi läpi tulliselvitysten maailman. Sitten asvaltti muuttuu taas ei-pomputtavaksi, olemme Suomessa.
Venäjässä on omanlaistaan magiikkaa, jota on vaikea järjellä selittää. Enkä kirjoita tätä pieninkään sarkasmi mielessäni. Aioin jatkossakin suosia Venäjän matkailua. Olen ihan tyytyväinen, että olen myös yksi heistä.

"Ihmisen ja koneen raja hämärtyy"Keskiviikko 18.08.2010 14:25

Jaron Lanier: Et ole koje – manifesti (You Are Not A Gadget – A Manifesto). Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. 230 s. 28 e.

Ihmisen ja koneen raja hämärtyy

Virtuaaliteknologian veteraani varoittaa nykyisen nettikulttuurin nakertavan verkon käyttäjien persoonaa.
Jussi Ahlroth

Elämä ei ole laiffii, vaan informaatiota.

Ai ei ole vai?

Kaikki elämä on geenien ohjaamaa, ja geenit ovat koodattua informaatiota.

Turha kai edes sanoa, että kuningas informaatio hallitsee, kun puhutaan tietokoneista tai internetistä. Siellä kaikki on nollia ja ykkösiä.

Me elämme informaatioaikaa, ennen kaikkea siksi, että näemme kaiken informaationa.

Jaron Lanier (s. 1960) kysyy Et ole koje -manifestissaan hävyttömän yksinkertaisen kysymyksen: "Entä jos ihmiset ovat todellisia, mutta informaatio ei?"

Naiivi kysymys on kiinnostava, koska Lanier ei ole mikään matkapuhelimia vieroksuva luddiitti eikä ahonlaitaa haikaileva agraari.

Hän oli mukana kehittämässä ensimmäistä virtuaaliteknologiaa 1980-luvulla ja keksi sanan virtuaalitodellisuus.

Lanierin manifesti on kriittinen puheenvuoro nykyistä internetin kehitystä vastaan. Tämän nettiveteraanin mielestä meneillään on persoonan merkityksen järjestelmällinen heikentäminen.

Sen vaikutus ulottuu Facebookin käyttämisestä syvällisiin filosofisiin käsityksiin ihmisen ja koneen suhteesta.

Kirjassa Lanier yrittää näyttää, miten näin on päässyt käymään, sekä hahmottaa tapoja viedä kehitystä parempaan suuntaan.

Ohjelmistojen ja tietotekniikan kehityksessä aikaisessa vaiheessa tehdyt päätökset seuraavat mukana pitkälle eteenpäin. Ohjelmia ei muuteta, kun monet muut ohjelmat riippuvat niistä. Lanier kutsuu tätä prosessia lukkiutumiseksi.

Hän mainitsee esimerkiksi tiedoston käsitteen. Se on jo hyvin lukkiutunut. Lanier sanoo voivansa kuvitella tiedemiesten joskus luopuvan fotonin käsitteestä valon kuvailemisessa, mutta tiedoston elämä tulee jatkumaan.

Lanier avaa maailmankuvaa, joka on ohjannut näitä meihin kaikkiin vaikuttavia päätöksiä tehneitä insinöörejä ja ohjelmoijia. Hän kirjoittaa siitä asiantuntevasti, sillä hän on elänyt ja työskennellyt alan keskeisten tekijöiden kanssa jo vuosikymmeniä.

Lanierin mukaan ajan henki on ihmisen ja koneen rajan hämärtyminen. Moni alalla uskoo älykkäiden koneiden olevan paitsi mahdollisia, myös aivan kohta todellisuutta. Usko seuraa suoraan informaation perustavuuden ajatuksesta. Koneälyyn uskovien mielestä sama informaatio liikkuu aivojen hermoverkoissa, tietokoneiden virtapiireissä ja internetin verkostoissa.

Lanier ei usko koneälyyn ja pitää koko ajatusta haitallisena, aivan uudenlaisena lukkiutumisena. Jos pidämme ajatusta koneälystä todellisena, etäännytämme itseämme todellisuudesta ja alamme uskoa fiktioon.

