IRC-Galleria

Laskeudun alas Hradcanyn kuninkaalliseen puutarhaan. Koko rinne on peittynyt köynnöksellä. Ilma on kostea ja melkein trooppinen, lämpimät sadekuurot seuraavat toisiaan.
Olen laskeutunut alas paratiisiin! Laakson pohjalla virtaa puro, ja päälleni kaartuvat jättimäiset lehtipuut. On viikunapuita ja päärynäpuita, mutta suurinta osaa en tunnista. Korkealla ylläni kohoaa zeniittiä kohti kurkottaen pyhän Vituksen katedraali goottilaisine torneineen. Mietin sen tornien tavoittelevan Taivasta ja Jumalan läheisyyttä. Joka tapauksessa, sen korkeimman tornin lähes 300 porrasta kuljettavat tästä klaustrofobisesta matkasta selvinneen vieraan Prahan upeimmalle näköalapaikalle: tornin kiertävä voi kameralla saada aikaan täydellisen ympyräpanoraaman.
Kuvaan pohjalla eteenpäin juoksevaa puroa kun kaksi ystävällisenoloista turistia pysäyttää minut ja pyytää ottamaan itsestään kuvan. He ovat saksalaisia, ja ainakin viisissäkymmenissä, nainen on tumma ja kaunis, mies leppoisa. Kun he asettuvat kuvattavaksi puroa ylittävälle sillalle nainen ottaa kassista esiin pehmolelun, elefantin ja kertoo tämän myös tulevan kuvaan. He pitävät sitä välissään kuin koiranpentua pidetään sylissä, ja mietin heidän olevan lapsettomia. Mutta ennen kaikkea heistä paistaa kuinka rakastuneita he ovat.
Kun olen ottanut kuvan ja jatkamme suuntiimme, kuulen heidän vielä arvuuttelevan kansallisuuttani, he päätyvät minun olevan luultavimmin venäläinen. Mietin menisinköhän tshekistä; olen ruskeasilmäinen ja –tukkainen, ja nenäni ei ole täysin suora, tshekeillä nimittäin näkyi monella olevan komeanpuoleinen klyyvari. Kesäpisamat kasvoissa kuitenkin kavaltavat minun olevan pohjoisesta, ja neantherdalilainen ulkomuotoni antaa viitteitä valmistusmaasta. Tai ehkä minut paljastaakin kamerani.
Kiertelen vielä tovin laaksossa ja mieleni lentää kunnes minut keskeyttää roima sadekuuro. Panen repun pääni päälle ja juoksen pakoon oluttupaan nauttimaan tuopillisen maailman parasta olutta.

”Jag har min metod, ser du. Jag tiger. Som muren.” –Gunnar Johansson, suomenruotsalainen sotareportteri Itä-Karjalassa 1941

”…meidän oli koetettava sovittaa kansallinen luonteemme maailmanhistoriallisiin puitteisiin. Meidän oli koetettava ymmärtää, mihin maailma oli menossa, ja mitä se, eikä vain jokin yksityinen kansa, tahtoi.” Eduard Benes, Tsekkoslovakian päämies sodan aikana

"
Venäjä, elokuun 8. 1939
Odessa kuumassa iltapäivähelteessä elokuun 8. päivänä 1939. Miten täysin samanlaisia satamat kaikkialla maailmassa ovat. Uudenaikaisten laiturien äärellä ei ole muita aluksia kuin meidän upouusi ja muodoiltaan melkein virtaviivainen laivamme ”Taskent”.
Viimeksi jää Odessasta mieleeni komea ja uhittelevan ivallinen, matruuseista muodostettu satamamiliisi. Taas hätkähdän tuota selvästi kuvastuvaa halveksuntaa heidän katsellessaan touhujamme: Me emme kadehdi teitä porvarit, te olette mielestämme vain naurettavia… Mutta juuri tätähän muu maailma ei millään halua uskoa – tätä Neuvostoliiton ihmisten uskomatonta i t s e t i e t o i s u u t t a. Kasvoista ei kuitenkaan heijastu vain iva, vaan myös uhma: ”Tulkaa meitä vastaan, senkin hölmöt, me olemme kyllä valmiit!” Jälleen soi mielessäni sävel, jonka kuulin kaikkialla Neuvostoliitossa ja joka väkevimpänä syöpyi muistiini:

