Jos kirjoittaisin kirjan, sen sivut täyttyisivät havainnoistani elämästä. Tyhjänpäiväisistä sattumuksista, jotka täytyy kirjoittaa todeksi. Kuten silloin kun aamutokkurassasi aloit ravistaa mehupurkkia, etkä muistanut että olit jo avannut korkin. Mehu pursusi ympäri keittiötä räjähdyksenomaisesti. Sinä suutuit, itsellesi. Minä nauroin. Tilanne oli niin hassu: vihasi mehupurkille ja katosta tippuvat tahmaiset pisarat. Sinä suutuit minulle, koska en voinut lopettaa nauramista. Pyyhin mehuläiskiä nauraen vedet silmissä. Sinä keskityit olemaan nyrpeä. Myöhemmin sinäkin nauroit tapahtuneelle, sitten kun aamutokkurasi hellitti ja sotku oli siivottu.
Hammaslääkäri ei puhu mitään. Hän tekee vain työtään, poraa Aasiaakin suurempaa reikää hampaassani. Reikä halkaisi hampaani syödessäni Daim-kakkua aamupalaksi. Sen kerroin myös hammaslääkärille, mutta häntä ei naurattanut, vaikka se oli tavallaan kevennykseksi tarkoitettu. Tai oikeastaan lääkäri lähinnä täyttää mustaa aukkoa hampaassani, tietenkin, sillä hampaanvärisellä massalla, jonka nimeä en tiedä. Kuitissa lukee hampaanvärinen täyte 131 euroa, joten suhteellisen arvokasta tököttiä.
Minä rakastan ihmisten tarkkailua. Kuunnella heidän puheitaan, seurata ilmeitään, miettiä mistä tulevat, minne menevät, miksi, kenen kanssa ja millaisia ovat. Miten käyttäytyvät, reagoivat, mitä ostavat ruokakaupasta. Voisin tuntikausia kulkea kaupungilla ja vain tarkkailla toisia ihmisiä. Silloin olen kuin ulkopuolinen, avaruusolio, joka itse ei ole ihminen laisinkaan. Ehkä päälläni on myös näkymättömyysviitta, ehkä lajitoverini eivät siksi tunnista minua.
Uusimmat blogimerkinnät
- Aallokonmittaaja 07.07.
- Viimeisen käyttöpäivän lopullisuus 09.04.
- Viha ja rakkaus 05.10.
- Päiväkirjamerkintä 24.05.
- Carpe diem! 13.11.
- Esi-isien jalanjäljillä 21.04.
- Meedio 23.02.
- Ameba 21.02.
- Nuhanenän tunnustuksia Osa 1. 03.02.
- Markkinatalouden huumaa 01.01.