IRC-Galleria

Ai nää näkyy nykyään Facebookissakin. No johan on markkinat..

Tuntuu etten ihan tajua mitä on tapahtunut. Häärään ja säädän vaan uudessa kämpässä, järjestelen ja ostelen. Jossain vaiheessa huomaan että kaikki tavarat, kuvat ja kukkaset, on paikallaan ja ainoo mikä hakee paikkaansa oon minä. Jossain kohtaa se iskee, että nyt oon tosiaan poissa siitä elämästä mihin olin tottunut ja missä mulla oli kuitenkin tietylainen turva. Tuttuus. Tavallisuus. Jossain kohtaa iskee ja lujaa, niin ettei saa henkeä.

Teenkö taas sen mitä aiemmin tein, peittääkseni yksinäiset tunteet tai epävarmat hetket? Otan sata rautaa esiin ja työnnän ne tuleen? Teen vaan niin paljon ku mahdollista etten ehdi miettiä? Tällä kertaa yritän jopa ihan kohdata itseni. Moni ei sitä uskalla tai huomaa tehdä, oppia tuntea itseään ja olemaan itsensä kanssa. Katsoa peiliin.

Täytyy sanoa, että kyllä se vähän pelottavaa onkin. Mitä jos sieltä näkee sata virhettä ja tuhat epäkohtaa? Täysin keskeneräisen ihmisen ilman rakennusohjeita? Entä jos sieltä katsoo ihminen josta ei pidä?

Koulua ja töitäkin olis vaikka kuinka, mut keskittymiskyky on ihan hakusessa. Siivoon vaan sukkalaatikoita ja kiinnitelen sinitarralla kuvia seiniin. Voi helvetti että elämä on joskus inhottavaa. Rakastan ja vihaan sitä.

Ikeassa soi Celine Dionin hempeilyt, teki mieli lyödä kaiutin paskaks. Uuden kämpän jääkaappi pitää outoa ääntä ja kolahtaa kerran parissa tunnissa. Mausteet ei oo normaalissa paikassa, pyyhkeitä on vähemmän. Sänky tuntuu oudolta. Suihku on liian kova ja vessan hana päästää vettä lattialle, sukat kastuu.

Kaikki on ihan outoa. Toivottavasti huomenna on parempi fiilis ja haluun kirjoittaa siitä miten keittiön pöytäliina on hauska ja miten ihanaa on popittaa täysillä milloin mitäkin ihan rauhassa, tai miten tykkään ku on vaatehuone eikä pelkkä kaappi. Nyt just nekään ei paljon naurata.

Outo olo, keskittymiskyky nolla. Fiilikset sekaisin.

Eilen muutin pois jokirannasta, elämäni paskimpia päiviä for sure. Outoa kaivaa taas vanhoja kamoja papereista, niitä jotka kaks vuotta sitten jätin oman onnensa nojaan. Liian nopeesti muutin kaiken ja nyt kelaan takas. Väärin ketä tahansa kohtaan, olis pitänyt tuntea itsensä paremmin.

Ei tää oikein oo uus alkukaan, vaan lähinnä jatkumo asioille. Pakko kasvaa, mennä itseensä, opetella se mitä on, mitä haluaa, mistä on valmis luopumaan ja mistä ei.

Ei auta itku, ei mikään. Elämä on yhtä legolinnan rakentamista, lapsellista, värikästä, huteraa jos paloja puuttuu.

Kai pitäis lähteä ostamaan jotain fuckin' suihkuverhon lenkkejä kun ei ajatukset pysy sen vertaa kasassa että sais töitä tai kouluduunia tehtyä. Hienoa..

Minkä takia elämän pitää olla niin helvetin epäreilua? Älytöntä? Odottamatonta? Miksei kaikki voi vaan mennä niinku toivois?

Miks miks miks miks miks..

Äh. Meen saunaan ja nukkumaan, liiallinen ajattelu on vaarallista ja hyvin hyvin rasittavaa.

Yritä tässä sitten tehdä englannintehtäviä kun taustalla pyörii joku todella pätevä taide-elokuva, jota kriitikot ylistää ihan vaan yrittääkseen vakuuttaa meille tavallisille ihmisille tajunneensa kyseisestä teoksesta jotain syvällistä.

