IRC-Galleria

Rakas mammani kuoli tänään, siitä on vain mutamia tunteja kun hän nukkui pois.
Mamma oli todella läheinen minulle, hän hoiti minua pienenä ja teininä siivosin hänen luonaan ja tein kauppareissuja. Olimme pienenä kesäisin mamman mökillä, kävimme mattopyykillä ja kävimme yökylässä. Minulla oli onnellinen lapsuus ja mamma oli suuri osa sitä.
Pienenä pelkäsimme pikkuveljen kanssa mammaa kun hän teki meille ilmeitä ja käskimme äidin sanoa aamulla mammalle ettei hän tekisi niitä, mamma oli myös hyvä puhumaan puhelimessa ja usein hän sitä tekikin.
Joskus mamman puhuessa päätin parturoida hiukan tukkaani ja tulos oli vähintään, hmm... Mielenkiintoinen. Muistan yhä mamman ilmeen kun tulin onnellisena huutamaan miten hieno tukka minulla nyt on.
Usein myös suljimme itsemme vessaan salaa uittamaan leluja.
Mamma tuli oventaakse kyselemään mitä teemme("mitä tee siäl kluttat"), no emme tietenkään omien sanojemme mukaan mitään, kuhan kyhnimme vessassa. Mamma taisi silti jotain arvata kunnemme suostuneet ovea avaamaan ja päätti siinätilanteessa sitten sanoa "mää noja ovehe". Mamma sitten nojasi ja me paruimme naamat punaisena vessassa ja hakkasimme ovea, lopulta sitten pääsimme ulos ja usein saimme plättejä episodin jälkeen, niitä söimmekin pienenä aika usein, mamma paistoi maailman parhaat plätit.
Kuolema ei tullut yllätyksenä eikä puuntakaa mutta silti tuntuu kuristavan pahalta.
Miten voin suhtautua rakkaaseen ihmiseen jota ei vaan yhtäkkiä enää ole?
Kuolema on luonnollinen osa elämää ja ymmärrän sen mutta silti se nielaisee kuin musta aukko.
Mamma, missä ikinä oletkin, tahdon sanoa sinulle kiitos turvallisesta lapsuudesta ja huolenpidosta, rakastan sinua.

Paniikkihäiriö



Olen sairastanut paniikkihäiriötä nyt noin vuoden ja se on tuottanut minulle hankaluuksia selvitä normaalista elämästä ja syö tuhottomasti energiaa.

Alku oli todella pelottavaa ja turhauttavaa aikaa, koin olevani täysin turta ja yksin kyseisen ongelman kanssa, en tiennyt mistä oli kyse, luulin kuolevani.

Ennen luulin olevani lähes kuolematon, elin todella rankan teini-iän masennuksineen, viiltelyineen ja syömishäiriöineen, joka piinaa minua yhä ja tekee arjestani todella kummallista normaalin, terveen ihmisen näkökulmasta katsottuna.

En kirjoita nyt syömishäiriöstä sen enempää koska tämä ikään kuin itselleni kirjoitettu kirje käsittelee nyt paniikkihäiriötä.
On yllättävän hankalaa analysoida omaa psyykettään ikään kuin ulkopuolisen henkilön silmin, mutta koitan tehdä parhaani ja jättää tunteet taka-alalle.

Yleistä paniikkihäiriöstä

Paniiihäiriö luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin ja sitä sairastaa muutama prosentti suomalaisista.
Eniten kyseessä olevaa häiriötä on nuorilla aikuisilla ja se on yleisempää naisilla.

Jokaisella ihmisellä paniikkihäiriön oireet ovat vähän erilaiset. Kaikkia oireita ei tarvitse olla edellä mainitusta luettelosta, vaan oireet vaihtelevat yksilöittäin. Kohtaus kestää yleensä joitakin kymmeniä minuutteja, harvemmin tunteja. Kohtaukset ovat toistuvia ja ilmenevät yleensä äkisti ja täysin odottamatta. Paniikkikohtaus on potilaalle pelottava, mutta ei itsessään vaarallinen kokemus.
Fyysisiä oireita:
• Käsien tärinä tai vapina
• Raajojen tunnottomuus, pistely ja puutuminen
• Sydämen tykytys tai kiihtynyt sydämen rytmi
• Rintakipu tai puristuksen tunne rinnassa
• Huimaus
• Pahoinvointi[1]
• Epävarma olo, pyörtymisen tunne
• Tajunnan tason häiriöt tai hämärtyminen
• Epätodellisuuden tunne
• Kontrollin menettämisen tai sekoamisen pelko
• Kuoleman pelko
• Näkyjen näkeminen
Paniikkihäiriö voi kestää kuukausia, jopa vuosia, riippuen kuinka ja milloin hoito aloitetaan. Jos häiriö jätetään hoitamatta, se saattaa vaikeuttaa siitä kärsivän henkilön elämää pisteeseen, jossa hänen henkensä on vaarassa paniikkikohtausten ja sen peittely- tai välttely-yritysten vuoksi.lähde? Itse asiassa monilla sairaudesta kärsivillä on ollut vaikeuksia ihmissuhteiden kanssa heidän yrittäessään selvitä sairauden kanssa. (lainattu wikipediasta)