Jezlib zavtra voina…
Jos huomenna on sota…

Mänttä, Suomi 20. kesäkuuta 1941. Palvelukseen astuminen jatkosodan aattona.
”Illansuussa teen yleisen intoilun ja hälinän masentamana yksin pyörämatkan Mänttään ja joudun tällöin todistamaan näytelmän, joka vaikuttaa minuun kuin paha enne. Pistävässä, syksyä muistuttavassa ilta-auringon valossa on Mäntän torille taiteellisen pikkukirkon eteen järjestetty lähtevien joukkojen paraati. Niin ilmeistä, suorastaan kyynillistä innottomuutta en ole missään sotilasjoukossa nähnyt. Tämä on jo selvä mielenosoitus, eikä sitä suinkaan riitä selittämään vain se, että sotilaissa Mäntän tehtaiden takia on tietenkin paljon ”punaista” ainesta. Synkän ja jurottavan tunnelman huipistaa lopullisesti keskellä toria seisovan sotilaspastorin perin epäonnistuneesti valitsema, täysin poliittinen saarnateema. Hän puhuu ”suurvalloista”, jotka tulevat auttamaan Suomea. Aikaisemminkin Suomea on auttanut suurvalta – Jumala – mutta tällä kertaa sitä tukee myös Saksa; ja nyt kun sekä Jumalan että Saksan ”suurvallat” ovat puolellamme niin kaikki päättyy varmasti hyvin! Saarnan jälkeen veisataan tietysti ”Jumala ompi linnamme”, ja silloin teen tyrmistyttävän havainnon, että toria reunustava miesrivistöjen neliö kieltäytyy laulamasta… Vain pari vanhempaa aliupseeria säestää pastoria, joka keskellä toria saa laulaa virren loppuun melkein yksin. Eivätkä miehet turvaudu vain tähän äänettömään mielenosoitukseen, vaan he kääntyvät supatellen, ja ivallisesti naurahdellen toistensa puoleen. Ilmassa on melkein kuin kapinaa.
Kuin salaman valossa näen, miten odottamaton ja käsittämätön tämä sotaan lähtö on varsinaiselle Suomen kansalle. Ja onko se ihme? Talvisota oli toista. Mutta tämän sodan syyt ovat niin kietoutuneet suurpolitiikan ja kansainvälisten probleemien verhoihin, että niiden ymmärtäminen on vaikeata sivistyneellekin ihmiselle. Kansanmiehen suoraviivaiset aivot eivät kerta kaikkiaan niitä tajua. Hänelle tämä on vain ”herrojen” sotaa.

23. kesäkuuta, juhannusaatto
Radion sanomalehtikatsauksessa kello 12:10 uutinen, jonka perspektiivi miltei huimaa; ”Kremlin punaiset tähdet sammutettu.” Moskovassakin on siis pimennyspakko. Tuleeko tuo lause muuttumaan vertauskuvalliseksi? Tulevatko Kremlin punaiset tähdet todella sammumaan? Mikä mahdoton ajatus. En usko sitä.

27. kesäkuuta
Hetkellisen sensaation saa aikaan jonkun kertomus, että Vilppulan asemalla oli nähty Aamulehden julkaisema sähkösanoma, jossa tiedotettiin Minskin, Kievin ja Odessan valtauksesta. Ensimmäinen vaikutelma on kuohahtava ilo ja voitonhuuma. Sitä seuraa yhtä nopea nolous ja suuttumus. Mitä helvetin järjettömyyttä tuo nyt on!
Kun radiokaan ei tiedä asiasta mitään, loppuu intoilu pian pahimmiltakin sotahulluilta.
Taas pako maisemaan tekemään tilitystä itseni kanssa. Tien varren pikkujärvet kiehuvat lämmintä valkoista sumua. Kilometri kilometriltä kiihdytän pyörän vauhtia, kunnes olen hiestä likomärkä. Hikoilen itsestäni kiukkua. Hyi helvetti! Ankaraa pohdiskelua sumua kiehuvan järven rannalla olevassa venekodassa, kunnes aamuyön kylmyys on tunkeutunut ei vain hikisen ruumiin jokaiseen soluun vaan myös aivoihin. Pää kylmäksi, pää kylmäksi, hoen. Olenhan nähnyt Venäjän.

