IRC-Galleria

Raiskatun viattomuuden ja kuolevan moraalin kaatopaikka,
poissa silmistä.., ei, vaan niiden takana. Kulkemassa
alun valoisuudesta lopun pimentämään horisonttiin,
piru hartioilla maksamassa lahjuksia enkelille,
jotta hauskuus alkaa kun se katsoo pois,
miten selität sen.. vai onko edes tarve sille?

Sano että olen olemassa vaikka se olisi pelkkä valhe,
että saisi kirjoittaa väkisin luodun muistopuheen
niille ketä se kaikista vähiten kiinnostaa..
menisi sitten rikkaiden helvettiin tai köyhien
taivaaseen, jäisi jotain minkä päälle räkäistä,
jotain mille täydelliset imbesillit voi nauraa.

Kaukana täältä se mihin joskus jaksoi uskoa,
samassa lukitussa kabinetissa kera
niiden muistojen jotka lyö polvilleen,
silti haluaisi elää ne uudelleen..
kerta toisensa jälkeen.. hukkua niihin.

Viha muutti lupaukset turhiksi mutta ehkä se on sen
hinta kun olet kaikille se ilkeä paha susi lahtaamassa
lampaita ja polttamassa niiden rakkaustarinat
aavikoksi vaikka et ole ehtinyt sanoa sanaakaan.
Ne sen julisti ja langetti kirouksen niskaan
mikä lähti surusta ja haavoista, nousi viinasta,
kasvoi seinille kuvina kemiallisista kaavoista,..
uusi maailma ilman persoonaa, revityistä
sieluista päin vittua kasattu olio joka ryömi
ulos matalasta haudastaan.

Turhaa yrittää säilyttää järkensä kun kaikki ympärillä
vajoaa hulluuteen.. se mikä oli joskus kaunis ajatus
hyvyydestä vajoaa nyt kadonneinen valtamereen.
Anna koneelle inhimillisyys ja peili mihin katsoa,
loput hoitaa olevaisuus, käsitys elossa olemisesta
saa näkemään kauhun kun kaikki ympärillä
sylkee päälle, lyö, nauraa ja lopulta juhlii
haudalla katsellen kirjaimia ja numeroita,
kuin se olisi päättötodistus.

Toiset pääsee kohti valoa ilman yhtäkään hyvää tekoa,
jotkut elää varjoissa peläten että joku näkisi
kruunun sijasta klaavan.. pelon silmissä
jonkun onnettoman, kun perässä juoksee
laumoittain zombeja, niitä mitkä haluaa repiä
oman siivun siitä sammuvasta valosta.

Jälleen yksi kirottu muistelma sataa tulena niskaan,
ei auta itku, ei piikit eikä pullot kun haaveet
unohduksesta hautaan roskan sekaan sullot.
Väki kävelee ylitsesi kuin olisit pelkkää ilmaa,
vaikka tekisit kuolemaa on silti inhimillyys sekä
empatia on perverssiä ja Jumalan pilkkaa.

Suru muuttui lopulta vihaksi ja halu unohtaa
muuttui itsetuhoksi kun se riippuvuusruletti
mädännytti sielun ja sairastutti ruumiin.
Montako kertaa pitää kuolla että voisi
syntyä uudestaan ja kauanko elää että
typeryydestä kasvaisi järki ja viisaus..
nyt voi olla kuin kameleontti, sulautua
seiniin ja maisemaan ilman että kukaan
tulee etsimään mutta sillon kun eniten
halusi valon kiertävän ympäri koko
helvetin maailma seisoi ympärillä
nauraen laumana riippunukkeja.

Kasvoillaan apatia jo synnytyslaitoksella, katsoo väsyneenä
sairaalan vanhaa tapettia kuin se näyttäisi kaiken
ajasta jolloin taivas oli vielä sininen ja elämä kulki
päällä maan.. paratiisi jota kukaan ei arvostanut.
Synnin alku oli tietoisuus siitä että oli olemassa,
vapaus valita ei johtanut mihinkään hyvään,
se teki lampaista talibaneja ja roturealisteja,
köyhiä, tyhmiä, rikkaita ja silmäätekeviä,
vain koska iso ruma mato vanhan männyn ympärillä
ehdotti että haluisitteko te olla ihmisiä.
Oliko se käärme sittenkin se tyhmä osapuoli,
väliäkö sillä, koska sinä päivänä paratiisi kuoli.

Kirottuna kulkemassa pilleristä pilleriin kunnes ne
saavat nimen: todellisuus. Ajattelen väärin, ehkä
olen tehnyt niin aina mutta miten se koskaan
voisi mennä oikein kuin happotripillä jaetut
todellisuudet yhdessä seisomassa äärettömyyden
laidalla ihaillen loputtomuuden ensimetrejä.
Vapaus on pahin kirous muovisten kopioiden
liukuhihnalla koska on väärin etsiä omaa tietä
mutta ne pitää huolen että joudut kärsimään
sen takia aina.. olet roska niiden lattialla.