Henkilökohtainen Paniikki

Huomaan usein jo aamulla jos minulle on kehittymässä paniikkikohtaus päivän aikana, se on kuin lumipallo joka vierii alemmas, alemmas ja vaan alemmas, kasvaen kovaa vauhtia
.
Aluksi tunnen jatkuvaa levottomuutta, ahdistusta ja epätoivon tunteita. Kuin valuisin suohon. Minun tapauksessani koitan lievittää sitä tunnetta bulimisin oirein, ehdottoman huono keino! Koen vaan lisää ahdistusta kun mietin mitä kaikkea minuun tällä kerralla ehti imeytyä, syyllisyyttä, häpeää ja itsevihaa. ”Miksi teen näin?” On lause, kysymys jota itselleni hoen jos siinä voimattomuuden ja vajoamisentunteessa siihen kykenen.
Jollen edes kykene kyseenalaistamaan omaa toimintaani, olen todella loppu, viekää minut sairaalaan kiitos, mutta kuka senkin näkee milloin ollaan siinä tilanteessa, ei kukaan.

Olen näissä maanisissa olotiloissa myös usein pelännyt että menetän kontrollin täysin ja teen itselleni tai jollekin muulle jotain lopullista, satutan…

Toisaalta minun tapauksessani ei ole mitään akuuttia itsemurhariskiä koska rakastan elämää, pelkään kuolemaa ja saan tyydytystä monista pienistä arkisista asioista.
Olen koittanut omaksua elämänmyönteisen ja positiivisen asenteen näiden (8) mustien vuosien jälkeen, olen tajunnut että elämä kantaa ja asenne on se mikä loppupeleissä ratkaisee.

Koitan oppia pikkuhiljaa rehellisyyttä, niin itseäni kuin muita kohtaan, tarttua realiteetteihin, siihen mitä minulla on, ei siihen mitä joskus menetin tai mitä peili tai vaaka näyttää.
Kohtele muita niin kuin itse haluaisit tulla kohdelluksi on täysin pätevä argumentti josta jokainen voisi ottaa oppia.


Niin asiaan, elikkä paniikkikohtaukseen.
Minulla se ilmenee hyvin voimakkaasti, ehkä siksikin että olen sisimmältäni äärimmäisen herkkä ja jopa sairaanloisen vainoharhainen, joka on ilmennyt siten että olen koittanut tukahduttaa kaikki tunteet, alkoholin, huumeiden ja täydellisen välinpitämättömän käyttäytymisen keinoin, se ei toimi, voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä vaikka vasta parikymppinen olenkin. Olen pahoillani kaikkien läheisten puolesta, en voi muuta sanoa.

Paniikkikohtaus on minulle pieni kuolema jos näin voin sanoa, En koe minkäänlaista turvallisuuden tunnetta, olen vain kaarnalaiva tulvivassa joessa.
Raajojani pistelee, kieli puutuu, silmät eivät mene kiinni kun yritän räpsyttää ja kuivuvat, lihakseni kramppaavat, näen näkyjä, kuulen ääniä, uskomattoman outoja ääniä ja kuvia, tie tuntuu jotenkin vinolta, tekee korkkiruuvia, taivas valuu ja puut sulautuvat siihen, kaikki pyörii ympyrää tai muuttuu mustavalkoiseksi, kuin lumisadetta TV:ssä, kummaa sulamista.
En saa selvää sanoista, ahdistus on niin pistävä etten osaa sitä edes kuvailla, kertoa sitä tyydyttävästi edes näin tekstin muodossa joka on minulle helppo lähestymistapa puhumiseen verrattuna.
Tuntuu kuin vajoaisin mustaan kuiluun, fyysinen ruumiini tai se mitä siitä nyt on jäljellä tuntuu hallitsemattomalta dynamiitilta joka räjähtää hetkenä minä hyvänsä, tai sumulta joka menee tuulen mukana, en toisinaan tunne ruumistani, se on pelottavinta.
Jotain häiriön vakavuudesta kertoo sekin että olen joutunut sairaalaan sen takia, en kyennyt kävelemään, makasin maassa ja kramppasin, huusin haparoivia sanoja, luulin että minulla on sydänkohtaus, luulin kuolevani siihen paikkaan, suustani tuli vaahtoa.

