Responsiivinen IRC-Galleria testissä osoitteessa m.irc-galleria.net. Käy kokeilemassa ja jätä palautetta

IRC-Galleria

Vaikka kuinka yritän välttää olevani samanlainen kuin nykyajan materialisti pissislehmät, niin pakko on myöntää, että juuri tällä hetkellä kaipaan kännykkääni todella paljon. Äitini unohti maksaa kännykkälaskuni ja nyt olen suljettuna korpeen ilman kontaktia ulkomaailmaan. Ja juuri nyt, kun eniten kaipaisin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka saavat mielialani aina nousemaan ylös turhautuneisuuden alhosta. Tosin luulen, että tässä mielentilassa en saisi sanottua näille henkilöille juuri sitä, mitä haluaisin heidän kanssaan jakaa. Toisaalta en ehkä saa ajatuksiani julki ikinä, pelkuri kun olen. Mutta luulen, että tässä pisteessä pelkkä heidän ääniensä kuuleminen ja turha juoruilu riittäisi sieluni pelastamiseen tältä päivältä.

Onko se epänormaalia, että pistää seinälleen kuvia ihailunsa kohteista? Enkä nyt tarkoita mitään julkkiksia tai joka tytön seksisymboleja vaan aitoja suomalaisia poikia. Onko outoa himoita tuntematonta ihmistä, joka ei edes tiedä olemassaolostani? Onko oikein elätellä toiveita tutusta ihmisestä vaikka tietää, ettei tämä varmastikaan ole kiinnostunut? Taidan pettää itseäni... Miksi asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on välillä niin vaikeaa? Miksi tyydyn vain istumaan hiljaa omassa nurkassani, enkä tee mitään sen tosiasian eteen, että haluaisin tutustua tiettyihin ihmisiin paremmin? Miksi ihmissuhteet ovat niin vaikeita? Vai kuvittelemmeko niiden vain olevan vaikeita? Tekevätkö kuvitelmamme asioista vaikeita vai onko psyykkeellä oikeasti osaa tai arpaa rakkaudessa? Miksi minä?

Alan omaksua omanlaista, persoonallista käsialaa. Ikävä kyllä käsialani muistuttaa sitä mongerrusta, jota lääkärit rustaavat resepteihinsä. On viime aikoina tullut kirjoitettua taas poikkeuksellisen paljon omia ajatuksia paperille. Ja nimen omaan PAPERILLE! Sille puusta valmistetulle liuskalle, joka nykytekniikan ohella tuntuu vanhanaikaiselta ja hitaalta. On ihan hyvä, että olen päässyt irtaantumaan tietokoneesta ja ottanut lähempää kontaktia vihkoihini.

Miten voi olla niin, että kun ostaa päiväkirjan, on mielessä ajatus, että kirjoittaa siihen päivittäin tai kerran viikossa tai jollain muulla säännöllisellä väliajalla? Nämä ääneensanomattomat suunnitelmat tekevät olon turhautuneeksi sitten kun ne eivät kuitenkaan toteudu. Ainakaan minun kohdallani... Omistan yhden päiväkirjan. Sain sen joskus ollessani alle 10-vuotias. Alkuun tuli kirjoiteltua lähes joka päivä, sitten kerran parissa kuukaudessa, sen jälkeen lähinnä mitä minäkin vuonna sain joululahjaksi ja nyt ei sitäkään. En edes enää tiedä, missä päiväkirjani on. Nykyän kirjoitan tunteenpurkaukseni alati auki olevalle tietokoneelleni tai vihkoon, mikä milloinkin sattuu olemaan käsillä.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.