Jos ohjelmistokehittäjä uskoo, että kone voisi olla ihmisen kaltainen, se tietysti vaikuttaa hänen valintoihinsa. Jos taas käyttäjille sanotaan, että tietokoneet ovat älykkäitä, he muuttavat toimintaansa sopeutumaan tietokoneen toimintaan eivätkä vaadi konetta muutettavaksi. Ja kun tietokoneohjelma pyytää meitä käyttäytymään kuin tietokone olisi ihminen, aivomme vastaavat toimimalla kuin ohjelma.

Internetiin kohdistuu mystisiä odotuksia. Lanier kuvailee, kuinka monia muuten täyspäisiä verkon ja tietotekniikan kehittäjiä ajaa usko siihen, että internet kokonaisuutena olisi heräämässä eloon ja muuttumassa yli-inhimilliseksi tietoisuudeksi. Tätä tapahtumaa kutsutaan "tulevaksi singulariteetiksi". Lanier nimeää siihen uskovat kyberneettisiksi totalitaristeiksi.

Singulariteetin korkealentoinen ajatus on suoraan yhteydessä arkipäiväiseen tapaamme toimia internetissä nimettömänä. Nimettömyyden ideologia perustuu ajatukselle, että verkko ja joukko ovat yksilöä arvokkaampia. Tämä on singulariteetin lähtökohta.

Seurauksena on persoonan merkityksen heikkeneminen.

Singulariteetilla on selkeä uskonnollinen ulottuvuus. Lanier vertaa sitä evankeliseen kristillisyyteen. Molemmissa luvataan suurta muutosta, joka on kohta tulossa ja jonka jälkeen kaikki on toisin. Informaatiossa on tuonpuoleisen, jopa pelastuksen lupaus.

Miellyttävän maanläheisesti Lanier muistuttaa, että informaatio on loppujen lopuksi vain vieraantunutta kokemusta, ja vain kokemus voi muuttaa informaation taas merkitykseksi.

Mitä Lanier sitten itse haluaisi tehdä uudella tietotekniikalla?

Lanier sanoo, että kun hän kollegoineen 25 vuotta sitten kehitti virtuaalitekniikkaa, eivät he halunneet paeta todellisuutta vaan luoda uusia ilmaisuvälineitä, jotka tekisivät maailmasta empaattisemman ja mielenkiintoisemman.

Vilpitön hanke, jota hän yrittää tehdä edelleen.

Nyt hän yrittää kehittää uusia kommunikaation ja merkityksen ilmaisemisen tapoja. Hän yrittää kehittää ohjelmistoa sen toteuttamiseen, miten ihmiset voisivat virtuaalitiloissa kommunikoida sanattomasti, esimerkiksi väreillä ja muodoilla. Hän kutsuu sitä "postsymboliseksi kommunikaatioksi".

Olennaisinta tässä hankkeessa on, että Lanierin kaltainen humanisti voi olla aivan yhtä radikaali ja kunnianhimoinen kuin kyberneettiset totalitaristit, menettämättä silti uskoaan ihmispersoonan erityisarvoon.

Sosiaalisen median vastustamisen seinätaulu

Jaron Lanier luettelee käytännön ratkaisuja, joilla voi vastustaa nykyistä internet-kulttuuria, joka nostaa joukon yksilön edelle.

Älä julkaise mitään internetissä nimettömästi, ellet ole suorassa vaarassa.

Jos kirjoitat Wikipediaan, kirjoita aiheesta persoonallisella äänelläsi jossain, mistä tiedon saattavat löytää ihmiset, jotka eivät varsinaisesti etsi sitä eivätkä vielä tiedä olevansa kiinnostuneita siitä.

Tee verkkosivu, jossa kerrot itsestäsi jotain sellaista, mitä sosiaaliset verkostomediat eivät anna sinun itsestäsi kertoa.

Julkaise video, jonka tekemiseen meni sata kertaa enemmän aikaa kuin sen katsomiseen menee. Julkaise blogipostaus, jonka miettimiseen käytit viikkoja ennen kuin löysit sille oikean äänen.

