IRC-Galleria

Syyttääkkö enää muita näistä vaurioista,
sielusta mikä on kuin naarmuinen levy,
silti se soi mutta pätkien tauotta.
Halutakko yhä olla joku muu,
jonkun toisen historian,
janoten sitä kuin se voisi korjata
jotain,, numeroita mitkä on muutakin
kuin aina miinuksen puolella...
maailmassa missä numerot määrittää kaiken.

Pese verellä puhtaaksi vuosien kauna,
jotain mikä syntyi valheesta,
lapsuutensa kasvoi vihasta,
hirviöksi mikä tottelee montaa nimeä,
saavutukseksi mikä saavuttaa
loppunsa valtimoveren maalatessa
lumihangen punaiseksi.
Kansanmurha, yhden ihmisen yksi saavutus,
älä näe yksilöitä vaan joukko,
ne on syyllisiä kaikkiin ongelmiin,
älä anna sen valua hukkaan,
hyvät ihmiset tappaa aina pahoja.

Mä sillai mietin että mä oon vetäny kaikenmaailman kovat ja harvinaisetkin huumeet läpi.. silti ei oo hullumpaa ku kunnon viinaränni. Tuntuu että jokin tyhjiö imaisee sut yhdestä paikasta ja sitten sylkäisee sut 10 tunnin päästä toiseen paikkaan.. et voi päättää minne. Mikään ei ole kovin normaalia.. ehkä ekat 5 päivää mutta sit sun aivot alkaa olla lähempänä kaurapuuroa toiminnaltaan ja tasoltaan.. sit tajunta alkaa vasta kunnolla heitellä sua. Et enää tiedä onko menny päivä vai viikko.. mitä pidemmälle etenet sitä vähemmän tiedät mistään mitään. 3 viikon päästä sun aivot on mannapuuroa ja yhä vähemmän voit vaikuttaa mistä tulet ja minne menet. Aina voisi laittaa korkin kiinni mutta se ei ole listalla

Maalattuna laminaattiin ja yhä maalinhajuisiin seiniin,
sidottuna pieneen maatilkkuun ja 700 euron vuokraan,
tulevaisuus mitä me haluttiin mutta ei osattu odottaa,
tylsä elämä mitä ei pitänyt olla kirjoittaa meidät joka päivä
uudelleen ja uudelleen, aamukahvin maku ja haju,
aamusätkän kirvelevä polte, perjantai kännin
sumentamat aivot,
kun maailma ei halua meistä enää muuta kuin rahaa,
ainakin me halutaan yhä toisemme.

Tätäkö yksinäisyys on?

vastaamattomia viestejä,
hylättyjä kännipuheluita,
sekavia keskusteluja,
mietteitä pitäisikö nukkua aamuun.
Selvittää päänsä ja miettiä
aamulla kehtaako yhä soitaa.

Tätäkö yksinäisyys on?

vihaisena mulkoilevia ohi kulkevia ihmisiä,
niitä ketkä tunsi sut vielä eilen,
oli sun ystäviä, merkitsit jotain,
enää veitsenä selässä minkä kahvan veri
tekee liian liukkaaksi vetää irti,
varjo mikä yhä isompana lankeaa niskaan,
olla syyllinen joka helvetin ongelmaan.

Tätäkö yksinäisyys on?

Huumata itsensä kun ei kestä enää muuta,
myydä äitinsä ja sen jälkeen itsensä,
olla luovutettu toivo, jotain miltä kukaan
ei hae enää mitään. Taakka ja häpeä,
mikä täyttää lihakset ja luut,
peilikuva mikä katsoo takaisin kuin hornan liekit.

Tätäkö se on?

Vajoa kuolonkoristen ostoskeskuksen lattialle,
kaikki kävelee halveksien ylitsesi,
puhuvat defibrilaattoreista,
Katso kun joku onneton ampuu 20 ihmistä,
puhuvat vain aselaista.
Valvo viikko ja vajoa psykoosiin,
puhuvat aina vain ongelmaisista.

Minun piti kuolla kuin koira, kaatuen omaan vereeni,
nyt tulen kohti kuin tiikeri ketjut kirskuen,
minun piti olla mitättömyys, unohdettu varjo,
nyt saatte muistaa kaiken

Tanssi silmissäni kuin yö keinuttaisi taivasta,
elä kuin eilinen olisi tänään ja huominen poissa,
laita lakanat sänkyyn mihin rojahdan väsyneenä,
varjona eilisestä, varjona elämästä,
anna minun vajota loputtomaan uneen.

Itsesäälin, pirin ja viinan rakentama jumalkuva,
torakkaakin alempana silti nousee korkeana kuin tornitalo,
romuttuuneena kuin vetypommin kärventämä kaupunki,
silti luulee yhä kirjoittavansa muiden tarinoita..
Jälleen yksi elämänsä oikein oppinut.

Ainutlaatuinen viattomuus sisällä neuvostokaksion,
sosiaalihuollon luomana,
pirujen valvottamana silti modernit synnit houkuttaa,
langenneena ja karkotettuna 6 metriä katuun putoaa,
Nousten selkä titaanista kasattuna verta yskien
kolmen vuorokauden barbituraattikoomasta,
taivaan sähkölukitut portit jälleen aukeaa,
laahustamaan unisena muiden pelastettujen sekaan.