IRC-Galleria

sanat suon
toisen korvan läpi toisehen

kunnes hetki hiljainen
tarttuu taasen
kantaen olevaa

tarvitse kuin katseen
maata viistävän
tai taivaaseen kiitävän

ja tietää saa

ikinä ääntä päästä
ikävää sydämestä

irti päästä
nyt ja tässä

tervetuloa kotihin taas

läksin kysymään kuolemalta
elämän tarkoitusta
edellä aikataulusta

"joskos syntymää vastaan
vastausta elämääsi minulla ole"
nauroi naamaani

pasiansissa panoksena elämä
olkani yli myhäili
"päätitkö hävitä?"

"kunhan hetken tahdoin
rakas ystävä viettää kanssasi"
vastasin kohottaen lasini

"nähdään taas!"

kuin unesta heräisin
valveilla unelmoin uneni maailmaan

uskallan uskoa
mahdottomia

tahdon vain
tahdon ja sain

itselleni uskon, toisille toivon
unelmat todeksi

rakkauden käskyläinen
ei sitä kaipaa, sydän on jo täynnä

jaettavaksi asti
täyttä ei voi täyttää

se on, vaan ei näy
heidän silmänsä sokeina

minä rakkaudesta sokaistuna
tietäni käyn

Edessäni avautuu kaunis maisema.
Minulla on kädessäni pensseli, mutta en muista maalaneeni mitään.

Katselen sen muotoja ja värejä, symboleita ja virheitä.
Jotkin niistä on peitetty, tai jatkettu toisenlaisiksi.

Nauran vasempaan alakulmaan luodun mustavalkoisen mörön naaman edessä ja väritän sen. Sillä hetkellä se muuttui kauneimmaksi kohdaksi teoksessa, vaikka se edelleen oli siinä.

Kuin pelko olisi puhjennut rakkaudeksi ja
johtanut yksinäisyyden muiden harhakuvien joukkoon, jotka muodostavat maisemassa suuren vuoren, mutta se on niin kaukana että sitä ei melkein pysty näkemään.

Silti se on kasvanut jokaisella siveltimen vedolla.
Kun katsoo silmiään tihrustaen, tai paremminkin silmät kiinni, niin sen seinämillä voi erottaa kasvoja.

Jokainen niistä on minun kasvoni, jotka tuska pakotti minut näkemään ja nauramaan niille sydämellisesti.

Astun sisään maalaukseen, se ei ole vain kuva. Voin
tuntea sen, hengittää ja elää sitä.

Ja sitten muistan, se on minun teokseni.

Loin siihen kaiken mikä kosketti minua.
Hyvässä ja pahassa, molemmilla olivat opetuksensa.

Ne kohdat ovatkin kaikkein värikkäimmät.

sydän järkeilyn vankina
armaana tunnen tuskan

sepitän luomiskertomuksen, kunhan ei tarvitse
tuntea pelkoa menetyksen

vaan rakkaus kaikki tunteet on,
niin eikö pelkokin rakasta, jos ei sinua, niin sitä toista?

vaikeus valita, järkeilyn tulosta
sydän huutaa, huutaa, huutaa!

suu ommeltu kiinni
voihan sen avata
myöntää totuuden vaikka veren maku suussa

ja antaa kyyneleiden valua
häpeähän yksinään hiljaisuudessa on katua

tyttö, joka etsii kauneutta kaikesta
voi! kunpa hän katsoisi peiliin

sehän loistaa jo hänen ympärilleen
vaan ei avaa silmiään itselleen

ehkä kuullut muiden siitä vihjailleen
nöyränä päästänyt ne ohi korvien

kaaoksen keskellä luovien, hän on värikäs sekasotku
kaunein näkemäni sellainen.

sanoilla vaipuva
teoissaan taipuva
askeleet seinillä matkaa neljän seinän sisällä

huutaa onnensa ohi, kaikkihan hyvin muka oli
kunnes avasi oven ja törmäsi peiliin

selin meihin ja ovi kiinni
maalannut omakuvia seinät täyteen, kaikissa niissä pedon näkee

rikkoo paikat taistellessaan niitä vastaan
Pyrrhoksen voitto, sotahan ei rauhaan kasta
se odottaisi oven takana

sankari muidenlainen
omistaa arvonimen kansalainen
löytyy oikealta ja vasemmalta, etsitty pakolainen
uhri haavekuvien, näkymättömänä muiden edessä
seisoo martyyrin kuvajainen

hän antoi jo kaiken
hän sanoi jo kaiken
eikä pyytänyt mitään

tarusta todeksi hänet elvytettiin
säästämällä
säätämällä
hänet jälleen kuivaksi kupattiin

Pohjalla taasen, pystyssä pitämässä
sirpaleita haavekuvien, ismien, uskontojen ja aatteiden
ryvettyy niiden sateen alla jotka kuiskuttavat vakautta kautta vaarojen

huhujen sokaisemana nielee lääkkeen katkeran
saa raikuvat aplodit ja mielenrauhan
oman kuplansa valheellisen haavemaailman

armonlahjasta maahan maatuen
väsyneenä koneiden hellimänä
vankina, jos sitäkään, muistojen

rakkautta läheisten kerää
niin kuka?
vain hengittävät jäännökset
kuvat menneiden, suru irtipäästämisen
mennythän hän jo on
vain me paikallamme peläten kuolemaa

sehän vastaa syntymää, ei elämää ja mitä siitä jäljellä on?
kertomaan sanoilla pysty
mutta menneet tiedetään

koko elämänsä ajan hän meille jätti hyvästejään

tuskasta luovuuteen
taiteelle antautuminen johtaa hulluuteen
valoon, synkkyyteen, kaiken katoamiseen

kaiken syntymiseen, alkupisteeseen
kohtuun takaisin
ja sieltäkin katoaa mieleen valtavaan

muistot maailman tuomat, värit niihin tunteilla sävytti
näin maailman näkisin pontevana päätti
antautui aisteille, levitti ne ympärille
kaikkien nähtäville kokemuksensa koetteille heitti
ja nauroi yleisölle alastomana

kaikessa kauneudessa, rumuudessa, ilossa, surussa, armahdettuna ja rangaistuna
kaiken loppuna ja alkupisteenä maalasi itsensä heidän edessään ja näkyy jokaiselle erivärisenä

syntyy taiteesta taidetta, joka jää vain itselleen elämään
hulluus parantaa elämää, eläköön taiteilijat!