Kuolemanpelko on myös täysin uusi tunne, ennen ajattelin sitä lähinnä sanana, en ajatellut kuolemasta mitään, lähinnä että se tuo helpotuksen johonkin mitä minulla ei ikinä edes ollut, päätös pelolle, häpeälle.
Olen päättänyt olla vahva, selvittää ongelmani ja haen niihin nöyrästi apua, se on ainut vaihtoehto, vaikka vaikeaa tulee olemaankin.

Mitä tästä opimme?

Se tulikin jo varmasti ilmi mutta olen päättänyt selvitä, selvittää ne ongelmat mitä tässä pienessä päässä liikkuu.
Minun pääni on kuitenkin minun maailmani, minun elämäni ja jotten alkaisi nyt liian minäkeskeiseksi niin myös läheisilleni aika oleellinen asia.
Onneksi minulla on perhe jota rakastan enemmän kuin mitään, jonka takia jaksan toistamiseen laskea hengitysrytmiäni etten alkaisi hyperventiloimaan ja kramppaamaan.
Minulla on ihmisiä jotka oikeasti jaksavat välittää ja tukea, vaikka loppujenlopuksi olenkin yksin mielenterveysongelmien kanssa.
Minulla on tulevaisuus ja elämä, suunnitelmia ja haaveita, ehkä joskus joku rakaskin joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen, häiriöineni kaikkineni.





-Noora

Voi jukopliut, joku on pannut koko aamun seinän takana. KIITOS! Alkaa pian ärsyttää tuon akan vinkuminen.

Vuoheni nimi oli Taisto.
Se niljake oli kuin lapseni.
Kerran käsi kämmekässä, pohdimme elämää.
Oli aamu vaikkei aurinko meitä huomannut, istuttiin eteisen lattialla.
Irvistimme jääkaapille ja nauroimme päälle, vastustimme tahtoa, Taisto kanssani.
Tainnutimme toisemme tupakalla, purkalla ja kapakalla.
Kevytsiideriä, muistutti se Taisto, minä muistin.
Minä, toisemme, aina vaan se Taisto.
Sydänfilmissä, tippaletkuissa, mukanani Taisto, se tahraton, kaunis ja virheetön Taisto.
Hymyilimme yhteistä hymyä, ja yhä uudestaan.
Sanoi, elämä peliin, pystyt vielä.
Kun tulee miinusasteita, muista, sinunkin on oltava viluissasi,
sillä kukatkin elävät vain kesäisin.

Onko parempaa mittapuuta täydelliselle tyhjyydelle, kuin mielen ja sen pahan (ruumiin) yhteys?
Ja mikä on pahaa? Niinpä?!?
Raukeat kasvot vieressäsi, huutavat sisäistä olemattomuuttaan.
Ne kasvot, niin juuri ne!
Ne ovat vain maalia elämän sarkakankaalla.
Satunnaisia roiskeita sorrettujen sellin seinillä.
Ulkokullattuja kaltereita jotka me itse todeksi teemme.
Ja silti se totuus ei tee meitä ehjäksi, vaan viiltää vain lisää jo arpeutunutta haavaa.
Koiruohon kyllästämä astia, lattialla jonka laudat mätänevät yhteenluutuneisiin sormiisi.
Se valitus, vailla mitään, turhuuden jumalainen pintakiilto.
Kun mikään ei tunnu, olet itse turhuus.
Näin sanovat viisaat, vailla todellista yhteyttä tietoon.
Fyysisyys on vain laki, sääntö muiden lisäksi.
Niin, olen lisko, käärme ja omena, sisäänrakennettujen sääntöjen sanansaattaja ja niiden kyseenalaistaja, kuitenkin yhdentekevä.
Kasvoja toisten perään, hymyttömiä hymyjä.
Sen laulu joka meidät takaa, on hyvin lyhyt ja sanaton, ellet sitten itse...
Turha, kuin viini lattiamatolla, on tämä psykofyysinen kokonaisuus, täyttymys vailla pintaa, vuori ilman huippua tai meri jonka pohja ei tule milloinkaan vastaan.
Tätä savea me tallomme aina vaan tiukemmaksi ja saastaisemmaksi, kunnes viherrämme ja tulemme taas uudeksi, kuin seitistä vapautunut perhonen.
Tyhjempi, valheellisempi kuori, aina uuden edessä, tai takana, ilman sitä immenkalvoa joka kuitenkin olisi tarpeen.