29. kesäkuuta
Ylipäällikön (-Mannerheim) ällistyttävä päiväkäsky aamulla. Miten pateettinen, epäaito ja ennen kaikkea epäsuomalainen. ”Pyhä sota” siinä haiskahtaa melkein tsaarinajan ryssäläisyydelle. Ja miten voisi suomalainen talonpoika innostua moisesta käsitteestä kuin ”ristiretki”! Luterilaiset pappimme, jotka pitävät meitä suorastaan Jumalan valittuna kansana, hihkuvat tietysti innosta. (-Akateemisen Karjalaseuran (AKS) keskuudessa puhuttiin Neuvostoliitosta Ilmestyskirjan Petona. Paavolaisen mukaan Suomi ainoana maana Euroopassa omasi kristillistä sanomaa julistaneen fascismin (IKL ja AKS). Koko tämä juttu alkaa epäilyttävästi haiskahtaa militaristien seikkailulle. Se on kertakaikkisesti ”herrojen sotaa”. Alan olla jo täynnä pahoja aavistuksia lorun lopusta. Toissapäiväinen nolostuminen on taas saattanut minut selville raiteille. Pää kylmäksi, pää kylmäksi, hoen jatkuvasti.

30. kesäkuuta Pieksämäen rautatieasema
Vasta Pieksämäellä ensimmäinen vaikutelma liikekannallepanosta, Kuolettavan pitkä ja ikävä matka yötä myöten Joensuuhun saakka. Loppumattomia sotilasjunia seisoo asemilla. Kioskien ympärillä tungettelee sotilaita. Syvää vastenmielisyyttä tuntien kuuntelen, miten eräät komppanian pojista panevat asemille saapuessaan pystyyn laulusakkeja, koettaen opettaa yleisölle ja oudon hiljaisille sotilaille Pallen typerimpiä schlagereita, varsinkin inhoittavalla tavalla pornografissadistista ”Ryssää silmien välliin…” Keinotekoista raakuutta ja ryhdistäytymistä, jolle omituisen vastakohdan muodostavat vaaleanpunaisen ruskon alla uinuvat, loppumattoman hiljaiset yölliset metsät ja erämaavedet. Suomen kansan kunniaksi on sanottava, että huutosakinkaan voimalla ei siviilejä enempää kuin sotilaita juuri saada yhtymään kertosäkeeseen.

1. heinäkuuta, Joensuu
Suuret joukot lottia hytisee asemalaiturilla. He lienevät saapuneet pitkien matkojen takaa. Aamutyhjä kaupunki. Hautausmaalla säpsähdyttää vuoden 1918 sankaripatsaan runosäkeistö:

Tule ei vaivatta vapaus,
eipä kuorman kantamatta,
eipä uhrin antamatta.
Valloille elon ja kuolon
itseuhri on ihanin.

Avuttoman mystillinen sana ”itseuhri” jää soimaan mielessäni. Mitä se tarkoittaa? Koko itsenäisyyden ajan on Suomen kansalle korostettu uhrautumisen merkitystä. Und setzet ihr nicht das Leben ein, nie wird euch das Leben gewonnen sein. Mutta entä tuo outo käsite ”itseuhri”… Onko uhraus jo muuttunut itsetarkoitukseksi? Onko uhrautumisesta tullut ihanne s i n ä n s ä?

2. heinäkuuta
Uskonnollinen komedia jatkuu. Nyt luetaan Saksan Evankelisen Kirkon julkilausuma: ”Englannin kansa on tehnyt valintansa, eikä enää taistele kristinuskon puolesta.” Tableu. Vai on siis uuspakanallisen Saksan tulkinnan mukaan Englannista nyt tullut antikristillinen!

19. heinäkuuta
Suurpolitiikan tulevan kulun ahdistavaa aavistelua luettuani päivällä Enckellin kanssa ruotsalaisten lehtien lausuntoja. Taistelut lähestyvät Leningradia. Mutta se ei riitä että Saksa voittaa Venäjän. Jos se v ä s y y voittajana, on se kuitenkin hävinnyt sodan. Mikä on silloin Suomen kohtalo? Miten lapsellisen sokeasti me tuijotammekaan saksalaisten ”voittoon” ja Moskovan valloitukseen! Voi tulla meillekin sellainen aamu, jolloin heräämme kauhuun voittajan seppel ohimolla…
”

Olavi Paavolainen palveli jatkosodan ajan propagandaupseerina. Nämä hänen sodan aikana pitämänsä yksityiset päiväkirjansa hän julkaisi sodan jälkeen 1946. Julkisuudessa Paavolaista syytettiin "kotipesän likaamisesta".

