IRC-Galleria

Kaadoin pari viskinapsua ja lasin vettä toiseen. Heitin housuni huoneeni nurkkaan ja paitani roikkuu oven päällä. En voisi kuvitella liikkuvani moneen tuntiin.

Nyt se alkoi..

Ilosaaren odotus. 140 vuorokautta enää. Ai että, olen valmis.

paukkupakkanen kolisee nurkissani/ pakkanen koittaa murtautua sisään/ huidon sitä käsilläni/ teen ilmeen kasvoilleni/ koitan säikäyttää sen pois/ mutta pakenenkin itse sinisen vilttini alle/ jään sinne hymisemään pakkasenkarkoitusloitsuani/ ukulelen säestyksellä/

****Sinä herra tulipalopakkasten
jätä majani suojaisa rauhaan
näin laulaa kuoro pienten lasten
ja rumpuni pauhaa ja pauhaa*

Tum -- TuTum -- Tu Tu TumTum --TumTum -- TuTum --

*** *Kuun valossa varjot noitain klaanin
kiemurtelevat kuin myrkkykäärmeet
näin kaikuu hyminä samaanin
yli maan aution loitsujen äänteet*

Dyyyy -- mmmm -- Bbbooooo -- zzmmmkkkk -- Tyyhhhmmmm --

****On kerätty pataan aines parhain
tulen sielu ja myrkyt kyiden
viel`velhotar lisää maun karvain
maan voimat veret neitsyiden*

Tsiih -- shiii -- ssszzz -- tshitshi -- sssssshhh -- psssshhh --

****Höyry valtaa taivaankannen
piirissä tanssii haltijat keijut
viralta pakkasukon vanhan pannen
jättäen ilmaan kevään leijun*

titityy -- tsirp -- tsirp -- titityy -- titityy -- mmm -- ummh -- ahhhss --

Tänään

The Heartburns
Häiriköt

Punk as Fuck, Jämsä!

"Mä en haluu koskaan joutua Honkanummen hautausmaalle..."

Ainakaan näinä perjantaina.

JM

kauan
kauan sitten
ajattelin etten

näkisi enää

-"Jos et ole kiltti, Runar tulee ja vie sinut."

Joskus kävellessä tuntuu, että minä kannan palloa eikä pallo minua. Se hyppää harteilleni ja yrittäessäni ravistaa sitä selästä tarttuvat kynnet, kuin kissalla, ihooni ja repivät selkärankani rikki. Erityisesti tänään.
Kävelyni suuntaa kohti suurta rakennusta, joka tunnetaan nimellä Valtion virastotalo. Valkokeltainen rakennus, jossa on tuhat ikkunaa ja jokaisen ikkunan takana nyrpeä naama, joka hallitsee yhden ilmeen.
Rakennuksen etupihalla ohitseni kävelee tyttö, jonka hajuveden tuoksu tuo muiston silmieni eteen. Sama tuoksu oli sinun ylläsi siellä mökillä, jossa sinä piiritit minua ja minä olin vastahankaan. Se vasta oli mukava leikki. Minä olin kuskina ja sinä kyyditettävänä, mutta se aika on mennyttä. Sinä olet jo päässyt (tai joutunut) naimisiin ja saanut (tai väkisin siittänyt) lapsia minun kierrellessä viraston tiskiltä toiselle. Voisinpa palata takaisin tuohon päivään kauan kauan sitten. Olisinko enää vastahankaan?
Astun pääovesta sisään. Kaikkialla on valkoista lukuunottamatta punaisia numeroita ja kirjaimia, jotka ovat jonotusnumerotaululla. Ihmiset istuvat aneemisina ryppäinä, kuin viinirypäletertut tuolirykelmissä varoen katsomasta toisiaan silmiin, lappu puristettuna kouraansa, toisen käden pidellessä pipoa, jonka tupsu surullisena roikkuu kohti maata. Näyttää siltä, kuin pipo itkisi. He kaikki näyttävät kovin lannistetuilta. On kuolemanhiljaista. Vain varovaisia yskähdyksiä nyrkkiin, jossa hiestä rypistynyt lappunen pikkuhiljaa sulaa. "teloitusryhmääkö täällä odotetaan?", mietin.

