IRC-Galleria

Tää maa on kylmä ja harmaa
kaikki kauneutta kadehtii
vain yksi täällä on varmaa
täällä ei laiskat köyhdy eikä työllään voi rikastua

Maija Vilkkumaa/Suomen neito

Aamulla kello 7.30 lykin potkuria eteenpäin jäisellä tiellä. Ei liiku, liikaa pakkasta. Olo tuntuu 2-vuotiaalta: liian paljon päällä, raajat sätkivät haalarin sisällä minkä ehtivät mutta ulospäin ei näy liikettä. Pitkät kalsarit, sukat, villasukat, 4 paitaa, kolmet lapaset päällekkäin, pipo, paksu kaulaliina, pitkä toppatakki päällimmäiseksi ja huppu päähän. Jalkaan et-muka-tarvitse-villasukkia-Goretex-kengät.

-25,5 ei ole oikea säilytyslämpötila edes pakasteille.

Huomiseksi pakkasta luvattiin -29 astetta. Jalkaan toisetkin pitkät kalsarit.

Ei pojat, emme tule autoonne ennen kuin olette hankkineet äänenmurroksen. Se viikonlopusta.

Olipa kerran Laura, joka kaatui kaksi kertaa satuttaen ensin oikean ja sitten vasemman ranteensa. Luistinkenkien vika. Tuohtuneena moisesta Laura päätti mennä kauppaan ostamaan kunnon monot: vedenpitävät, hinta-laatu-suhteeltaan erinomaiset, tahmeapohjaiset talvikengät, joilla voisi kävellä vaikka seiniä pitkin. Pohjakuvion täytyi vastata traktorin renkaita - mieluiten ketjuineen.

Laura kokeili järkeviä kenkiä, kunnes jalat näyttivät rakkojen vuoksi pakkausmuovilta. Sovittaessaan taas rumia kenkiä hän kohtasi elämänsä rakkauden: epäkäytännölliset, todella liukkaat, liian korkeakorkoiset, kiikkerät, epämukavat ja aivan liian kalliit, upeat, suklaanruskeat nahkasaappaat. Lauran säärikarvasäärystimen verhoama tukkisääri mahtui niihin!

Kaikki muut paremmat vaihtoehdot katosivat Lauran päästä.

Hullunkiilto silmissään hän punoi sotasuunnitelmaa kenkien lunastamiseksi. Hän siivosi rahaa vastaan ja laski omaisuutensa arvoa. Eih! 54€ ei riitä. Siinä samassa Laura oivalsi: syntymäpäivä 17.2! Hän pyytäisi saappaat etukäteen syntymäpäivälahjaksi ja tarjoutui maksamaan osan itse.

Viikon kuluttua hän tallusti raivostuttavan mairea hymy kasvoillaan autoon puristaen ostoskassin kahvoja tiukasti kädessään. Saappaat olivat kassissa.

Istuessaan autoon Laura antoi kassin sisältöineen takapenkille nuorempien sisarusten tutkittavaksi.

"Ei helevetti! Oikeesti!" rääkäisi SaaraKissakoski Irppa-Leenan raottaessa kassia.

"Näillä et sitten aja autoa muualla kun mettätiellä" tokaisi äityli.

Kiitos kannustuksesta.

Laura pitää silti kengistään eikä luovu niistä - paitsi jos hinnasta sovitaan.

Uusia kaatumisia odotellessa.

Tänään sain kuulla, että torakka voi elää 9 päivää pään irtoamisesta, minkä jälkeen se kuolee nälkään.

Sisällökäs päivä siis jälleen.

Anteeksi armaat, uskolliset lukijani. Tänään Kylli-täti ei maalaa kauhukuvia kokemuksen pensselillään eikä muutenkaan satuile. Hänen runosuonensa ehtyi huiman suosion kihahtaessa hänen laajaan päähänsä. Samasta syystä hän puhuu itsestään nykyisin kolmannessa persoonassa.

Odotushuoneen kalpea valo saa hammashoitolan vihreiden tuolien erinäiset eritetahrat näkymään selvästi. Harkitsen istumista tarkkaan, mutta vetovoima haluaa minun välttämättä istahtavan saastaiselle penkille. Ei räkä ole minua ennenkään tappanut.

Mieleeni tulvii edellisen hammastarkastuksen ajan katinkultaamat muistot:

Odotan porkkanahiuksista tätiä sormenpäät kylminä. Odotan, odotan ja odotan. Minuutti, kolmas, kahdeskymmenesviides... Viimeinkin hoitamattoman kiharapehkon uumenista välähtävät ruskeahkot hampaat, joiden katsominenkin luultavasti tartuttaa karieksen. Täti tallustaa itsekseen myhäillen huoneeseensa ja kohta hän lausuu maireasti mutta selvästi artikuloiden nimeni.