Paris Hilton on niin huono laulaja että se joutuu kokoajan vankilaan.

http://mainstream.vincentahrend.com/user/MasterTool/

Kertoo kuinka populaaria kuuntelemasi musiikki on :)

Panin gallerian uusiksi viimeisen 24 tunnin sisällä ottamillani (ja saamillani) kuvilla.

Imagine
John Lennon

Imagine there's no heaven
It's easy if you try
No hell below us
Above us only sky
Imagine all the people
Living for today

Imagine there's no countries
It isn't hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people
Living life in peace

You may say I'm a dreamer
But I'm not the only one
I hope someday you'll join us
And the world will be as one

Imagine no possessions
I wonder if you can
No need for greed or hunger
A brotherhood of man
Imagine all the people
Sharing all the world

You may say I'm a dreamer
But I'm not the only one
I hope someday you'll join us
And the world will live as one

Yllätysjuomingit
Antonina Aleksejevna löi kerran miestään virkaleimasimella tahrien tämän otsan leimasinvärillä.
Syvästi loukkaantunut Pjotr Leonidovitš, Antonina Aleksejevnan mies, sulkeutui kylpyhuoneeseen eikä päästänyt sinne ketään.
Mutta yhteisasunnon muut asukkaat tunsivat voimakasta tarvetta päästä sinne missä Pjotr Leonidovitš istui ja he päättivät murtaa lukitun oven väkivalloin.
Huomattuaan, että peli oli pelattu, Pjotr Leonidovitš tuli ulos kylpyhuoneesta, käveli huoneeseensa ja ojentautui sängylle pitkäkseen.
Antonina Aleksejevna oli kuitenkin päättänyt vainota miestään loppuun saakka. Hän repi kasan paperia pieneksi silpuksi ja ripotteli sen vuoteella makaavan Pjotr Leonidovitšin päälle...
Pjotr Leonidovitš säntäsi vimmoissaan eteiseen ja alkoi raastaa tapetteja.
Silloin paikalle ryntäsivät kaikki muut asukkaat, ja nähtyään mitä onneton Pjotr Leonidovitš oli tekemässä he syöksyivät hänen kimppuunsa ja repivät hänen liivinsä riekaleiksi.
Pjotr Leonidovitš pakeni vuokraosuuskunnan toimistoon.
Sillä aikaa Antonina Aleksejevna riisui kaikki vaatteensa ja piiloutui vaatearkkuun.
Pjotr Leonidovitš palasi kymmenen minuutin kuluttua isännöitsijä mukanaan.
Koska vaimoa ei näkynyt missään, isännöitsijä ja Pjotr Leonidovitš päättivät käyttää tilaisuutta hyväkseen ja juoda hieman votkaa. Pjotr Leonidovitš otti tehtäväkseen juosta kulman taakse hakemaan juotavaa.
Kun Pjotr Leonidovitš oli poistunut, Antonina Aleksejevna kiipesi vaatearkusta ja astui täysin alastomana isännöitsijän eteen.
Isännöitsijä kavahti järkyttyneenä tuolilta ja ryntäsi ikkunan luo, mutta havaittuaan nuoren, 26-vuotiaan naisen mahtavat muodot hän tuli äkkiä villiksi ilosta.
Samassa Pjotr Leonidovitš palasi litra votkaa mukanaan.
Huomattuaan mitä huoneessa oli tekeillä Pjotr Leonidovitš kurtisti kulmiaan.
Mutta hänen vaimonsa, Antonina Aleksejevna, osoitti virkaleimasinta ja Pjotr Leonidovitš rauhoittui.
Antonina Aleksejevna ilmaisi haluavansa osallistua juominkeihin, mutta ehdottomasti alastomana ja lisäksi istuen pöydällä, jolle oli tarkoitus kattaa suolapalat ja votka.
Miehet istuutuivat tuoleille, Antonina Aleksejevna pöydälle, ja juomingit alkoivat.
Ei ole varmaan kovin hygieenistä, että alaston nuori nainen istuu pöydällä jolta syödään. Lisäksi Antonina Aleksejevna oli melko tukevaa tekoa eikä mitenkään erityisen siistiä lajia, joten tiedä häntä mitä helvettiä siellä ylipäätään tapahtui!
Pian kaikki olivat kuitenkin juoneet riittävästi ja nukahtivat, miehet lattialle, Antonina Aleksejevna pöydälle.
Ja yhteisasunnon ylle laskeutui hiljaisuus.

