Mua harmitti. Mua todella harmitti. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni, juuri sä harmitit mua. Silmistäni oli pyyhkiytynyt jokaikinen lausuttu sana ja kohdattu hymy. Jäljellä oli vain pettynyt, ja surullinen naamio, jonka sä tietämättäsi olit kasvoilleni asettanut. Mua inhotti.
Pahinta siinä kaikessa oli, etten mä osannut inhota sua. Mä en osannut ajatella susta mitään pahaa, enkä mä tahtonutkaan. Mua vain suututti. Mua suututti niin paljon, että mä halusin huutaa. Mun teki mieli lyödä, ihan mitä tahansa. Mutta mä en mitenkään osannut inhota sua.
Mä purin huultani ja odotin. Siinä mä istuin, pyöritellen sanoja päässäni, joita kuvittelin sinulle sanovani. Ja hetkeen, en tuntenut yhtikäs mitään. Mä vain katsoin eteeni, pilviseen iltapäivään ja viimein, pitkän hiljaisuuden jälkeen, se tunne katosi. Kaikki se kiivaus, ja inho, olivat poissa. Jäljelle jäivät vain ne haikeutta huokuvat kasvot ja ääretön tyhjyys.
Joten kyllä, mua harmitti. Mua harmitti niin paljon, että mä tahdoin haudata ne alakuloisuuden ja ikävän tunteet hetkeksi, unohtaa ne edes vähäksi aikaa. Typerää, mutta siihen mä pyrin.
Silti mä en koskaan ajattelisi susta mitään pahaa. Mä en koskaan sanoisi mitään sua loukkaavaa. Mua vain harmitti, niin paljon. Mua harmitti niin naurettavan paljon! Joten kuuntele.
Liiallinen haikeus, tekee sydämeen reiän.
Mutta sun äänesi on laastari, ja mä tarvitsen sitä kipeästi juuri nyt.
Kovin, kovin kipeästi juuri nyt.