Hiphei :)

Ostettiin uus matto, se olikin päivän kohokohta.

Huomenna olkapään eli kivun kanssa röntgeniin ja ultraääneen, jospa vaikka sieltä löytyis jotain korjattavaa. I wish..

Ajatustenhullunmylly.com, oon ihan kujalla kaikesta. Sama se, duunia ja koulua vaan eikä liikaa ajattelua just nyt, ei pysty, ei jaksa.

Miten paljon voi ihminen muuttua.. Mä kelaan gallerian kuvia läpi. Päiväkirjamerkintöjä, kommentteja, yhteisöjä. Ja sit kelaan läpi Facebookin kuvia, juttuja, sitä vähää mitä siellä nyt on.

On ku olisin a) kasvanut aikuiseks, b) luopunut osasta itseäni, c) joku muu.

Missä on musiikki, missä on meininki, missä on mun tukka ja missä oon mä? MItä ihmettä mun elämä pitää sisällään nykyään? Mitä piti ennen? Mikä on huonoa, mikä hyvää, mitä mä haluan, olen, elän ja hengitän. Ei jeesus en kyllä tiedä mitään mistään.

Hohhoijaa. Mulla ei oo enää aivoja ollenkaan. Tai kunnon tukkaa vaan tällanen kinuskinen lättänä, voi perkele.

Tähän tulee kyllä muutos, mä en vielä suostu jämähtämään johonki kaavoihin ja tylsistyy kuoliaaks ennen ku oon kolkyt. Hitto mähän vaikutan siltä ku olisin kolkyt! Jos ei oteta huomioon viime viikonloppua. Tai mitä näitä nyt on, älyttömiä juttuja. En mä sentään ihan kokonaan oo vielä hävinny :)

Jaa niin unohtu äskeisestä, jotta hyvää joulua, tonttumieltä ja muuta aiheeseen liittyvää ja tattis moro:

Jouluaattoon on enää 13 päivää, on aika pysähtyä jouluevankeliumin äärelle:



Jouluevankeliumi (01.12.08)



Ja tapahtui niinä päivinä, että valtiovarainministeri Kataiselta kävi

käsky, että kaikki maailma, mukaan lukien Islanti, oli verolle

pantava.

Tämä verollepano ei ollut ensimmäinen, mutta tapahtui joka tapauksessa

Olli Aallon ollessa vielä Imatran kirkkoherrana ja herrana ylipäänsä.

Ja kaikki menivät verolle pantaviksi, paitsi BB-Cheryll, joka meni

pantavaksi yläkerran sviittiin. Niin lähti

Johanna Tukiainenkin Gambiasta, tuolta malarian mahtimaasta, Banjulin

kaupungista, ylös Suomeen, Meilahden sairaalaan, hän kun oli Dolls tanssiryhmän jäsen.

Suomeen tuotiin myös Mari, Jani Sievisen kihlattu, joka oli ollut verolle pantavana jo

kotimaassaan siinä määrin, että oli nyt raskaana. Ja Niin tapahtui, että heidän ollessaan

Nummelassa palkinto hirsitalossaan , että Marin synnyttämisen aika tuli.

Ja hän synnytti tytön, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani hänet

seimeen, vähän samaan tapaan kuin Johanna Tukiainen kapaloitiin Meilahdessa.



Ja sillä seudulla oli Seiskan toimittajia vartioimassa yöllä laumaansa.



Niin heidän edessään seisoi Tauski Peltonen, ja Tauskin kirkkaus loisti heidän

ympärillään, ja he peljästyivät suuresti.

Mutta Virpi Kätkä sanoi heille: "Älkää peljätkö; sillä katso, minä

ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle:

minä olen tänä päivänä heittänyt Tauskin pihalle, täällä Naantalin

kaupungissa ja tämä on teille merkkinä: te löydätte Tauskin laiturilta makaamasta.

Ja yhtäkkiä oli Virpin kanssa suuri joukko taivaallista Seiskan väkeä, ja he ylistivät

Virpiä ja sanoivat: "Kunnia Virpille, Johannalle, BB-Hennalle, Maajussi Timolle,

Kyläkauppias Vesalle ja hänen lapsivaimolleen sekä Matille ja Merville

korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan meillä on hyvä tahto!"