Jos twiittaat, etsi tapaa kuvata sisäistä tilaasi omaperäisesti, eikä vain ulkoisia toimiasi. Näin vältät sen vaanivan vaaran että uskot objektiivisesti kuvattujen tapahtumien määrittelevän sinua, aivan kuten ne määrittelevät koneen.
1. The UN 1999-2010 continuing 'Anti-Blasphemy' resolutions
The defamation of religion should be criminalized. So says The UN Council passing on resolutions for it's member countries since 1999. Behind these 'Anti-Blasphemy' resolutions is the strongest bloc inside the UN: the OIC – namely the Muslim countries. They also continue to try to make these resolutions binding on UN member countries, basically the whole world, even if these resolutions would and do violate the constitutional laws in many countries which have already progressed from this lawbinded worldview where God is great and he gives the law to the people, through His closest servants, the priests. Bringing religion back to the position where one has to hear it's opinion about your opinions is excatly what should not come back.
Somehow proponents of 'Anti-Blasphemy' resolutions don't manage to make themselves understand that the real problem is political religion itself, not criticizing of it. Political religion passing on fully biased resolutions to protect itself from any kind of behavior that it doesn't like is not what the UN should be doing, quite the opposite, the UN should be in the forefront of those organizations which are protecting us from these kind of Middle Age laws which violate the basic human rights of freedom of speech and freedom of thought.
I will still keep doubting the existence of God, and sometimes I might even write some words about it. "Blasphemy" is not, and should not be, any kind of crime in modern world.
In 2009 the same group also tried to pass UN resolution which would have condemded 'defamation of religion as racism' (having to do with the cartoons drawn about Mohammad). This, luckily for free thinkers, didn't pass; unlike all the other 'Anti-Blasphemy' resolutions which the OIC group with it's supporters were able to push through. And this leads us to the second issue on UN bias.

"UN anti-blasphemy measures have sinister goals, observers say"

2. The UN 'Anti-Racism' conferences 2001 and 2009
Both held in Durban, both came to be OIC manifestations against the one country singled out from the all too wide group of countries that violate human rights - Israel. Durban 2009 conference opened by leader of Iran, Mahmoud Ahmadinejad, with speech concentrating to bash Israel, opening that set the tone for the conference.
After the Ahmadinejad speech some uncorrupted human rights groups pointed out that discrimination was widespread in Iran, amongst others against Baha'is, Christians, Jews, Kurds, Sufi and Sunni muslims. But this was not conference for objectivity.
I know there are many people in the Middle East and Muslim Arab world who are being fed up with the phenomena that every time when human rights issues come up for them the subject is almost automatically reflected towards Israel. They are fed up because they themselves live in states that use torture, rape and murder as legitimate ways to answer their own citizens for wanting to have say on their own internal affairs.
I find it dubious that anti-racism conference is turned into anti-Israel conference whereas the Arab League can stand and support it's member country's actions in Darfur where Sudanese Muslim Arab Janjaweed-militias have butchered some 150,000 Christian and Animist native Africans, sometimes in most imaginable brutal ways. Somehow this doesn't become moral problem for the Arab League. The issue remains (since OIC has the majority) that no action will be taken against Sudan, in the last hand this is guaranteed by China which will protect it's business partner sitting in Khartoum, the mass murderer government of Sudan, by it's right to use veto for UN resolutions.
The issue of discrimination against homosexuals was, naturally, not addressed. Even though, or precisely because, in number of OIC countries homosexuality is punishable by death.
On his return to Tehran Ahmadinejad received hero's welcome with crowd waving sings with the text ”Death to Israel” on them. I also do know that there are many hundreds of thousands of people in Iran who actively oppose Ahmadinejad and the current Theocratic regime. Ahmadinejad likes to appaer as peoples man but when he rallies into Universities he has been met with large groups of students with signs ”Go away Fascist President”.
Again, platform that should be made to think ways for fighting racism and discrimination, a serious worldwide phenomenon, is turned into politically-motivated anti-Israeli farce. I conclude that 1) The UN bodies UNCHR and UNGA (which deal with human rights issues) have been abducted by people who could not care less about human rights – except when only they themselves gain from these rights. 2) This is yet one more example of how the Israeli-Palestinian crisis is used by many as a black hole that consumes attention from all other political and human rights causes, even from much more severe ones.

Comparison of on-going major conflicts in the world and number of UN resolutions on them:,_Palestine,_and_the_United_Nations#Resolutions_in_comparison_with_other_conflicts

“On one side, supporters of Israel feel that it is harshly judged by standards that are not applied to its enemies,” he said. “And too often this is true, particularly in some UN bodies.” -Kofi Annan, the former Secretary-General of UN on 20/09/2006

3. The UN stance on Drug Policies
The UN contradicts itself on Drug Policy. Read about UN self-cencorship here (blog of Guttersniper, in Finnish): Guttersniper