-Daniil I. Harms

Miksi olen vasemmalla?

Oma asenne: Ideologinen p*ska ei kiinnosta niinkään vaan kysymys on käytännön realiteeteista ja ennen kaikkea, ja loppujen lopuksi, pienemmän puolella olemisesta. Työntekijöillä täytyy olla suojaa työmarkkinoilla.

Väite: Työntekijät äänestävät demareita, myyntimiehet, johtoporras ja asiakaspalvelupäälliköt yms. suojatyövirkaatekevät kokoomusta.

Tämän sai huomata viime keväänä firman illanistujaisissa kun myyntimies alkoi varoitella toiselle tämän istuvan punikin vieressä. (Toinen myyntimies ei näyttänyt olevan niinkään kiinnostunut politiikasta kuin naisten kankuista. Näissä hommissa sormus vielä pysyy sormessa.)

Olenkin jo ehtinyt ihmetellä mistä ihmeestä jatkuvan oikeisto- että vasemmistotulen alla olevat demarit ammentavat äänisaaliinsa, eivät nuorilta ainakaan. Nyt se paljastui: keski-ikäisiltä, ammattitaitoisilta perheenäideiltä jotka työskentelevät palkansaajatasolla, ovat tämän maan ahkerin väestönosa ja itse asiassa pitävät hommat pyörimässä.

Niin Halosen kuin Niinistönkin henkilökulttien rakentamisen saisi puolestani laittaa jo ideatasolla romukoppaan. Mutta itse asiaan hötön takana. Kun tullaan siihen kumman väestönosan taakkaa haluaisin helpottaa, ja sikäli kun se tapahtuu heidän sosio-ekonomisen ryhmän etua ajavan puolueen kautta, ei minulla ole omallatunnollani epäilystä kumman ryhmän etua haluan ajaa; ahkerien ja ylityöllistettyjen perheenäitien vai vekkuleiden myyntimiesten.

Nostalgiaplatz

Tänään Lynchin ”Twin Peaks: Fire Walk With Me”-elokuvaa katsoessani mieleni valaistui (leffa itsessään oli melkoisen pimeä): Olen elänyt koko nuoruuteni aivan omissa mielikuvitusmaailmoissani, ja elän vieläkin.
Laura ja Donna kävelivät kouluun hameissaan ja villaliiveissään, pitkissä sukissaan ja matalakantaisissa sievissä kengissään, mutta huulet ja kynnet punaisina… ja aloin itse ajatella tunnetta kun syyskuisena aamuna talsin Korsossa kouluun ollessani ala-astelainen. Kirpeänkostea, suloinen ilma, pienet kasteiset omenat pihapuissa ja autiotalojen pihoilla, ja tytöt, jotka olivat kuin suuri mysteerio (ja jollaisena säilyivät vielä kauan).
Sitten koulusta päästyäni kävelin pitkin pururataa metsän läpi ja lämmin, melkein kuuma aurinko toi esiin syysmetsän jäähyväistenkaltaiset tuoksut… olen aina rakastanut kävelyjä metsässä.
Korso on Twin Peaks (nykyään asun Turun New Jerseyssä). Metsien ympäröimä oma maailmansa, joka kätkee itseensä puhumattomia salaisuuksia kuin Panin labyrintti. Aistit että mitä tahansa voi tapahtua. Mielikuvieni Korso ei ole kuten muut paikat, siellä elämä maistuu enemmän elämältä. Lukioteinit käyttävät huumeita, ja intohimorikoksia tapahtuu. Kaikki on vaarallista ja jännittävää. On salaperäisiä naisia, ja jokaisella pullonkaulaan tarttuvista ahavoituneista kasvoista on oma tarinansa kerrottavanaan.
Tällaisissa maisemissa minä elän, tuolla jossakin Twin Peaksin ja Korson rajamailla.