IRC-Galleria

Ensimmäinen uni muistuu mieleen lähinnä salin merkeissä, eikä ole kyllä koskaan ollut noin vaikeaa painojen kanssa. Nyt melkein pelottaa lähteä salille jos uni antoi mitään vihjettä kuinka raskasta siitä tulis. Heräsin tekstiviestiin.

Toinen osa kun sain taas simmut kiinni. Olin joutunut Supernaturallin pyörteisiin. Melkoinen spektaakkeli. Sellaista jännitystä ei ole TVssä nähtykään. Ainut kerta kun näin hirviöitä suoraan, oli kun yks ajeli jollain hippipakulla, enkä nähnyt kamerakulmasta muuta kun sen pedon silmät. Tuima katse ratin takana ja veikkaisin et se yritti kovasti ajaa ylinopeutta. Tuhma tuhma. Muuten pahuus tuntui liikkuvan jotenkin varjoissa pahaaenteisesti kuitenkaan näkymättä kertaakaan. Karmivaa kauhua.
Muuten oli kyllä sellaista draamaa että oksat pois. Mun mutsi oli kuollut johonkin ja seisoimme kahden sen haudalla. Oli syksy ja jotenkin aavemaisen goottinen ja synkän kirkas ilma. Pilvet kulkivat raskaina taivaalla kuitenkaan peittämättä kuitenkaan taivasta kokonaan. Kevyen tuulen puhaltaessa viileänä maan kamaralla, istuimme jälleen autossa juoden kaljaa. Olimme nyt kahden. Vanhemmat olivat molemmat kuolleet ja omalla tapaa olimme nyt vapaita. Haaveilin että voisin muuttaa jonnekin kauas pois tältä kiviseltä maalta. Halusin muuttaa jonnekin jossa olisi paljon vihreitä niittyjä, pehmeitä tuulia, ja paljon lämmintä auringonpaistetta.
Istuin nyt tyttöystäväni perheen ruokapöydässä ajatellen vapautta ja niitä vihreitä niittyjä, kun joku mainitsi mun mutsin. Purskahdin perkele itkuun ja tytön isi siinä vittuili että on aika noloa että iso mies itkee. Äippä siinä yritti paikata mun häpeää että ei se mitään. Vastasin vaan että onhan tää perkele aika säälittävää.
Olin siis melkoinen epäsikiö mieheksi. Itkin ja mulla oli kait joku sisäinen musta voima ja myös tämä kitara kädessä jota soitin epätoivoisin nuotein. Se yks hiiviskelijä joka roikkuu niiden poikien perässä oli myös paikalla sepostamassa jostain kamalasta pimeydestä, joka oli laskeutumassa päällemme. Soitin viimeisen nuotin ajatellen niitä vihreitä niittyjä ja kuollutta sukuani kun pimeys viimein laskeutui ja kamera pimeni - mutta filmi jatkui. Kuului vain pahaenteisiä ääniä pitkän aikaa enkä nähnyt enää mitään. Ja sitten tuli lopputekstit. Heräsin kyyneleet poskilla. Kuinka säälittävää.
Oudosti koko juba meni jotenkin kolmannesta perspektiivistä. Heräsin lopputekstejen aikaan tekstiviestiin. Serkulla alkais muutto viideltä ja tarvis apua kenellä nyt olis aikaa auttaa. Sinne vaan siis tekin jos kykenette :D

Kolmas uni alkoi melko räväkästi. Se oli melkein kuin olisin siirtynyt uneen. Ajoin näköjään pakettiautoa, sellaista hippimallia, ja perkele nopeasti jarrut pohjaan! Meinasin ajaa karhua päin ja joku hemmo selitti et sil oli tapana pelotella samalla tapaa karhuja, ajamalla niitä päin. Vitun outo hemmo. Ja se karhu tömisteli ohi kuin joku vitun dinosaurus Jurassic parkista. Tum tum perkele! Vihdoin kun se karhu, jääkarhu oikeastaan, oli tiipertäny ohi, niin jatkoin matkaa. Seuraavaksi ajoin jotain strutseja takaa K-kaupan pihalla perttilässä. Vitun outoa, todella todella... outoa. Päätin herätä ennen kun joku kuolee. Muistaakseni heräämisen aikaan hippipakuni oli hyytymässä siihen perttilän ylämäkeen. Hyppäsin kait sit autosta ja heräsin.