IRC-Galleria

Aika on pysähtynyt tässä houretilassa,
se ei liiku eteenpäin, tuskin on edes olemassa,
maailma vain kulkee ohitse,
eikä ole varmaa katsooko kukaan
mitä jää taakse.

Kolmen persoonaa tämän mielen sisällä,
ketä uskoa kun kaikki niistä on vailla ymmärrystä,
yksi näkee paratiisin, toinen helvetin,
kolmas niiden miettimiseen aivan liian sekaisin.

Joukkohautojen päälle rakennettu virheetön maailma,
kirjoitettu voittajien historiaa kauniilla tarinoilla,
aikansa kun sitä hokee ja toistaa siitä tulee totta,
pari vuosikymmentä ja historia alkaa aina kummitella,
nousta yhä ylemmäs ja ylemmäs jalkojen alla,
haluaa yhden sukupolven viedä jälleen mukaansa.

Harhat kiertää kuin kulkutaudit kun ne valtaa sielun,
kuolleet uudelleen elää kun ne tänne saapuu,
näkyinä ja houreina sirpaleisen mielen,
tanssia ja laulaa joukossa Jumalten,
eksyneenä loputtomaan aavikkoon,
kaupunkiin kangastusten.

Pyyhittynä kuvista kera yliviivatun totuuden,
yhdeksi virheeksi muiden joukkoon,
sanoiksi joita ei ollut eikä tullut.
Johonkin uuteen helvetinkoloon
saadakseen tehdä taikansa kunnes
tie vie jälleen maanpakoon.

Ei ääniä päässä enää, vain omani,
kauheampi kuin yksikään muu
kun se paljastaa valheeni.
Timantiksi puristettu vuosikausien raivo,
kyynelten valtameri ahdettuna
kolmen millin pumppuun,
teatraalinen sekoaminen viimeistelee
jälleen kerran kaiken loppuun.

Siinä sinä perkele katsot nauraen kun murenen tuhkaksi
lukittuna suljetulle, sidottuna sänkyyn kiinni.
Kerrot kaikki virheeni analyysimaisesti,
huudat ja huudat niitä kunnes vajoan alimpaan
helvettiin että saat leikkiä Paholaista,
nauttia kun elän pahimpia muistoja uudelleen
päivistä viikkoihin, kun lääkemäärät
kasvaa aivan uusin mittakaavoihin.
Ne pitää meitä elossa mutta ei loputtomiin,
sillon kun päästän irti ja hyppään,
sinä olet se kuka itkee ja minä kuka nauraa.

Jälkeen kaikkien sairaiden näytelmien mitä
tylsämieliset ihailee verenhimoonsa,
ei ole enää mitään katsottavaa kun härästä
on veret laskettu.
Etsimään seuraavaa jollain oikeutuksella,
jollain mikä on olevinaan hyvän puolesta,
lopulta sitä on vain lauma
hirviöitä etsimässä itseään pahempia.

Kirous vailla hienoa termiä tanssii sisällä pään,
kokeilee kaikkea uutta ja jännää,
riemusta raivoksi ja raivosta hulluudeksi,
veitsestä pulloksi ja pullosta piikiksi,
loputtomia tilaisuuksia kuolla vahingossa,
eikä yksikään täsmää ihanteisiin,
ei avaa yhtäkään ovea, eikä mahdu yhteenkään
muottiin ja silti yrittää tunkea tietään
yhteiskunnan roskasta alempaan keskiluokkaan
täyttämättä vaatimuksia kumpaankaan.

Kirousten panssaroimalla
sielulla läpi murhenäytelmien,
kunnes nekin katoaa aiempien joukkoon,
muuttuen titaaniksi vaurioiden päälle,
kemikaaleilla korvattu vuodatettu veri,
kunnes ei ole muuta.
Puhu sataa kieltä sanomatta sanaakaan,
aivan kuin pyörremyrsky pyörittäisi
maailmaa ympärilläsi,
samat lupaukset, samat valheet,
aina joku ne kyselemättä uskoo,
moraalinen vapaus kun kaikki seuraa tuhoaan
ikuisesta yöstä aamuruskoon.