Olemme sinun unesi, uni joka ei tullut saapuakseen, vaa saapui tullakseen.
Maitoa elämän lasissa, puolittainen makeus joka ei viipynyt huulillasi.
Kun tulee todeksi, on hiljaa, tajuaa...
Oletko ollut tilanteessa jossa alat olla läpinäkyvä?
Jos olet, se on vain hyvä, sillä läpinäkyviä me olemme, ja tulemme myös jatkossa olemaan.
Pyörteilevä tuuli lehtikasassa, niin varma, kaiken läpikäynyt, mutta silti, ei matkalla minnekkään.
Valo kuusen oksissa, ikäänkuin uurteet vanhuksen ihossa, painaumat tyynyssäsi.
Jotain mitä on vain, ei varsinaisesti mitään merkittävää, mutta silti niin totta.
Niin kauan kun on totuutta, on myös elämän jatkumo osana sitä.
Alat tuntea kasvoillasi ihmisyyden vaiheet, toisen maailmansodan värit.
Kun olet harmaa, olet se joksi aina olit tarkoitettu.
Kun viherrät, kasvat uutta...
Kun musta sinut pukee, olet se tuhka josta uutta luodaan.
Siis olkaamme näitten värien kirjo, ja hyväksykäämme se totuus että vaikka kaiken kyseenalaistamme, olemme se jäljelle jäänyt väri, ruskea.
Tuo kaikki on vain provokatiivista sontaa, olkaamme valo,
kirkas ja läpinäkyvä.
Unenmakuinen pieni kuolema...

Tekopyhyyden luomakunta, kadotettujen valtakunta.
Jumalainen ruumis, kahlittuna aamustondikseen.

Päivä päivältä, tuntee itsensä sairaammaksi.
Kynnet katkeavat, hiukset tippuvat päästä, silmät sammuvat.
Kaikki tapahtuu jaksoissa, pikkuhiljaa.
Se näännyttää, se syö.
Sisällä on pimeys.
Olen elämä, olen jumala, teen mitä teen, se polttaa.
Sillat takana, rikottuina, vajonneina.
Kuin kuollut kaupunki, ei valoja, ei ihmisiä, ei mitään.
Mikään ei tunnu miltään.
Iho haurastuu, se on kuin käteni, paperia joka repeytyy marketin kassalla.
Elämä myytävänä, mainokset tappavat.
Omenat alennuksessa.
Haistakaa verge!

henkinen kuolema, hidas itsemurha...
Turha valittaa, turhempi huutaa, turha kertoa, ketä kuuntelee?
Kosketan itseäni, näen valot kun tunnen ruumiin.
Se on pieni, kipinöi.
Iho vasten omaa ihoa.
Käsi vasten luuta.
Sormista häviää tunto, paleltaa.
Selkä vasten seinää, valo silmissä.
Suonet, luut ja jänteet, kaikki loistaa.
Olen kaikki mutten anna mitään.
En tunne, en ajattele, kuihdun...
Kukaan ei näe, kukaan ei huomaa.
Tunnen vartaloni liikkeet, ruumiini huudot.
Vartalo on vankila, kalterini ovat näkymättömät.
Pienet rihmat pitävät minua pinnalla, kylmä vesi kietoo kasvoni, ne tunkevat suuhun, vatsaan, kurkkuun, ne tukehduttavat minut. pienet eläimet.

Another Brick in the Wall Part 2 (Waters) 3:56

We don't need no education
We dont need no thought control
No dark sarcasm in the classroom
Teachers leave them kids alone
Hey! Teachers! Leave them kids alone!
All in all it's just another brick in the wall.
All in all you're just another brick in the wall.

We don't need no education
We dont need no thought control
No dark sarcasm in the classroom
Teachers leave them kids alone
Hey! Teachers! Leave them kids alone!
All in all it's just another brick in the wall.
All in all you're just another brick in the wall.

"Wrong, Do it again!"
"If you don't eat yer meat, you can't have any pudding. How can you
have any pudding if you don't eat yer meat?"
"You! Yes, you behind the bikesheds, stand still laddy!"