Astun sisään. Täti komentaa minut tuoliin istumaan ja laskee pääni osoittamaan kohti maan ydintä samalla kun varpaani kohoavat kurottamaan loisteputkilampusta roikkuvia pikkuesineitä. Täti kyselee onko osoitteeni tai puhelinnumeroni mahtanut muuttua. Eipä ole, vastaan veren alkaessa paisuttaa päätäni. Tarraudun tuolin kahvoihin etten valuisi alas lattialle. Vihdoin täti huomaa tilanteen ja nostaa tuolin hiukan siedettävämpään asentoon. Tattista vaan.

Tunkiessaan poskeni täyteen vanutuppoja täti alkaa kysellä minulta kuulumisia. Koetan raivokkaasti saada sanottua edes jonkin suomen kielen sanan, mutta joudun alistumaan ja vain ynähtelemään jotakin sekavaa. Täti taitaa nauttia tilanteesta. Näen sen hänen ripsivärin ja epäonnistuneen turkoosin rajauksen ympäröimistä, autuaan onnellisista silmistään. Täti pahoittelee myöhästymistään, mutta hänen oli aivan pakko kuulla mehevimmät yksityiskohdat toisen, varmasti yhtä karmivan, tädin Lanzaroten reissulta.

Täti laittaa taustamusiikiksi mahtipontista klassista. Apua, kirkuu ääni pääni sisällä. Musiikki on Monttubileiden tunnusmusiikin kaltaista hautausmusiikkia. Näen kuinka huoneen valo muuttuu kelmeäksi ja tädin edelliset uhrit huutavat minulle varoituksia haudoistaan. Tuoreimmat uhrit kirkkaimmalla äänellä.

Musiikki voimistuu päässäni, kun täti alkaa raaputella hampaitani mielenkiintoisilla instrumenteilla. Pulssi kiihtyy, kylmät väreet juoksevat pitkin selkää ja jalkoja. Tekisi mieli purra nahkeaa, kumihanskan kuorruttamaa sormea, mutta se saattaisi olla kohtalokasta.

Kärsin tuomioni loppuun saakka. Lopulta liattuaan hampaani oranssilla, pahanmakuisella mössöllä niin, että purukalusto näyttää maatuvan suuhuni, täti toteaa vastentahtoisesti, että hampaani ovat oikein hyvässä kunnossa. Muista käyttää hammaslankaa, kuuluu viimeinen huudahdus perääni. Enpä taida muistaa.


Herään unelmoinnistani, kun samainen täti ystävällisesti ilmoittaa, että minun kuuluisi olla aivan toisessa rakennuksessa, kilometrin päässä, kahden minuutin kuluessa. Täysi-ikäisten hammashoito tapahtuu siellä.

Siispä starttaan uljaan Ferrarinpunaisen Peugeottini ja kiidän kohti terveyskeskusta. Matkalla ajaudun hurmostilaan ymmärtäessäni, että minun ei tarvitse enää mennä The Tädin kolkkoon luolaan.

Hieman myöhässä pääsen toisen huomattavasti inhimillisemmän tädin karskiin käsittelyyn. Taustalla soi Iskelmä-radio ja rempseän tädin räväkät otteet ovat paljon mukavammat kuin The Tädin. Ripsiväriäkään ei karise hampailleni.

Kannattaa olla 18,88 vuotias. Kärsikää Muuramen alaikäiset!

Se kulkee pitkin likaisia käytäviä hymisten oman lajinsa tunnusomaista melodiaa. Se jättää jälkeensä etovan imelän tuoksun, joka järisyttää hajuaistia. Se on hidas. Sietämättömän hidas. Se on paikalla ollakseen hyödyksi, mutta se on hidaste. Sen raskaat askeleet raahaavat paisunutta ruhoa eteenpäin. Sille itselleen vauhdilla ei ole merkitystä, ei ole kai tullut ajatelleeksi, että muille saattaa olla. Tuskinpa ajattelee mitään muutenkaan. Se ei kiinnostu, eikä sitä kiinnosta. Sitä täytyy sietää vielä muutama piinaavan laiskasti raahustava päivä. Sitten se on viimein ohi!

Vaikka olen alle keski-ikäinen, vähävarainen, normaaliin toppatakkiin minkkiturkin sijasta pukeutuva henkilö, VAADIN ihmismäistä kohtelua! Siihen kuuluisivat mm.
-silmiin katsominen
-tervehtiminen, etenkin jos olen jo tervehtinyt ensin
-sanat kiitos ja ole hyvä
-reagointi mahdollisesti esittämääni kysymykseen
-jos sanon hei poistuessani, olisi siihenkin suotavaa reagoida

Nii-in Jyväskylän keskustan Alkon parikymppinen vaaleahiuksinen, purkkaa jauhava kassaneiti n. klo 15.00, 29.12.2005! Puhun juuri sinulle! Asiakas, vaikka vain halvan valkoviinin ostanut, on aina oikeassa! Heitä edes se purkka pois.

Muuten päivä oli melko mallikas. Kaupunkireissu ilman fyysisiä vammoja.