Aamen

Rullakkoralli eilen. Me muutettiin C-rapusta pikkupikkukaksiostamme B-rapun kolmioon, josta pariskunta muutti meille. Eli kahden kämpän muutto kuuteen tuntiin.

Nyt on sormet ja varpaat ja tukka ja kaikki kipiänä kun jäi millon mihinkin väliin kaikki vehkeet. Enpä oo aikasemmin tajunnutkaan miten paljon ihminen voi inhota kynnyksiä.

Nyt töistä kotiin ja miettimään mihin ihminen tarvitsee 40 laatikon verran tavaraa. Ja sitten Ikeaan ostamaan kylpymattoja tuhatmäärin jotta tavara ei ainakaan pääse vähenemään.

Jipjapjea.

Mun elämän vuoristorata on ruosteessa. En oo enää käyny edes tsekkaamassa galleriassa pitkään aikaan. Tuli jotenkin sellanen olo, että tää on tätä mun entistä elämää, historiaa, leikkiä.

Aikuisena oleminen on ajoittain kyllä ihan perseestä. Opiskeluaika anto edes jonkunlaisen pelivaran olla hullu, säätää ja touhuta ja sisällyttää käsitteeseen "opiskelijaelämä" kaikki se mitä ikinä huvittikin tehdä, sisällyttää siihen työtkin, huvit, vastuut ja vastuunvapaudet. Nyt se ei enää onnistu, koska en oo opiskelija, vaan työssäkäyvä aikuinen. Elän sitä elämää, jota pitkään kammoksuin. Toimistoduuni, kasista neljään, viikonloput vapaat. Illalla niin väsyny että jaksaa sohvalla mussuttaa riisiä ja kattoo aivottomana jotain leffaa. Voi helvetti. Mitä tää on?

No, niin makaa ku petaa. Itsehän mä a) valmistuin, sen sijaan että olisin pitkittäny koulunkäyntiä (eihän siinäkään mitään järkeä olis ollut) ja b) aloin seurustella, josta mä tosin syytän myös ylempiä voimia koska mä en todellakaan ollut suunnitellut sitä enkä ainakaan puolta vanhemman insinöörin kanssa. Oon mä onneks pystyny vielä boikotoimaan jotain vitun neulepaitoja tai beigejä vakosamettihameita, ikuisia kauluspaitoja ja suoria housuja. Raidotettuja ruskeita hiuksia.

Melkoista valittamista, kun ottaa huomioon, että mulla on työ josta tykkään hemmetisti, mukavan ihanan vaikea ja tärkeä mies, kiva kämppä josta kohta muutetaan isompaan ja vielä kivampaan. Puitteet on loistavammat ku monella.

Onko jotain perus suomalaista valittaa aina? Tai perus länsimaalaista haluta kaikki? Siis eihän se onnistu että olis kakspuolinen elämä joka pitäis sisällään kaiken sen mitä haluaa. Että olis sekä vakavasti otettava ammattilainen, että opiskelija. Bilettäjä ja hyvä tyttöystävä? Höpö höpö.

Loppuenlopuks tuun siihen lopputulokseen, että kaikki on loistavasti (joskin mulla on kyllä vähän darra koska juotiin eilen ekojen treffien vuosipäivän kunniaksi vähän..jotain).

Täytyy rasvata elämän vuoristoradan kiskot eli käytännössä ottaa se asenne että kaikkihan on pretty freakin' fabulous. Asenteesta on niin kovin monia asia kiinni.

Voin nyypöttää ja marista, että onpa inhottava ilma ku on märkää ja kylmää ja lumi suli, tai sitten ajatella että onpa kiva että voin käyttää uutta ulkoilukuoritakkia kun ei oo vielä pakkasta ja mukavaa kun riittää vettä. Kaunistahan vesi on. Virkistävää. Lits läts.

Jos ihminen ei pysty olemaan onnellinen silloin kun kaikki on hyvin, niin mitä sitten tekee kun elämässä tulee väistämättä vastaan tilanteita ja aikoja jolloin kaikki ei todellakaan oo niin hyvin? Itsestä riippumatta jokaseen elämään kuuluu paskaa, mut ei sitä kannata omaan niskaansa kaataa syyttä suotta.