IRC-Galleria

Mitäs tähän asti olen saanut aikaan...
1) unelmasta totta ja sain tilattua ne pvc-käsineet. Ompelijan mukaan ne ovat valmiit parissa viikossa (exclusive for me ;). Saan myös pian hankittua toiset unelmat; chokerin. Tai no, kolme sellaista; musta-valkoinen, puna-musta ja mintunvihreä. Vielä kun jostain löytäisi uuden nahkatakin tai bleiserin, sekä farkut. Sielunkumppanin löytäminenkin on 105% helpompaa kuin istuvien farkkujen löytäminen.

Ja no, siihen ne tämän kesän aikaiset aikaansaannokseni sitten päättyvätkin. Eipä sillä että itseltäni enempää vaatisinkaan. Koulujen alkaessa saan taas leikkiä teräspaalua; kaiken se kestää.

Sitä on tässä ruvennut ihan miettimään tätä kotona asumista uudelleen. Ehkä se johtuu siitä, että kaveri on nyt muuttamassa omilleen (onnittelut siitä ^_^) tai siitä, että kaikilla teineillä jossain vaiheessa aktivoituva anti-vanhemmatgeeni iski itsensä toimintaan. Sitä vaan kaipaisi omaan rauhaan omaan kämppään, olisi se sitten vaikka puolen neliön suuruinen komero. Lukko ja itsellä hallussa olevat avaimet ovat kuitenkin se ratkaiseva asia. Näköjään menee vuosi-puolitoista että ajan viimeinkin ymmärtää eksäni ajatusmaailmaa koskien vanhempia ja asumista; mitä kauempana, sen parempi.

Äiti pitää tätä taas vain jonakin kiukutteluvaiheenani. Niin minua kiukuttaakin, on kiukuttanut jo viimeiset kuusi vuotta. Nyt vaan sanon noille kahdelle jotain asiasta. Otetaan vaikkapa esimerkki; minä istun koneella ja kuuntelen musiikkia kuulokkeet päässä ja koetan olla häiritsemättä muita ihmisiä olemassaolollani, isä huutaa että 'eikö tosiaankaan ole mitään muuta tekemistä?'. Isä ryyppää ja huudattaa satakymmenen kertaa läpikuunneltua suomirokkia vuosilta 75-95 niin kovaa että siinä ei koneen voluumit enää pärjää kisassa. Milloin minä saan kysyä, että 'eikö tosiaankaan ole mitään muuta tekemistä?' Jos kysyisin, saisin luultavasti selkääni tai kaljapullosta päähäni. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa kipeän tutulta sekä isä- että aikaisemmista miessuhteistani. Miksi minä vedän puoleeni kusipäitä? Tai miksi vähintäänkin teen niistä ajan kuluessa sellaisia? Dami joskus sanoi minulle, että on olemassa ihmisiä, jotka pelkällä olemassaolollaan keräävät kusipäitä ja kiusaajia puoleensa. Dami ei ottanut kantaa siihen olenko minä tälläinen ihminen. En tahallani tee kenestäkään kusipäätä, ainakaan omasta mielestäni. Minulla vain tuntuu olevan kyky löytää ne suurimmat elämäntapamulkut, jotka eivät muutu edes voissa paistettaessa (tätäkin toimintaa harkittu).

Mutta jos minulla on se maaginen kyky tunnistaa ne suurimmat miespuoliset kusipäät (tosin aina liian myöhään..) niin miksi minä en sitten koskaan tunnista niitä suurimpia naispuolisia piruja? Olen tasan kahdesti oikeasti kuvitellut joidenkin tyyppien olevan vain ystäviä ja samaan aikaan olen menettänyt yöuneni vahtien sataakahdeksaa muuta todennäköisempää vosua. Sitten vain *naps* ja matto vetäistään jalkojeni alta. Ja taas minut jätetään yksin jonkin sosiaalitapauksen takia. Moottoriöljyssä paistaminen ja jätkän kiveksistään hellaan teippaminen kävivät mielessäni.

Valitettavasti olen liian mukava ihminen sellaiseen toimintaan. Toisaalta, jos se turhuus tekee minut onnelliseksi, niin eikö se silloin ole ollut sen arvoista? *wirn*