Noin viiden minuutin välein kuuluu ovikelloa muistuttava ääni ja yksi ahteri pomppaa penkistä ylös ja suuntaa kohti juuri auennutta ovea, joka kalahtaa perästä kiinni lopullisen kuuloisesti. Kuin suuren suuri kala olisi juuri niellyt madon. Käännän katseeni vapautuneelle paikalle, mutta en näe sitä missään. Sekin on jo nielty.

Menen ensimmäiseen jonoon, jossa jonotetaan varsinaista jonotuslappua. Tiskejä on kolme. valitsen tiskin, jossa minua ennen on kaksi ihmistä, muissa on kolme. Huomaan sen kuitenkin nopeasti virheeksi, sillä minun tiskini virkailija on vanha ja hidas. Hän on jo muuttunut osaksi virastoa. Hänen naamansa on valkokeltainen ja silmät siinä, kuin tuhat ikkunaa ilman valoa. Liikkeet, jos niitä liikkeeksi voi kutsua, ovat kuin hänet olisi valettu marmorista ja joku päivä hänestä tulee lopullisesti osa tätä taloa. Vain kauhusta auennut suu jää seinään muistoksi. Näin talo on päässyt kasvamaan niin valtavaksi, kuin se onkin. Seinät on muurattu menneitten virkailijoiden sieluista.

Mutta en enää ehdi vaihtaa jonoa, sillä muut jonot ovat jo pitkiä kuin Rytkönen.

Aikaa kuluttaakseni alan miettimään miltä ihmiset näyttäisivät ilman vaatteita. Katson viereisen jonon miestä ja minua alkaa naurattamaan. Toivon, etten koskaan päädy samaan saunaan hänen kanssaan, sillä todellisuus harvoin vetää vertoja sille, mitä toinen toisesta pään sisällään muovailee.
Ehkä joku tirskuu katsoessaan minua jonon perältä, mutta en minä muista koskaan nauraneeni suihkussa. Katson taakseni, mutta kaikki ovat joko syventyneet lukemaan lehteä, tai tutkimaan varpaitaan ja sitä ovatko ne kenties vielä tallella.

Viimein tulee minun vuoroni. Virkailijani nimi on Marjatta. Näen sen nimilapusta, joka on kiinnitetty hänen vaaleanpunaisen villapaidan rinnukseen. Hän on noin 60-vuotias ja ilmeisesti naimisissa, koska hänellä on sormus sormessa. Tosin en voi olla asiasta aivan varma, sillä sormus on uurtunut niin syvälle, tai sormi on paisunut vuosien saatossa niin, ettei sormusta saisi pois, kuin rälläkällä tai rautasahalla, jos ikuinen rakkaus paljastuisikin hitaaksi erilleenkasvamiseksi. Hänen hiuksensa on mahonginpunaiset ja kynnet lakattu räikeämmällä punaisella. Hitaasti hän hakee tietoni näytölle kysyttyään ensin sosiaaliturvatunnukseni. Minusta tuntuu, kuin olisimme maailmassa, jossa kaikki ovat juuri pudonneet avantoon ja sieltä nostettu jäälle palelemaan. Pu-hee-ni-kin laa-haa kuin lau-see-ni o-li-si e-lä-mä-ni en-sim-mäi-nen. Sitten hän kysyy muutaman kysymyksen, joihin vastaan rehellisesti, joihinkin valehtelen. "Yksilön edun mukaisesti.", tuumin. Sitten hän ottaa pienen paperilapun, johon kirjoittaa jotain, antaa sen minulle ja käskee tulla huomenna uudestaan, sillä tänään ei enää ehdi noihin salaperäisiin huoneisiin, jotka syövät ihmisiä samoin kuin meri nielee aaltoja. Paperissa on päivämäärä. Sanon kiitos, nousen ja laitan pipon, jonka tupsu roikkuu surullisena, päähän ja astun ulos tuon valtavan talon kidasta. Virasto yksi, Minä nolla, mutta se oli vasta erä yksi, huudan mielessäni ja porhallan kadulle ja poispäin tuosta valkokeltaisesta pyramidistä. Pihalla tuoksuu vieläkin hajuvesi.
Olisinkohan vieläkin vastahankaan, pohdin ja menen keittämään kahvit.

Noin.
Esikoisromaanini on kirjoittamista vaille valmis.

- "Sekuntikaan ei hukkua saa!"
ei enää
vuoteellas kiroten kaikki ne -

takaan sen!

takaisin

pyydät, itkien anellen